Näytetään tekstit, joissa on tunniste Emmi Itäranta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Emmi Itäranta. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 15. maaliskuuta 2026

Pohjolan uljaat naiset



Lapsuuteni seisoo neljän muiston varassa, neljällä jalalla kuin naarashirvi, joka tarkkailee tuulta metsän reunassa. Se kohottaa sileää päätään, etsii merkkejä pedoista tai toisista kaltaisistaan. Nuo muistot ovat varhaisista kokemuksistani voimakkaimmat, ne kannattelevat koko muuta elämääni ja ovat toisinaan luhistua sen painon alla. Ensimmäinen niistä kertoo minulle, kuka olen. Toinen kertoo, mitä haluan. Kolmas näyttää, mitä on tulossa. Ja neljäs niistä muuttaa kaiken.
 Ensimmäinen muisto, ehkä varhaisimpani, jolla on erottuva muoto:
 Seisoin rivissä vanhempien sisarteni kanssa, yhteenliitetyt kätemme muodostivat loitsuketjun, joka kihelmöi ja poltti kämmenissäni. Meitä oli viisi. Kallio oli kiinteä jalkojemme alla, avara meri ja avarampi taivas sudenharmaat syystuulessa. Äänemme olivat kietoutuneet lauluksi, jonka sisareni tunsivat hyvin ja jota minä vasta opettelin. Pilvien pehmeä turkki liikahti. Lumen ja jään pyörre alkoi muovautua aaltojen yllä kuin vesikurimus, joka nousi ylöspäin sen sijaan, että olisi kaivautunut kohti merenpohjaa. Se kuuli kutsumme, taipui voiman edessä, jonka lumen syntylaulun tunteminen meille antoi.
 ”Kääntäkää se Kuolleiden saaren ohi”, kuulin äitini äänen. ”Näyttäkää minulle, että osaatte komentaa myrskyä.”
Poimin sitaatin Emmi Itärannan Lumenlaulajat-romaanin 1. luvun eli lukon 2. alaluvun alusta, jotta heti kävisi ilmi, kuinka sävykästä ja voimallista kieltä kirjailija tuottaa. 

Teoksen 2025 kustantaman (kansikuva Jussi Kaakisen) romaanin tuotekuvauus tiivistyy näihin sanoihin:

Louhen lumoava syntytarina vie meidät myyttiseen menneisyyteen, taikavoimien ja muodonmuutosten maailmaan. Vallitsee sopusointu ja kunnioitus ihmisen, luonnon ja eläinten välillä. Kunnes idylli rikkoutuu, ja elämään astuvat vallanhimo, kostonhalu ja ahneus.
Lauha elää lapsuuttaan Pohjolassa, jossa hallitsevat vahvat naiset, jokaisella heistä oma loitsuhahmonsa, eläinmuotonsa. Lauhan ollessa yhdeksänvuotias Pohjolaan hyökkää vieras heimo, joka surmaa suurimman osan hänen perheestään, ja Lauha pakenee äitinsä ja kahden pikkusisarensa kanssa. Kovien kokemusten jälkeen hän päätyy turvaan naistenyhteisöön, Metsänpeittoon, jossa elää hiljaiseloa vuosien ajan.
Traagisen tapahtuman jälkeen hän päättää kostaa Pohjolan valloittajille, ottaa kotinsa takaisin. Pohjolan puolustaminen ja oman perheen pitäminen turvassa muovaavat Lauhasta Louhen, naisen, jota moni pelkää. Pakomatkan kivuliaat muistot ajavat Louhea kohti valintoja, joilla on kohtalokkaita seurauksia koko Pohjolan väelle ja Louhelle itselleen.

Ostin e-kirjan ja luin sen läppärin näytöltä. Vanha Sony Readerini ei näet enää nielaise tekstiä nykyisestä tietokoneestani. Vaikka lukeminen mustapohjaiselta näytöltä oli melko vaivalloista, itse teksti veti taianomaisesti puoleensa. Avasin haltioituneena kaikki yhdeksän lukkoa, joiksi Itäranta on luvut nimennyt. Lukumäärä toistaa Kalevalasta tuttua tietoa, että Sampo oli varmistettu yhdeksällä lukolla vuoren uumeniin. Sitä en Elias Lönnrotin luomuksesta muista, että Sampo olisi vaurautta tuottavan koneominaisuutensa lisäksi  jättiläismäinen puu, joka valittaisi vuorenonkalon ahtautta. Se pyrkii vapauteen, mikä Emmi Itärannan fantasiassa lopulta yltää rajuihin repäisyihin ja yhteenottoihin Kalevan ahnaitten miesten kanssa.

Ennen kuin tarinassa ollaan Sammon taonnassa asti, lukija on tutustunut taikavoimaisiin Pohjolan naisiin. He ovat sukua keskenään, palvovat Synnytärtä, tarjoavat antimia metsän väelle saalista saadakseen. Kaikilla on myös ihmishahmon lisäksi toinen, jonkin eläimen hahmo. Se tulee ilmi, kun lapsi ensi kertaa taikasanoin muuntuu toiseksi, kuten Lauha-tyttö merikotkaksi. Hänen äitinsä näyttäytyy aika ajoin karhuna, yksi siskoista oravana, toinen naalina, kolmas kettuna, neljäs kaarneena...

Miehet ovat kauppamatkoilla jossain etelässä. Linnut tuovat tietoja nousevasta uhasta. Etelästä tosiaan saapuvat kirveenkantajat valtaamaan Pohjolan, asettuvat suurimpaan taloon, polttavat muut. Naiset ehtivät pakoon piilopirttiinsä metsänpeittossa. Sinne on varattu ruokatarpeita. Mutta valloittajien yhä sinnitellessä Pohjolassa, nälkä koettelee pakolaisia. Riistaa eikä muita metsän antimia riitä kaikille pyytäjille. Olot kurjistuvat.

Jätän enemmät referoinnit. Tuntuu, että ne vain latistavat satumaiset tapahtumien käänteet sekä ihmisten väliset herkät suhteet. Kannattaa itse tarttua lumoavaan teokseen ja lukea, miten mahtavan kudelman Emmi on tuottanut miehisen Kalevalan sankarieepoksen oheen tai päälle. Kun Lauhasta sukeutuu mahtava Louhi, kuva harvahampaisesta hirviöstä särkyy palasiksi. Hänestä tulee väestään huolehtiva johtaja,  jonka johdolla Pohjola vallataan takaisin. 

Nautin ajatuksesta, että ehkä itsekin edustan joiltakin osin Louhen voimallista pohjoista naiseutta.

Kun aika on kypsä, Louhi liitää kotkana kaukaisuuteen. Samoin maisemista häviää Kalevanmaalta Pohjolaan poikennut vanha viisas, meidän tuntemamme Väinämöinen.

Juonteena tarinassa kulkee faktoja Elias Lönnrotin elämänkulusta kuolemaan asti. Hän on enää sivuosassa vangittuna suurmiespatsaaksi.

Lumenlaulajista löytyy useita kiittäviä lehtikritiikkejä. Koska ne ovat maksumuurin takana, tarjoan muutaman vapaasti luettavan kommentin teoksesta, kuten tämän, tämän ja tämän.

Yle Areenan Luomiskertomus-sarjassa Emmi kertoo itse teoksestaan.

 




keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Teemestarin kirja vie outoihin aikoihin ja maailmoihin

Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos 2012) on pitkään ollut suosittu aihe kirjablogeissa, onhan teos myös palkittu ja käännetty monelle kielelle. Ostin kirjan e-version vasta keväällä, mutta lukemiseen ryhdyin hitaasti. Jokin pani hanttiin, vaikka sivuja ei ole liiaksi asti. Dystopia ei houkuttele.

Aamun kirjassa 26.1.2012 kirjailija oli ollut haastateltavana. Katsoin 14-minuuttisen tätä juttua kirjoittaessani, jotta saisin tukea mietteilleni romaanista. Siinä on puhetta entisajasta, hämärän vuosisadasta ja nykyisajasta. Ollaan suolaisen meriveden saartamina jossakin Kuusamon liepeillä. Rovaniemelle ei enää ole menemistä. Sinipukuisia sotilaita liikkuu kaikkialla vartioimassa ihmisiä.

Kirja alkaa prologilla ja päättyy epilogiin. Kolme päälukua ovat saaneet otsikoikseen I Veden vartija, II Hiljainen tila, III Sininen ympyrä. Jokaisen mottona on katkelma Wei Wulongin teoksesta Teen polku. 7. vuosisata vanhan Quanin aikaa. Kussakin pääluvussa on useita alalukuja, viimeisessä vain kolme. Selkeä jäsentely helpotti lukemista.

 Hiljainen tila -pääluvun alusta poimin sitaatin, josta jo luvun motto vihjaa:

Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin.

Kielen kauneutta ei voi olla huomaamatta. Myös vanha, kaunis teetraditio jatkuu, vaikkakin uhattuna. Teemestari opastaa tytärtään Noriaa, joka on opinnoissaan niin pitkällä, että on valmis antamaan näytön taidoistaan. Vieras, jolle Noria tarjoilee teetä, ilmaisee tyytymättömyyttä, mutta mestarikirjan Noria saa. Teehuoneen lähettyvillä leijaileva uhka tiivistyy: naista ei pitäisi kelpuuttaa teemestariksi.

Norialla olisi ollut mahdollisuus noudattaa luonnontieteisiin paneutuneen äitinsä toivetta lähteä tämän mukana pois kotoa kiinalaiseen yliopistoon. Äiti on saanut sieltä tutkijan paikan, tytär voisi opiskella. Isälle annettu lupaus sitoo kuitenkin tyttären tunturiluolassa piilevän puhtaan lähteen vartijaksi ja teetaidon jatkajaksi. Teenautinnon varmistaa puhdas vesi. Siitä muilla kylän ihmisillä on alituinen pula. Lukijaa puistattavat kuvaukset riutuvien pikkulasten sairastelusta likaveteen sekoitetun maitojauheen (?) juottamisyrityksistä.

Keskeisinä toimijoina on kaksi nuorta naista, Noria ja hänen paras ystävänsä Sanja, taitava mekaanikko. Kaatopaikkaa tonkimalla kaksikko löytää uusiokäyttöön kelpaavia entismaailman rojuja. Esiin nousee myös sellaista, josta tietyn laitteen avulla avautuu riekaleisia kaikuja kaukaisten ihmisten suunnitelmista. Kaatopaikalta ei kuitenkaan löydy lisää kiiltäviä kiekkoja. 

Mieleen on jäänyt karmea kuva tilanteesta, jossa sotilaat tunkeutuvat pian vanhan teemestarin kuoltua tämän ja Norian kotiin, mylläävät sen sekä teehuoneen perin juurin eivätkä korjaa tekemiään tuhoja. Kaikki monien sukupolvien teemestareiden käsin kirjoitetut kirjat takavarikoidaan ja tutkitaan, mutta palautetaan.  Koen kohtauksen kuvana brutaalisuudesta, jolla erikoisasemansa säilyttänyt, sivistynyt perhe vähin erin murretaan. Noria ei kuitenkaan taivu, vaan ryhtyy zeniläisfilosofien tapaan tyynesti korjaustoimiin. Niihin hän saa apua puutöihin kykeneviltä naapureilta.

Tulee hetki, jolloin Noria vie Sanjan teemestareiden vanhastaan vartioimaan tunturiluolaan. Siellä pulppuaa puhdasvetinen lähde, jonka kutsua Sanja ei voi vastustaa, vaan laskeutuu veteen peseytymään. Hänen jalkansa osuvat johonkin sileään. Yhteisvoimin ystävykset nostavat löydön lähteestä. Kätköstä paljastuu lisää levykkeitä. Niistä Noria kirjoittaa muistiin, mitä äänitteissä kerrotaan vesipulaan johtaneista tapahtumista. Jäätiköiden sulaessa meret ovat paisuneet ja syöneet rannikot. Ihmiset ovat vetäytyneet ylängöille. Vettä säännöstellään. Hädissään ihmiset yrittävät keksiä keinoja saadakseen lisää puhdasta vettä. Sotilaat vahtivat vedenkäyttöä. Ne ihmiset, joiden epäillään tehneet vesirikoksia, suljetaan sinisellä ympyrällä merkittyihin koteihinsa, kunnes heidät tapetaan julkisesti.   

Teemestari joutuu sotilasdiktatuuria palvelevien upseerien silmätikuksi. Yhä harvempi asiakas tilaa ajan teesermoniaa varten. Pitkään salaisuus tunturilähteestä kuitenkin säilyy vielä sen jälkeen, kun Noria alkanut jakaa puhdasta vettä kyläläisille. Väistämättä sotilaat pääsevät selville toiminnasta.  Kuumuus yltyy, pöly leviää, paarmat kiusaavat. Sanja ja Noria valmistautuvat pakenemaan kylästä kohti Rovaniemeä (!), mikä minusta tuntui aivan nuortenkirjojen toiveikkaalta ratkaisuyritykseltä päästä pahasta.  Sinisen ympyrän ilmaantuminen teemestarin talon ulko-oveen on merkki umpikujasta. Noria ei pääse lähtemään.

Epilogi helpottaa lukijan tiedonnälkää kertomalla suorasukaisesti, mitä kaksikon varustamalle "helivaunulle" ja siihen kätketyille ruoka- ja vesivaroille tapahtui. Sanja ehti pelastaa vaunun piilostaan ja lähteä yksin kohti maailman äärtä Norian äidin luo kertomaan, miksi viestit eivät ole kulkeneet ja mikä komento kotikulmilla vallitsee. Minulle jäi hämäräksi, miten Sanja tai aikoinaan äiti matkustivat  Kiinaan. Takerruin siihen näkymään, että meri oli peittänyt valtaisat alueet maata ilmaston yhä lämmetessä ja sulatettua jäätiköt. Matkustettiinko "Uudesta Pietarista" laivalla vai niin kuin ymmärsin junalla? Kuinkahan Teemestarin kirjan elokuvaversiossa tällaiset ja monet muut nykymaailmasta poikkeavat seikat ratkaistaan? Elokuvan pitäisi valmistua 2021.

Loppua kohden lukemistani siivittivät juonen jännitysaihelmat. Kannustin mielessäni Noriaa ja Sanjaa. Heidän sitkeä neuvokkuutensa matkavalmisteluissa ja sotilaiden väistelemissä nostatti paitsi toivoa myös pelkoa. Nielen miten kuten Norian menetyksen. Mutta toivon, että siinä kauheassa maailmassa, jossa ihmisiltä evättiin jopa puhdas vesi, Sanja yhdessä Norian äidin kanssa liittyivät niihin joukkoihin, jotka kykenivät suistamaan sotilasdiktatuurin vallasta. Mitä sen jälkeen tapahtui, jääköön Emmi Itärannan mietittäväksi mahdolliseen Teemestarin kirjan jatko-osaan.

Tässä vielä linkki ja toinen, joista kummastakin saa kelpo lisän omaan lukukokemukseen.