Joulunalusviikkoina oli mahdollista virittäytyä Bergmaniin kahden dokumentin ja kolmen elokuvan myötä, kaikki YLE Teemasta tallennettuina samoin kuin Fannyn ja Alexanderin neljä osaa. Ne melkeinpä mykistivät voimallaan, runsaudella, kauneudella mutta myös lasten kovilla kokemuksilla sadistisen piispan kynsissä.
Annos oli sen verran kookas, että kolmen osan jälkeen oli tarpeen pitää yön yli taukoa. Uudenvuodenpäivän aamuna odotti katharttinen katsomiskokemus, kun noin puolitoistatuntinen neljäs osa alkoi pyöriä. Lauri Itäkannas tarjoaa artikkelissaan Fanny ja Alexander oli mestariohjaajan testamentti laajasti taustatietoja ja tulkintoja elokuvasta. Niinpä minä yritän saada sanoiksi vain joitakin mietteitä, joista pikku hiljaa olen saanut kiinni.
Alexanderin hahmossa tulee ilmi kymmenvuotiaan pojan mielikuvituksen voimallisuus. Hän nappaa ympäristöstään repliikkejä, joista mieli muokkaa tapahtumia ja niiden variaatioita. Kun joku osuu alttiina kuuntelemaan pojan juttua, siihen karttuu lisää hurjia yksityiskohtia. Hän huomaa voivansa lumota kertomuksillaan ja on itsekin Fannyn tavoin altis kuuntelija. Upeana väikkyy mielessä kohtaus, jossa lapset luokseen pelastanut Isak Jacobi lukee vanhaa hepreankielistä kirjaa ja suostuu kääntämään lapsille lukemaansa. Seuraa pitkä monologi. Se ruokkii pojan ajatuksia, mikä näytetään ihmeellisinä kerrostuneina kuvina.
Bergmanin on sanottu luoneen Alexanderin paljolti omista kokemuksistaan lapsena. Katsojalle selviää, kuinka lastenkamarissa voitiin liikuttaa kuvia tietyn laitteen avulla ja kuinka nukketeatteri tarjosi sytykkeitä elokuvan lapsille niin kuin aikoinaan Bergmanille itselleen. Hän on kertonut kehittäneensä omaa nukketeatteria kaikkina kouluvuosinaan.
Huimaa katsottavaa oli taas se jyrkkä ero karuakin karumman piispantalon ja ylen runsaan, iloa pursuavan Ekdahlien kodin välillä. Muutama kohtaus oli jopa säilynyt päässäni vuosikymmeniä. Nyt katsottuna kiinnitin huomiota siihen, kuinka ihmiset kummassakin kodissa toistavat asuinympäristöään. Syntyy moniulotteisia kuvia sekä elämänkielteisyydestä että elämänmyönteisyydestä.
Mieleen juolahti, missä määrin ohjaaja on jo käsikirjoitusvaiheessa antanut tilaa kostolle. Itsensä lähes Jumalan sijaiseksi korottanut piispa on kirjoitettu hirmuiseksi hahmoksi, jonka näyttelijä toteuttaa puistattavasti. Kosto kasvaa täystuhoksi, kun piispa omituisen tapahtumaketjun tuloksena palaa kuoliaaksi ja hänen kärventynyt ruumiinsa vilahtaa kuvassa kuin Alexanderin näkemänä.
Bergmanin suhde pappisisäänsä oli hänen omien sanojensa mukaan vaikea ja elämä pappilassa ankeaa. Elokuvassa pappismiestä kauheampaa ihmistä on vaikea kuvitella. Herkän pojan alttius nähdä vainajia haamuina luo tilanteen, jossa hän häätää lempeän isävainajansa pysymään siellä jossakin. Ja heti perään hän näkee julman piispavainajan korskeasti katsovan pelokkaaseen poikaan ja sanovan, ettei tämä pääse hänestä ikinä. Siinäkö yksi syy yhä uusiin mittaviin ponnistuksiin taiteen parissa?
Kerrassaan vaikuttava kokemus oli katsoa satumainen elokuva kaikessa rauhassa. Mökillä olisi ollut tyytyminen myrskyn ujellukseen. Auvoisalla loppukuvalla toivotan hyvää uutta vuotta kaikille, jotka viivähtävät tällä blogisivulla.
