Nauru voittaa itkun

 

Omista tallennuksista löytyi eilisillan pelastukseksi leffa nimeltä Comedy Queen (Ruotsi 2022). Se herätti tylsyydestä heti ensi sekunneista ja piti otteessaan loppuun asti. 

Päädyin seuraamaan isän ja tyttären totista kotona oloa. Äiti ilmaantui näkyville muistojen välähdyksinä. Tytär Sasha ei siedä omaa ulkonäköään, koska on riittämiin kuullut muistuttavansa äitiään. Kaunis kuva siirtyi seinältä piiloon. Nuoren oloinen isä kykeni itkemällä suremaan itsemurhan tehnyttä vaimoaan. Sashassa nousee kiukku: hän listaa asioita, jotka poistamalla aikoo unohtaa äitinsä.

Yksi tehtävä ylitse muiden on keksiä, miten isän saisi taas nauramaan. Ratkaisu yllättää. Sasha alkaa sepittää vitsejä. Ensin ne ovat surkeita. Hän on jyvällä Stand up -komiikasta ja rupeaa harjoittelemaan esittäytymistä varten. Parhaalta ystävältä saatuun muistikirjaan kertyy kaskuja. Jopa kouluun tehtävä esitelmä maankuoresta muuntuu yritykseksi hauskuttaa. Luokkakaverit tirskuvat, opettaja keskeyttää yrityksen, mutta mahalaskua seuraavat uudet yritykset.

Ihmeelliseltä tuntui katsella leffan tilanteita, joissa riitti aineksia paitsi 13 vuotta täyttävän ja myös hiukan häntä vanhemman pojan huimapäisyyttä. Se selittyi kummankin kokemasta liian isosta elämän muutoksesta. Yksi Sashan huimista ratkaisuista oli hommata itselleen siilitukka, jotta ei enää vähääkään muistuttaisi äitiään.

Tukan leikkuu meni mönkään, mutta malttinsa säilyttävien aikuisten toimin homma hoitui.

Uskottavan oloisia tilanteita: Sasha istuu isän läsnä ollessa tuppisuuna koulupsykologin tai terapeutin luona. Siellä varotaan sanomasta ääneen äidin itsemurhaa. Isä käy haudalla, mutta vihainen Sasha menee muualle.

Pikku hiljaa Sashan taidot naurattajana karttuvat etenkin, kun hän saa setänsä avulla tavata oikean ammattilaiskoomikon, saa tältä ohjeita ja lupauksen kolmeminuuttiseen esitykseen ammattilaisen ohjelman alkajaisiksi.

Siinä jo jännitti leffan katsojakin. Sasha kuitenkin pysyy koossa, saa kontaktin yleisöön, jossa näkyy tuttuja naamoja isästä, mummista ja parhaasta kaverista alkaen. Ihmeekseen Sasha näkee isänsä nauravan. Samoin kaikki muutkin syttyvät Sashan kelpo jutuista ja rupeavat taputtamaan seisomaan nousten. Sashan osuus illasta on menestys!

Mielen pohjalta loputkin muurit sortuvat, kun Sasha puhkeaa isoon itkuun ulkona kadulla. Isä kaappaa tyttärensä lohduttavaan syleilyyn itkussa silmin. Elämä alkaa löytää uuden normaalin uoman, jossa on tilaa elää ja myös muistella äitiä.

Suurenmoista elokuvakerrontaa arkisena mittavasta aiheesta ilman suurenteluja tai rypemisiä! Näyttelijät ovat kaikki uskottavia, Sashan roolissa Sigrid Johnson aivan huikea. Suosittelen kriitikkojen tapaan. Kas tässä ja tässä.

Loppukaneetiksi lisään vielä havainnot ohjaajasta ja muusta työryhmästä. Ohjaajajn luja ote henkii niin näyttelijöistä kuin tarinan rakenteesta pinnanalaisine virtauksineen. Porukka edustaa tosi ammattilaisia.

Alastalon salissa - herkku kuunneltunakin

 Vuosituhannen alkuvuosina Turkuun asetuttuani tavaksi tuli käydä kesäisin Kustavissa Volter Kilpi -päivillä. Siellä väistämättä törmäsin paitsi Juha Hurmeen Yövieraat-teatterin esityksiin myös kaikkeen mahdolliseen Kilpi-tietämykseen. Pian ymmärsin, että minun oli ihan itse luettava Kilveltä ainakin romaani Alastalon salissa, mieluimmin koko hänen kirjoittamansa saaristolaissarja, jonka muita osia ovat Pitäjän pienempiä ja Kirkolle. Luettu on!

Lukiovuosina äidinkielen opettaja antoi kerran  joululomalla luettavakseni Kilven Batsheban. Kukaan muu ei saanut samaa kirjaa, eikä luetusta koskaan puhuttu, mikä yhä hämmästyttää. Sittemmin luin kirjan uudestaan, kun en lukiolaisena tajunnut tekstiä. Vasta aikuisena tavoitin raamatullisen tarinan hehkun.

Niinpä ennen pitkää ylvästelin Kilpi-päivillä ylläni musta T-paita, jonka opiskelukaverini, kollegani, sittemmin naapurini Marjariitta osti minulle. Paidan rintamus julisti suurin valkoisin kirjaimin:

OLEN LUKENUT ALASTALON SALISSA

Paita on jo käytetty loppuun, mutta omasta hyllystä esiin nostetun 405-sivuisen, Otavan kustantamana yhtenä niteenä 2004 ilmestyneen teoksen alkulehdelle huomasin kirjoittaneeni tämän:

 

Tätä nykyä Kilven pääteoksen voi halutessaan kuunnella Yle Areenassa Esko Salervon ääneen tulkitsemana.  Suosittelen perehtymään tähän Miia Gustafssonin 27.9.2020 toimittamaan YLE-uutiseen. Siitä selviää, mitä kaikkea urakka on vaatinut ja mistä Kilven saaristokuvauksessa on kyse.

Aivan äskettäin äkkäsin kerran illalla kokeeksi tarttua tarjoukseen. Ja kas, tuota pikaa olin taas aivan koukussa sekä Kilven ihmeelliseen kielellä luotuun maailmaan että Salervon tulkintaan Kilven tekstistä. Aikoinaan luetusta romaanista suurin osa oli kaikonnut muistista, joten kertaus kelpasi.

Vasta nyt kuunneltuna Alastalon saliin koolle kutsutut jykevät henkilöhahmot ovat ruvenneet elämään tajunnassani. Mitä tyyppejä he ovatkaan kaikkine piirteineen! Naisista tarjoiluineen esiin ovat marssineet toistaiseksi vain Alastalon emäntä Eevastiina ja tytär Siviä. 

Seitsemäs luku vie lukijan sekä kuuntelijan isäntien muistelemaan tapaukseen takavuosilta, jolloin tullin virkamiehet rommitettiin umpikänniin Alastalon salissa ja tullikapteeni haetaan pöydän alta, niin kuin muukin tullibesättninki, paitsi kokkipoika. Kuuluu kokoontumisten toistuvaan ohjelmaan palata siihen, kuinka tullin nenän edestä tuotiin sokeritopat omiin rantapuoteihin. Mikä mehevä tarina!

Seuraavaksi siirryn kahdeksanteen lukuun, jossa kerrotaan, kuinka sokeritopat pelastuivat ja tulli seilasi myötätuuleen kyörillä Turkuun.

Kuunneltavaa riittää moneksi toviksi, sillä lukuja on kaikkiaan 23. Silmäilin kirjan loppua: totta tosiaan sopimus yhteisvoimin rakennettavasta parkista valmistuu. Alastalon Hermannin komeat manööverit ja muiden kapteenien säestykset paitsi yhteiseksi nautinnoksi  myös  perille pääsemiseksi ovat toki olleet tarpeen. 

 

 Suosittelen myös näitä linkkejä:

Laura Airola HS 28.9.2020 

Tässä vielä linkki kirjallisuusviikkoon Kustavissa.

 

Puhetta piisaa Veljeksistä

                                                                   

Idea blogijuttuuni ponnistaa lokakuun mittaan radiossa ja lehdissä julkaistuista Kivi-jutuista, jotka vuosittain kuuluvat ohjelmaan Aleksis Kiven päivän (10.10.) tienoilla. Tänä vuonna Juha Hurme on  antanut aihetta erityisiin pohdintoihin kääntämällä Seitsemän veljestä nykysuomeksi. Monissa YLE Ykkösen ohjelmissa Hurme on vuolaasti hehkuttanut paitsi Kiveä myös omaa aikaansaannostaan eikä suotta, sillä minunkin kirjahyllystäni opus löytyy. Sain sen tuoreeltaan lahjaksi. Kuvassa kaikki kolme kansien väliin pakattua Seitsemän veljestä -teosta, joihin pääsen käsiksi kotonani. Lisäksi tallessa on Elisa Kirjasta maksutta ladattu Veljesten e-versio tekstinä.

 

 Muhkea nahkaselkäinen teos (WSOY 1949) on peräisin edesmenneen aviomieheni vanhemmilta. Juha Hurmeen käännös (Otava 2021) komeilee mustanpuhuvissa kansissa. Etualan resuinen taskukirja (WSOY 1966) kertoo kovasta koulukäytöstä opettajavuosiltani.

Nahkaselkäisen kirjan alkulehti paljastaa, että Akseli Gallen-Kallela on somistanut painoksen.

Romaanin tuttu alku on tarjolla vaikuttavin koristein. Paikka paikoin kuvia löytyy lisää sekä värillisinä että mustavalkoisina. Fraktuurakirjaimet tuntuvat luontevilta A. Kiven tekstissä, koska niillä kirjat pääosin painettiin vielä 1900-luvun alkuvuosina. Koen ne koristeellisen kulmikkaina hiukan vaikeaselkoisiksi, koska olen tottunut antiikvalla tuotettuun pränttiin.

Tuskin ihan äkkiä otan uudestaan esille nahkaselkäistä, raskasta teosta ainakaan vaalealla lattialla kuvattavaksi, sillä nahkaväri sotki mattoa. Pesu vaati ponnisteluja, mutta puhdasta tuli.

                                                                             ***

 

Pokkarin olen lukenut moneen kertaan. Naurattaa, kun selailen resuista kirjaa ja silmäilen merkintöjä sivujen reunoissa. Muistan, kuinka hikoilin auskultointivuonna Tampereen normaalilyseossa erään lukioluokan kanssa. Yritettiin pureutua juonen ja symmetrisen rakenteen takana pilkottaviin merkityksiin, saada otetta kielestä ja huumorista. 

Ihan vapaaehtoisesti lukiolaiset tuskin olisivat luku-urakkaan ryhtyneet. Kyllähän yksi ja toinen muistaa homman hankalaksi omilta kouluajoiltaan. Onneksi auskuvuonna täkynä oli tarjota teatteriretki Turun kaupunginteatteriin, jossa Kalle Holmbergin ohjaama Seitsemän veljestä herätti taatusti joka iikan tajuamaan A. Kiven huimaa kertomusta kielineen kaikkineen. Sellaisia retkiä olin järjestämässä kolmesti.

Paljon myöhemmin, eräänä Tukholman-vuotena, luin kirjan taas kerran ihan vain omaksi ilokseni. Mutta Skanstullin lukiossa suomenkielisten kokeiluluokkien ylimääräisenä, tilapäisenä suomen kielen ja uskontotiedon adjunktina tarjosin luettavaksi ihan muita kuin Kiven tekstejä. Itse pyöriskelin nautiskellen Kiven mehevässä kielessä, kun piti päivittäin selvitä paljolti ruotsilla. Ihmeeltä tuntuu, että Kivi aikoinaan puhkaisi oman ruotsinkielisen kuplansa ja loi muhkean kertomuksensa veljeksistä suomeksi. 

 En ota uskoakseni, että suomalaisista yhä harvempi kykenee ottamaan vastaan Kiven luomuksen. Eihän sitä koskaan ole luettu tai luetettu niin kuin koulussa. Kiven kielikö tosiaan on niin kova pala, että vasta Juha Hurmeen nykysuomeksi kääntämänä Kiven romaani maistuisi lukijoille. Kopioin muutaman rivin Hurmeen käännöksen alusta malliksi:

Jukolan talo eteläisessä Hämeessä sijaitsee mäen pohjoisrinteellä lähellä Toukolan kylää. Sitä ympäröi kivikkoinen maasto, mutta alempana alkavat pellot, joissa kasvoi  vahva vilja silloin, kun talo oli vielä voimissaan. Peltojen alla laaksossa on apilainen niitty, jonka halki virtaa haaroittuva oja: niitty antoi runsaasti heiniä ennen kuin siitä tuli kylän karjan laidun.

Mainosteksti hehkuttaa käännöstä näillä sanoin:

Vihakiiski, kämäleuka, kavun napu, minun tulee sinua armo. Mitähäh?
Aleksis Stenvallin Kivi-nimellä kirjoittama Seitsemän veljestä, nippa nappa ensimmäinen suomenkielinen romaani, majailee yhä lajinsa top kympissä. Vaan Kiven nerokas, uutta luova ja vähän alakanttiin ilmaisten ilmaisuvoimainen kieli ei ehkä täysimääräisen läpinäkyvästi avarru nykypäivän ihmiselle, romaanin kontekstista puhumattakaan - vai mikä se isojako nyt sitten olikaan...?

Vaan pelko pois! Juha Hurmeen suomentama Seitsemän veljestä asettaa ihailun kohteensa tassille ja tarjoilee meille veljesten miehukkaat tempaukset himppasen käännetyssä muodossa yhdessä kera historiallisten informaatiohippusten kuin mikäkin suomalaisen kirjallisuuden sisäänheittäjä. Mukana tietenkin myös alkuteksti riemun, kielen ja sivistyksen maksimoimiseksi!

Kas tässä mehevää alkutekstiä taustatietoineen e-kirjasta kopioituna:

SEITSEMÄN VELJESTÄ     

Kertomus     

ALEKSIS KIVI     

Seitsemän veljestä ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1870 neljänä vihkona, yhtenä niteenä 1873. 

    ENSIMMÄINEN LUKU    

 Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan.--

Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.    

Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero.

          -- 

 Kiven Veljesten puffaajiin ja liiasta lukemisen vaivasta päästäviin kuuluu myös Juhani Rajalin. Hänen urakkansa tulos löytyy Yle Areenasta äänikirjana:

 Juhani Rajalin päätti lukea Seitsemän veljestä ääneen muiden suomalaisten puolesta, jotta näiden ei tarvitsisi kuin kuunnella.

Aleksis Kiven vuonna 1870 ilmestynyt Seitsemän veljestä oli aikansa kirjallinen skandaali. Romaania ei pidetty ainoastaan avuttomasti laadittuna, vaan myös "hiljaista ja vakavaa viljelijäkansaamme ilkeästi häpäisevänä." Kun kustantajan hyllyttämä kirja vihdoin nostettiin uuteen arvoon, Kiven oivallisesta teoksesta tuli suomalaisen sivistyksen merkkipylväs, jonka kielen mehevyys tahtoo usein jäädä sen kulttuurisen kunnianarvoisuuden varjoon.

                                                                            ***

 Aameneksi tunnustan, että pysyn uskollisena A. Kiven alkuperäiselle tekstille. Veljesten kanssa voi seurustella aika ajoin etenkin alakulon yllättäessä. Jo kieli itsessään tempaa lukijan irti alhosta hymyn karehtiessa suupielissä. Naurun hörähdyksiäkin voi kuulua...

Leffa, joka sysää syrjään murheet

 Kiitos Yle Areenan, tulin katsoneeksi Alan Parkerin ohjaaman musiikkileffan  The Commitments (Irlanti 1991).  Eri lähteissä hehkutetaan, kuinka

The Commitments on täynnä energiaa, sielua ja iloa, joten ei ihme että se on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi irlantilaiseksi elokuvaksi.

--

Monipuolisen englantilaisohjaajan Alan Parkerin musiikkiaiheiset elokuvat on suunnattu kuin aivan eri yleisöille: The Wall, Evita, Fame, The Commitments. Tämä viimemainittu merkkiteos (Irlanti 1991) on Roddy Doylen romaaniin pohjautuva karheansuloinen kuvaus 1980-luvun Dublinissa 60-luvun soulia soittavan harrastajabändin värikkäistä tyypeistä ja tarunhohteisia ulottuvuuksia saavasta alkutaipaleesta. Kertojamanageria esittää Robert Arkins ja laulusolistia Andrew Strong. Elokuvan todelliseen pääosaan nousee ristiriidoistakin kumpuava yhteisöllisyys, unelmiin kurkottelu ja musiikki, joka tekee kaiken todeksi tässä ja nyt.

Dublinin duunarinuorten hirmuinen elämisen meininki tempaisi mukaansa niin, että huomasin jammailevani yksin kotona musiikin tahtiin naama virneessä. 

Oli hellyttävää seurata, miten manageriksi heittäytynyt, työtön Jimmy Rabbitte haalii instrumentteja, koulii porukkaa lavakelpoiseksi ja järkkää keikkoja. Yleisön edessä tuppaa unohtumaan yhteissoitto, kun yksi ja toinen innostuu sooloilemaan. Vaivihkaa taidot karttuvat. Rahaa ei kuitenkaan heru keikoilta ensi alkuun, mistä seuraa, että bändin on tyytyminen soittamisen ja laulamisen riemuun sekä yleisön yltyviin suosionsoituksiin ainona palkkanaan. Elämiseen tarvittavat rahat on tienattava "oikeissa" töissä.

Katsojaa herkistyy bändin kehityspilkahduksista. On kiehtovaa seurata, miten ihmeellinen noste ottaa porukan valtaansa. Jokainen yltää yhdessä enempään kuin koskaan aiemmin.

Porukan vahvistukseksi ilmaantuu kuuluisissa kokoonpanoissa soittanut trumpetisti Joye "The Lips" Fanagan. Maailmaa nähneen ottein hän opastaa aloittelijoita. Luontevasti käy myös taustalaulajien hurmaaminen, mikä saa naiset käymään toistensa kimppuun.

Minua kiehtoi kaiken muun lisäksi Joyen viulua pelaileva äti, josta poika pitää huolta ainakin postikortein reissuiltaan. Onnistuneen keikan jälkeen Joye lausahtaa mieleen painuvasti, että bändi ylsi esityksillään tasolle, joka lähestyy runoutta. Sinne asti ei äkkinäisin levytyksin Joyen mukaan päädytä. Malttamaton Jimmy ei ota ymmärtääkseen moista tulkintaa.

Katolisen Irlannin monilapsiset perheet ja katuelämä vilahtavat tämän tästä kuvissa. Jimmyn managerin toimisto mahtuu toimimaan ison perheen kodissa, sillä varsinkin isä on innoissaan musiikista, samoin kulmakunnan pappi. Isän ja pojan kaveruus hykerryttää. Moni välähdys lähitienoon tilanteista näyttää, mistä verkostosta bändiläiset ponnistavat. Kaiken ikäisiä lapsiakin hyörii mukana.

Ai että leffa tuotti hyvän olon! Ihanaa saada hollille tällaista nähtävää ja koettavaa - vieläpä vallan vaivattomasti ja verovaroin kustannettuna.

Makupalana leffan virallinen  trailer.

Rooleissa:

Andrew Strong	…  Declan ”Deco” Cuffe, päälaulaja
Bronagh Gallagher	…  Bernie McGloughlin, taustalaulaja
Angeline Ball	…  Imelda Quirke, taustalaulaja
Maria Doyle Kennedy	…  Natalie Murphy, taustalaulaja
Glen Hansard	…  Outspan Foster, kitara
Kenneth McCluskey	…  Derek ”Meatman” Scully, bassokitara
Johnny Murphy	…  Joey ”The Lips” Fagan, trumpetti
Félim Gormley	…  Dean Fay, saksofoni
Michael Aherne	…  Steven ”Soul Surgeon” Clifford, piano
Dave Finnegan	…  Mickah ”Don’t F*ck With Me” Wallace, rummut
Dick Massey	…  Billy ”The Animal” Mooney, rummut
Robert Arkins	…  Jimmy Rabbitte, manageri

Edward Westermarck, monille tuntematon kuuluisuus

Kuuntelen usein sekä radiosta että Areenan kautta Kalle Haatasen keskusteluja asiantuntijoiden kanssa. Kerran joulukuussa 2020 aiheena oli Edvard Westermarck. Suomen kuuluisin sosiologi. Siteeraan ohjelman esittelyä:

Westermarck oli syvästi perehtynyt brittiläiseen valistusperinteeseen ja biologiaan ja julkaisi englanniksi. Hän oli myös sosiologian professori yhdessä Iso-Britannian kuuluisimmista yliopistoista, London School of Economicsissa.

Evoluution ja moraalifilosofian alalla Westermarck jatkoi brittiläistä perinnettä, ja mitä tulee hänen tutkimuksiinsa perheesta ja insestin välttämisestä, ei liene suuri kärjistys, että Westermarck ja Freud olivat kuin toistensa vastakohdat. Ja historian kulussa Freud näyttää hävinneen.

Sosiologi Heikki Sarmaja on jo pari vuosikymmentä pitänyt Westermarckin perintöä yllä suomalaisessa sosiologisessa keskustelussa. Hän on nyt Kalle Haatasen vieraana.

Keskustelun loppupuolella Haataja kysyy vieraaltaan, mitä erityisesti kannattaisi lukea ja suomentaa Westermarckilta. Sarmajan mukaan antoisin on tämän omaelämäkerta. Niinpä nappasin vinkin lennosta ja etsin Westermarckin elämäkertaa netistä.

Hassusti kävi, sillä haaviin jäi tarttumatta Westermarckin itsestään kirjoittama teksti. Saaliiksi osui kuitenkin Niina Timosaaren tutkimus Edvard Westermarck: Totuuden etsijä (Gaudeamus 1917). Sen ostin  aikailematta Elisa Kirjasta, vaikka teoksen olisi voinut lukea maksutta e-kirjastosta. Sitä mahdollisuutta en huomannut lainkaan. Koska kuvittelin ostostani Westermarckin oamelämäkerraksi, en myöskään tullut lukeneeksi Timosaaren kirjan esittelyä, jossa hehkutetaan näin:

Totuuden salaaminen on ainoa tieteen tuntema säädyttömyys", kirjoitti suomalaisen sosiologian isäksikin kutsuttu Edvard Westermarck vuonna 1891. Hän on yksi tunnetuimmista ajattelijoistamme kautta aikojen. Westermarck (1862-1939) oli aikansa moraalikapinallinen. Hän tarttui tutkimuksissaan kuohuttaviin aiheisiin ja puolusti useita sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja avioliittoon liittyviä lainuudistuksia. Hän kannatti esimerkiksi aviopuolisoiden tasavertaisuutta, ehkäisyn ja abortin sallimista, eugeenisia avioliittoesteitä, homoseksuaalisuuden dekriminalisointia sekä aviottomien äitien ja lasten aseman kohentamista. Edvard Westermarck - totuuden etsijä tuo esiin uusia, lähes kokonaan pimentoon jääneitä puolia hänen ajattelustaan. Westermarckia ajoi eteenpäin vahva usko tiedon ja järjen merkitykseen, eikä hän tyytynyt vain etsimään totuutta vaan halusi todella vaikuttaa yhteiskuntaan tieteellisen tiedon avulla. Westermarckin elämän ja ajattelun myötä piirtyy esiin myös kiehtova kuva ajan tiede- ja kulttuurimaailmasta.

Yllätys oli melkoinen, kun luku-urakkaa aloittaessani äkkäsin, ettei teksti olekaan itseään Westermarckia. Oli nöyrtyminen oman hosumisen myöntämiseen, kun hitaasti kahlasin tutkijan pitkällistä prologia. Vaivalloisen alkuvaiheen jälkeen teksti vaihtoi tahtilajia, jolloin pääsin kyytiin. Silti takkuilu jatkui hamaan viimeiseen tekstisivuun. Aikaa kului, koska moni muu askare vei mennessään. Eilen hämmästyin uudestaan, kun napakka epilogi päättyi e-kirjani sivulle 300. Kaikki loput, pitkästi yli sata sivua, sisältävät viitteitä ja lähteitä, merkkinä kattavasta tutkimusotteesta ja huolellisesti laaditusta tutkimusraportista. 

On aihetta kiittää Timosaarta Oulun yliopistosta, sillä hän tuli avanneeksi tutkimuksellaan silmiäni isoista asioista taustoineen, kuten moraalikysymyksistä, eugeniikasta, perheistä, aviottomien äitien ja lasten asemasta, homoerotiikasta. Päässäni vahvistui ymmärrys Westermarckista erityisen huomionarvoisena tutkijana. Samaa tähdentää Tuomas Karemo Kulttuuricocktailissa 13.10.2017. Kannattaa avata linkki ja lukea teksti, ehkä jopa kuunnella ohjelma. Tämä kuva Westermarckista markkolaisten tuttujensa kanssa liittyy juttuun.

DDR-kyttääjän ratkaisu

 Keskiviikkona 10. helmikuuta katselin aamun lehdestä kuvaa totisesta miehestä luurit korvilla. En ymmärtänyt syttyä. Juttua silmäilin sen verran, että päätin jättää tallentamatta Muiden elämää -elokuvan. Mielessä pyöri jokunen katsottu DDR-leffa, joten tuumin niiden riittävän. Katumapäälle tulin, kun koulu- ja FB-kaverini Sirkka-Liisa Sass hehkutti elokuvan suurenmoisuutta. Kannanottoa vahvisti muun muassa Panu Rajala tuoreessa blogijutussa. 

Leffa löytyi onneksi YLE-Areenasta, sillä YLE-Teema lähettää helmikuussa muutaman valikoidun saksalaisen elokuvan. Muiden elämä on ohjaaja ja käsikirjoittaja Florian Henckel von Donnersmarckin ensimmäinen pitkä elokuva.

 

 Muiden elämä soluttautuu virallisen historiankirjoituksen rivien väleihin ja tuo ansiokkaasti esille aavistuksen siitä, miltä arki on saattanut tuntua. Se antaa mahdollisuuden eläytyä todellisuuteen, jossa eletään kuin suuressa kuulusteluhuoneessa. Peilin takana voi aina piillä tarkkailija. (http://www.film-o-holic.com/arvostelut/muiden-elama/)

Suosittelen koko Film-o-holicin jutun lukemista. Sekin vahvistaa, etten tosiaan suotta pyhittänyt eilistä iltaa erinomaiselle, hillityin sävyin toteutetulle elokuvalle. Eritoten kuvan pokerikasvoinen kapteeni Gerd Wiesler tuotti epäuskoista kihelmöintiä, kunnes oivalsin, mihin hän pyrki. Ulrich Mühe totetutti roolin niin vakuuttavasti, että sai roolista parhaan miespääosan palkinnon.

Elokuva kaikkine yksityiskohtineen, kuten kuulusteluhuoneen pissasta tahriintunut vaneripintainen tuoli, tarjoaisi sytykkeitä pohdiskeluihin. Jos hyvin käy, eräs ystäväni katsoo leffan, ennen kuin tapaamme. Sitten voin päästä tuulettamaan mielikuviani ja kuuntelemaan toisen ihmisen käsityksiä elokuvan ihmisten kohtaloista sekä leffasta leffana. Miksi Christa-Maria Sieland (Marina Gedeck), etevä näyttelijä ja kirjailijan rakastettu tarjoutui järjestelmän apuriksi? Miten hänen äkillinen itsemurhansa on selitettävissä? 

DDR:ssä moni kiusattu päätyi itsemurhaan. Niistä vaiettiin, kunnes koko järjetelmä romahti. Aihelmaa sietäisi tarkastella ja samalla testata oman ymmärryksen rajoja. 

Upeaksi koin myös elokuvan lopun, jossa Wiesler tyynesti jatkaa elämäänsä posteljoonina. Kerran hän huomaa kirjakaupan ikkunassa kuvan Georg Dreymanista (Sebastian Koch), kirjailijasta, jota hän oli tarkkaillut ja joka vihdoin oli päässyt selville siitä, kuinka paljon hänestä oli kerätty tietoja. Dreyman jäljittää Stasi-arkistosta tuntemattomaksi jääneen, lopulta hyväntekijäksi osoittautuneen Wieslerin. Ikkunamainos ilmaisi, että Dreymanilta oli julkaistu uusi teos, Die Sonate vom Guten Menschen. Sen Wiesler ostaa itselleen. Ja minkä omistuskirjoituksen hän löytääkään alkulehdiltä! Ja mikä muisto liittyykään samannimiseen sävellykseen...

Järjestelmä ei sittenkään pystynyt tuhoamaan kaikkia kansalaisia, ei edes urkkijoita. Osa säilytti inhimillisyytensä, ymmärryksensä, moraalisen ryhtinsä ja toimintakykynsä. 

 

Viikon fiktiot - kaksi äärilaitaa

Le Bureau des Légendes, satujen, tarinoiden, valheiden virastoon upposin niin, ettei yksikään osa viiden kauden annista jäänyt katsomatta. Kolmannen kauden viimeisten osien aikaan kirjoitin tämän jutun. Vangitsevien vakoilustoorien rinnalla kulki tovin kirja, jota taannoin sukututkimusta tehdessäni etsimällä etsin ja joka lopulta ilmestyi eteeni kuin ihme kirjoittajan pojantyttären lainaksi tuomana.

Kyse on Laila Kantolan esikoisromaanista Nuoren naisen päämäärä (Otava 1929). Fiktiivisiä tuotteita kumpikin, mutta täysin eri maailmoista. Le Bureau liikkuu laveasti nykyisen Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän maissa. Kantolan romaani pysyttelee 1920-luvulla ja suomalaisen rannikkokaupungin hienostelevissa seurapiireissä pikku juhlineen. Keskeisin henkilö, Leena Saraste, on avioitunut nuorena, saanut pojan ja alkanut inhota aviomiestä. Mikäpä muu avuksi kuin uusi, oikea rakkaus ja sen tuloksena vauva! Siitä naiselle päämäärä, jota kohti hän kulkee parin sadan sivun verran ja tavallaan saavuttaa haluamansa. Hatarasti silmäillen lukemani tarina toistaa romanttisia kuvioita, jotka yhä lienevät tuttuja Nyyrikin novelleista. Niitähän on julkaistu 1900-luvun alkuvuosista. Paljon myöhemmin Kantola sai julkaistuksi toisen romaaninsa, Anin (Gummerus 1959). Sen luin tarkkaan, kuten tästä blogijutusta selviää. En kuitenkaan jäänyt miettimään isäni serkun kirjoittamia romaaneja. Kantolan esikoiskirjan lainaamisesta kiitän kauniisti vastikään löytynyttä sukulaista.

Olen näet juuttunut Ylen Areenasta katsottavaan sarjaan. Mökilläkään en pysynyt siitä erossa, vaan tihrustin iPadilta neljännen kauden loppuun ja aloitin viidettä. Kotiin palattuani ensi töiksi katsoin isolta näytöltä vakoilusarjasta viidennen kauden viimeiset osat. Mykistyin loppuratkaisusta. Onneksi   jo samana iltana pääsin sitä pohtimaan vakituisen juttukaverin kanssa Skypessä. Hän oli varonut paljastamasta minulle mitään viidennestä kaudesta, vaikka oli sen katsonut loppuun paljon ennen minua.

Sarjassa kohtaukset vaihtuvat nopeasti, mikä jättää yksityiskohtia epäselväksi jopa siinä määrin, että ainakin osia pitäisi katsoa uudestaan, jos haluaisi pysyä kunnolla kärryillä. Vältyn urakalta, sillä löysin lehtijuttuja ratkaisemaan ymmärtämispulmia. Linkit liitin loppuun. Kärryiltä ajoittain putoaminen ei haitannut liikaa, sillä sarjan edetessä mukaan tuli uusia hahmoja. Heistä piti päästä selville, eikä keskeisin henkilö Guillaume eli Paul, "Moukka", enää ollut ainoa, jonka vuoksi piti pelätä.

Mahdottoman tuntuisiin tilanteisiin taistelussa Isisiä vastaan joutuu jokainen islamilaiseen ympäristöön lähetetty, kuten pullukka Jonas. Sympaattinen mies menestyy kuulustelijana. Hän ymmärtää arabiaa ja kirjoittaa muistiin, mitä paksuun kameliin viittaavia pilkkanimiä kuulee itsestään käytettävän. Silti eräs ihana nainen tuntuu rakastuvan Jonakseen. Hurmaantumista kestää melko pitkään, kunnes Jonas alkaa ihmetellä, miksi nainen oli valinnut hänet. Toimistolla Pariisissa mies pyytää tutkimaan, mitä tietoja naisesta löytyy. Paljastavasti naisen taustatiedoissa on kahden vuoden tyhjä tila. Sen verran aikaa tarvitaan vakoilijan kouluttamiseen. Jonaksen aavistus vahvistuu tiedoksi, että naisen tavoitteena oli lypsää tietoja. Niinpä hän lähettää naiselle viestin, etteivät he enää tapaa. Ja saa kiukkuisen vastausviestin...

Jälkipuheita piisaa tutuista henkilöhahmoista ja heidän kohtaloistaan. Kentällä kovia kokeneet, mutta pelastuneet päätyvät toimistotöihin. Lasiseinien läpi näkee läheltä johtajia ja heidän välisiään virityksiä. Henrin kuoltua kenttätehtävässä Marie Jeanne johtaa yksikköä, kunnes joutuu väistymään JJ:n tieltä. Uuden johtajan myötä ilmapiiri muuttuu. Ystävällisyys vaihtuu heikosti tunnistettavaan vainoharhaisuuteen, alalla tunnettuun, piilevään uhkaan. Katsojana otin kantaa enkä tuntenut oloani hyväksi JJ:n eli Jean Jaquesin tyyrätessä toimintaa.

 
Kiehtovia ovat ihmetekoihin kykenevät nörtit, etenkin Sylvain Ellenstein kahtena eri versiona. Niistä toinen lähetetään Moskovaan, missä mies menee niin täydestä, että lopulta ujuttaa venäläisten verkkoon sen, mitä varten hänet hommaan valmennettiin. Samoihin aikoihin myös Moukka on Moskovassa, kokee kovia, kunnes taipuu sikäläisen tiedustelupomon Karlovin pestiin. En enää ihmettele, miksi jotkut suostuvat kaksoisagentiksi. Huipputekijänä Moukka kuitenkin palvelee samalla Ranskaa, mikä lopulta takaa hänelle kunniallisen paluun kotiin. Sinne päätyy myös sillat FSB:hen polttanut Karlov perheineen. Kun perheen asiat järjestyvät passeja myöten, viidennen kauden loppuratkaisut lähestyvät vääjäämättä. Niissä toteutuu paitsi Karlovin oma tuho myös hänen valmistelemansa kosto.

Kuudetta kautta odotellessa mietin, mikä Moukan persoonassa saa vallan. Pääseekö hän koskaan eroon Paul Lefebrestä, "Moukasta", vai juuttuuko mies hänelle peitetehtäviin luotuun hahmoon? Tila tunnetaan vakoilijantautina. Entä uhkaako häntä kostonhimo kuten Venäjällä aikoinaan rääkättyä pomoa JJ:tä? Vai kasvaako Paulista oma itsensä, Guillaume Debailly, jota ei enää varjosta edes muisto isän halveksunnasta selkäsaunoineen? Sellainen mies voisi kelvata Henri Duflotin veroiseksi le Bureaun johtajaksi vaikkapa JJ:n jälkeen uudelleen tehtävään nimitetyn Marie Jeannen kauden jälkeen.

Pentti Arvolan sanoin 

”Tunteet ovat pahin vihollisenne”, tokaisee Debailly nuorelle, kokemattomalle agentille. Moraalinen hämärä on sarjan henkilöille toinen koti, jossa joku viihtyy hyvin, toinen ei niinkään, mutta jonka yläpuolella kukaan ei ole.

Loistavasti käsikirjoitettu ja näytelty Le Bureau on parasta ja älykkäintä draamaa mitä tv tällä hetkellä tarjoaa, oli lajityyppi sitten mikä tahansa.

Taneli Topelius (IS 16.5.2020) puolestaan korostaa:

Vakoojien käytöskoodia on helpompi opettaa muille -- kuin toteuttaa itse käytännössä.

Le Bureau on täytetty kieleen ja käyttäytymiseen kytkeytyvillä paljastavilla eleillä, joita vakoojat tarkkailevat ja purkavat työkseen. Kun taustapeileihin vilkuilusta tulee tapa, sitä on mahdotonta kytkeä pois vapaa-ajallakaan.

--

Salaisen palvelun koodistossa kaiken pohjana on keskinäinen luottamus. Valheiden, harhautusten ja peiteidentiteettien maailmassa rehellisyys on ainoa kauppatavara, joka agenteilla enää on – ja jonka kadottaminen tietää todennäköisesti kiinnijäämistä, mahdollisesti myös henkensä menettämistä.

Kiikkiin jääneen tunnustuksia

Tiistaina 28.7.2020 Ylen aamussa puhuttiin muun muassa aiheesta Mikä vakoojatarinassa koukuttaa? Kyseessä oli minulle tyystin tuntematon ranskalaissarja Le Bureau, vaikka siitä oli kohistu ties kuinka pitkään. Sytyin varsinkin René Nybergin puheenvuoroista, koska niistä välittyi innostuksen hehku. Taustatietoja hän syventää blogijutussaan.

Katsoin Ylen Areenasta, mitä sarjasta kerrotaan. Tämä teksti löytyi:

Parasta ranskalaista vakoojadraamaa - kaikki viisi tuotantokautta vain Areenassa. Ranskan salaisella palvelulla on osasto, le Bureau des légendes, jonka alaisuudessa ympäri maailman kriisialueita sijoitetut vakoojat työskentelevät väärän identiteetin turvin. Heidän tulee soluttautua peiterooliinsa kokopäiväisesti, elää sikäläistä elämää, mutta komennuksen päätyttyä heidän pitää jättää omaksumansa identiteetti ja elämäntilanne taakseen lopullisesti. Huolellinen koulutus edeltää sijoitusta tulenarkaan kohteeseen, mutta valmistaako sekään heitä täysin hengenvaarallisiin tilanteisiin? Entä kuinka helppoa on unohtaa kokemansa ja hylätä tärkeiksi muuttuneita ihmisiä kerran toisensa jälkeen? (Le Bureau, S1-5. Ranska, 2015-20.)

 Saman tien rupesin katsomaan ja olen edennyt kolmannen kauden loppupuolelle. Päivittäin vaanin tilaisuuksia jatkaa katsomista, mutta öitä en uhraa sarjalle. Enintään olen jaksanut kolme osaa kerrallaan. Niistä tarttuu päähän pohdiskeltavaa. Tänään on luvassa keskusteluja sarjan tapahtumista ja teemoista, kun mökille saapuu kumppani, joka aloitti sarjan parissa minua myöhemmin ja porhalsi jo ohi neljänteen kauteen.

Vuoroin katsoja pääsee mukaan Ranskan salaisen palvelun kokouksiin, kunnes ykskaks ollaan kentällä usein kauhistuttavissa tapahtumissa. Tilanteet vaihtuvat nopeasti, mikä helpottaa katsojan ahdistusta. Pikku hiljaa huomaan kiintyneeni keskeisiin henkilöhahmoihin niin, että pelkään heidän puolestaan.

Ensimmäisessä kuvassa häämöttää Guillaume Debailly, "Moukka". Kentällä hän esiintyy nimellä Paul Lefebre ja pitää kysyttäessä kiinni ammatistaan ranskan opettajana. Häntä näyttelee huikeasti Mathieu Kassowitz. Pöydän oikealla laidalla keskimmäisenä istuu ryhmän johtaja Henri Duflot, "Sokrates", jolle hahmon antaa Jean-Pierre Darroussin. Porukan sisäpiirissä heidän välisensä jännite kulminoituu kolmannen kauden mittaan siihen, kuinka "Sokrates" vaikeassa neuvottelutilanteessa esittää tiukan vaatimuksen panttivankina viruvan "Moukka"-Paulin vapauttamisesta ehtona Isis-päällikön pyyntöihin suostumisesta.

Henri lähtee kenttähommiin eläkkeelle pääsynsä kynnyksellä, vaikkei hänellä ole aiempaa kokemusta kenttäoloista. Porukka hyvästelee suuresti arvostamansa pomon. Hänen pinnalta tyynet toimintapansa herättävät alaisten lisäksi katsojassa luottamusta, vaikka ammatin kylkiäisenä lymyävä vainoharhaisuus teettää kokeneella konkarilla kerran tempun, joka ei kestä päivänvaloa.

Henri antaa johtajan tehtävänsä Marie-Jeannelle, jota esittää Florence Loiret Caille. Marie-Jeanne häilyy usein toimiston käytävillä ja rakastuu erääseen työtoveriinsa pettyäkseen, kun suhde ei jatkukaan.

Paul Lefebrenä esiintyvä mies tulee tutuksi ensimmäisen kauden alussa, kun hän vielä on Syyriassa. Hän on rakastunut yliopistossa opettavaan Nadia le Mansouriin, jota näyttelee ihana Zineb Triki. Autuaallisen rakastelun tunnelman särkee puhelu, jolla mies määrätään palaamaan Pariisiin. Nadialle koituu kmmottavia hankaluuksia suhteesta Pauliin. Yksi juonne tapahtumissa on se, kuinka sääntöjä rikkonut ja syyllisyydentuntoinen Paul pyrkii auttamaan Nadian irti vainoajistaan.

Vaivalloisesti pysyn kärryillä tapahtumissa, jotka vievät agentteja kriisialueille. Ollaan milloin Marokossa, milloin Syyriassa Isis-ryhmittymien ja heidän tukijoidensa jäljittämiseksi. Jopa imaamin kanssa tehdään sopimuksia, joista itsemurhapommittajaksi lupautunut nuori muslimi lipeää, kun taas huippuagentti Paul jatkaa kohti ranskalaislähtöisen Isis-pomon tuhoamista ja joutuu vääjäämättä äärimmäiseen ahdinkoon.

Paul, oikealta nimeltään Guillaume Debailly, käy läpi kaikkea agenttina tekemäänsä. Hän kirjoittaa havaintojaan Henriltä saamaansa myyrännahkakantiseen (!) päiväkirjaan. Guillaume/Paulin ajatuspuhetta kuullaan aina, kun hän vielä on kotonaan Pariisissa. Nadiaa auttaakseen Paul on jakanut tietojaan amerikkalaisille, mikä on kardinaalivirhe. Omassa työyhteisössä aavistellaan, että porukassa on myyrä. Paulia epäillään.

Erikoinen polku vie Marie-Jeannen valmentaman ja tukeman nuoren naisen Marina Loiseaun,"Ilmestyksen", Iraniin muka seismologina. Roolissa nähdään Sara Giraudeau. "Ilmestyksen" kohdalla on vaikea kuvitella, että ammattipiireissä menisi täydestä, jos asianmukaiset insinööriopinnot puuttuvat, vaikka osaisi puhua farsia. Tukka pystyssä olen mukana tilanteissa, jotka riistäytyvät mahdottomiksi. Marina muun muassa joutuu iranilaisten poliisien kynsiin ja lähes murtuu, kunnes tulee jotenkin pelastetuksi takaisin Pariisiin.

Marinan hahmossa pääsee näkemään sen, kuinka ihmisen on vaikea tunnistaa itsessään, ettei kestäkään äärimmäistä painostusta. Henrin tarjotessa Marinalle töitä Pariisin toimistossa tämä kuitenkin lähtee Bakuun, koska yhä uskoo selviytyvänsä siellä yksin hätäpuhelinyhteys turvanaan. Kun uudella työpaikalla vaaditaan valheenpaljastustestistä selviytymistä, pelkästään pari valokuvaa entisistä kuulustelijoista Iranissa laukaisee paniikkikohtauksen. Kuinka ollakaan, Mossadin agentti auttaa Marinaa selviämään uudesta testistä, sillä Israelin intressissä yhtä lailla kuin Ranskan on päästä käsiksi tietoihin, joita Marina voi saada. Kuinkahan kaksoisagentiksi joutuvan Marinan käy? Entä onnistuvatko hankkeet ujuttaa tietojärjestelmiin haittaohjelma torjumaan Iranin ydinaseen kehittelyssä välttämättömien laitosten toimintaa?

Läheisiksi henkilöhahmoiksi koen sympaattisen Raymond Sisteronin, jota esittää Jonathan Zaccaï, sekä arvoituksellisen psykiatrin, tohtori Laurène Balmesin. Hän on saanut elokuvahahmonsa Léa Druckerilta. Myös tietotekninen moniosaaja Sylvain Ellenstein Jules Sagotin esittämänä herättää ihailua, samoin "Muuliksi" mainittu avustaja, josta en löydä tarkkoja tietoja.

Mistä kaikesta sarjassa mahtaa olla kyse? Kas siinäpä kysymys, johon on vaikea vastata. Valtioiden harjoittama ammattimainen tiedustelu herättää sekä ihmetystä että uteliaisuutta. Sivuhuomautuksesta panin merkille, että Ranskan tiedusteluorganisaatiossa työskentelee kolmisen tuhatta ihmistä. Sarjaan on kuitenkin rajattu vain sen yksi lohko. Tuottaja Alex Bergerin mukaan 

Vakoojat elävät rinnakkaistodellisuudessa, josta he eivät voi puhua läheisilleen mitään. Paradoksaalisesti he ovat kotonaan ainoastaan töissä. Haluamme näyttää, että he ovat tavallisia ihmisiä, jotka tekevät epätavallisia asioita. 

Vakoojatkaan eivät ole suojassa tunteilta, vaikka tietävät niiden vaarantavan tehtävän hoitamista.  Jos rakastuminen on aitoa eikä pelkkä osa tehtävän vaatimaa manipulointia, agentti on pulassa, kuten  kenties on asian laita Guillaume/Paulin tapauksessa.

Kiitän suvannoista rankkojen Iran-, Marokko-, Syyria- ja Baku-tapahtumien lomassa. Suvantojen aikoina Pariisin toimistossa työskennellään täyttä häkää agentin pelastamiseksi. Joka käänteessä agentit ja toimiston väki lähestyvät toisiaan kohteliaasti. Jopa kiistat ratkotaan hillitysti lasiseinien sisällä alaisten näkyvillä.

Ihmettelen, miten kummassa viestiyhteydet pelasivat ennen kännyköitä. Aivan huikeasti jäljittäminen onnistuu kännyköitä ja vaatteisiin piilotettuja GPS-siruja seuraamalla. Satelliittipuhelimet varmistavat yhteyden saamisen. Pariisin keskuksessa nähdään tietokoneen näytöltä reaaliaikaisesti, missä oma agentti ja hänen avustajansa liikkuvat. Vastapuolen tekijätkään eivät pysy piilossa.

Paikoin olennaisia nimiä kirjoitetaan käsin paperilapulle, joka annetaan taitettuna vastapuolen neuvottelijalle. Lappusilla voi myös huijata.

Kolmannen kauden viimeiset osat odottavat. Siispä katson edes kaksi niistä vielä tänään!

Tässä vielä Tuomo Yrttiahon kritiikki sarjasta. Se on julkaistu Hesarissa 8.4.2020.

Jotunia uudelleen - oman muistamisen onnahtelu mietityttää

Muutamien kesäiltojen iloksi on nautittu mökillä Maria Jotunia Yle Areenasta. Kerrassaan herkullista kuultavaa!
Tässä linkki esittelyteksteineen:

Maria Jotuni: Arkielämää

Äänikirja

Yhdenpäivänromaani, joka kuvaa suurella lämmöllä maalaisyhteisön elämää. Jotunin Arkielämää oli edellä aikaansa, sillä yhdenpäivänromaanit tulivat yleisiksi vasta vuosikymmen myöhemmin. Jotunin teoksessa lukijan eteen piirtyy värikäs kuva maalaisyhteisöstä, jossa on hulluutta ja viisautta, rakkautta ja rakkaudettomuutta. Arkielämää ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1909. Lukijana on Esko Salervo.

Ties kuinka monta kymmentä vuotta sitten tiedän lukeneeni Arkielämää-romaanin, vaikken siitä juuri mitään muistanut. On vissi ero ottaa vastaan tekstiä korvillaan kuin silmillään. Näin yritän itselleni selitellä unohdusta. Väkevä kuuntelukokemus avasi lisäpolkuja lukemisille, sillä etsin kirjastosta luettavaksi Maria Jotunin elämäkerran. Sellaisen, vieläpä hyvin laajan on tehnyt kirjailijan pojanpoika Kari Tarkiainen: Maria Jotuni Vain ymmärrys ja hymy. Kustantaja Musarum minister, Helsinki. Kirjapaino Greif, Tartu 2013. Etukansi Tiiu Pirsko. Grafiikka, taitto ja kuvat Helina Tamman.

Työläämpää on päästä jyvälle siitä, miksi Kari Tarkiaisen isoäidistään kirjoittama elämäkerta oli minulta päässyt unohtumaan. Olen näet lukenut 534-sivuisen teoksen lähes tuoreeltaan, koska siitä löytyy 21.3.2014 päivätty oma blogijuttunikin otsikolla Maria Jotunin taival kirjailijaksi. 

Uusi lukeminen ehti pitkälle, ennen kuin tajusin, mitä olin tekemässä. Monet kovin tutun tuntuiset seikat olivat jo ihmetyttäneet, sillä en saanut päähäni, mistä moisen tiedon olin napannut. No, elämäkerrastapa hyvinkin! Teos säväyttää yhä, sillä en lopettanut lukemista, vaikka huomasin kertaamisen. Päinvastoin, tikutan tekstiä tarkasti. Sitä piisaa vielä noin 150 sivua. Seuraavaksi edessä on pääluvusta V Lohduttomat vanhuusvuodet alaluku Huojuvan talon juuret ja perusajatus. Odotan uusia lukuhetkiä. Uteliaisuuden myötä tunnen myös jonkinlaisia tirkistelijän pistoksia itsessäni.

Kari Tarkiainen on paitsi historiantutkija ja arkistomies myös eläytyvä kaunokirjallisuuden tulkitsija. Hänen tavattoman huolellisesti dokumentoimansa elämäkertatiedot ja niiden kytkeminen osuvin kohdin teostulkintoihin vakuuttavat lukijan luottamaan tekstiin. Se on tarkkaa ja tiheää. Erityisen antoisia ovat pohdiskelut ihmisten välisistä suhteista ja varsinkin avioliitoista. Maria Jotuni kirjoittaa novelleissa liian pitkästä avioliitosta, mikä lienee suora viittaus hänen yhä riitaisemmaksi ja kolkommaksi muotoutuneeseen elämäänsä äkkipikaisen Viljo Tarkiaisen puolisona. Sairaalloisen mustasukkainen Maria Jotuni sinnitteli puhumattomana pitkiä aikoja. Hän eristäytyi omiin oloihinsa ja ajatuksiinsa, joi ylenmäärin kahvia ja tupakoi, mikä vääjäämättä heikensi hänen terveyttään. Läheistensä asemesta hän kiinnittyi esineisiin, joita haali ympärilleen.

Elämäkerturin mukaan postuumisti julkaistu romaani Huojuva talo peilaa Maria Jotunin omia kokemuksia väkivaltaisten kohtausten osapuolena. Hänen kehittelemänsä pahan miehen ja kotityrannin hahmo viitannee jossain määrin omaan aviomieheen. Muitakin esikuvia tunnetaan, kuten Marian isoisä Kuopiosta.

 Hesarissa 29.12.2013 Pekka Tarkka otsikoi arvostelunsa elämäkerrasta näillä sanoin:

Huojuva talo perustuu ehkä tositapahtumiin, paljastaa Maria Jotunin elämäkerta. Maria Jotunin suvun ristiriidat jatkuvat kolmanteen polveen

Tarkan mukaan

Perhetaustan tunteminen on Maria Jotunin myöhäistuotannon avaimia. "Pahan miehen" hahmo hallitsee yksinvaltiaana Jotunin onnettoman ajan teoksia. Kysymys ei ole kuitenkaan vain aviopuolisosta vaan Jotunin loppuelämän päähänpinttymästä, jolla oli myös aatehistoriallisia tekijöitä.

Pyytämättä silmien eteen nousee kammottavia näkymiä romaanin TV-sovituksesta, jossa Kari Heiskanen esittää Eero Markkua ja Sara Paavolainen hänen nujerrettua vaimoaan Leaa.

Kuinka loitolle Maria Jotuni häipyikään alkukautensa aurinkoisista tunnelmista, joista lukijat ja kuuntelijat voivat yhä nauttia ensimmäisten teosten myötä! Niitä ovat novellikokoelmat Suhteita, Rakkautta ja kolmentena romaani Arkielämää. Jos vieterissäni riittää puhtia, luen vielä myös nuo lyhyet kirjailijan nuoruuden aikaiset teokset. Näytelmistä en tällä erää piittaa.

Kuinka Proust ja nukahdus liittyvät toisiinsa?

Viime syksyn löysin Yle Areenan ja sieltä erityisesti Marcel Proustin suurromaanin Kadonnutta aikaa etsimässä (KAE). Erja Manto tulkitsee tekstiä ääneen muutaman sivun kerrallaan. Yksi satsi vie aikaa noin kahdeksan minuuttia. Tällaisia jaksoja osuin joskus kuulemaan radion Yle 1:stä. Vakituiseksi tavakseni rupesin kuuntelemaan Proustia iltaisin sängyssä viime marraskuusta alkaen, kuten tämä blogijuttuni vahvistaa. Nyt vedän henkeä kuuden kirjan jälkeen. Jokaiseen mahtuu jaksoja kymmenittäin, useisiin jopa toista sataa. Ensi sykynä jatkan suomennoksista loput neljä, joista Sodoma ja Gomorra on parhaillaan meneillään radiossa. Alunperin Ranskassa seitsemänä niteenä ilmestynyt romaani muodostaa täkäläisittäin kymmenosaisen sarjan. Sen osat ovat

KAE 1, Swannin tie: Combray
KAE 2, Swannin tie: Swannin rakkaus; Paikannimet: nimi
KAE 3, Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 1: Rouva Swannin ympärillä
KAE 4, Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2: Paikannimet: paikkakunta
KAE 5, Guermantesin tie 1
KAE 6, Guermantesin tie 2
KAE 7, Sodoma ja Gomorra 1–2
KAE 8, Vanki
KAE 9, Pakenija
KAE 10, Jälleenlöydetty aika.

Olen oppinut itsestäni sen, ettei minusta oikein ole äänikirjan kuuntelijaksi. Tuppaan nukahtelemaan. Pitkiäkin pätkiä ehtii mennä ohi, ennen kuin taas havahdun hereille. Harvoin edes tulee palatuksi uusintakuunteluun. Niinpä käsitykseni Proustin romaanista on repaleinen. Pikku hiljaa mieleen on hiipinyt ajatus, että taidan sittenkin vielä myös lukea suomennosta. Palkitsisi nähdä, mitkä kohdat olen nukkunut ohi. Yhden merkittävän paikan jo tiedän.

Sattumalta näet löysin Kosminen K -blogijutun ja siitä sitaatin kuuluisasta Madeleine-leivoksesta. Olin edennyt kuuntelemisessani kirjan kolmanteen osaan ja ihmetellyt, miksei leivosjuttua vieläkään ole tullut vastaan. Kappas, sehän on jo ensimmäisessä osassa Swannin tie: Combray. Pakko myöntää, että nautiskelin omia unijuttujani silloin, kun korvan juuressa Erja Mannon miellyttävä ääni hyrisi romaanin kertojan hyvin tunnettua lapsuusmuistoa. Siitä niin kuin muistakin yhteyksistä käy selväksi, kuinka etevästi Proust avartaa yksittäisen, sävykkäästi kerrotun havainnon vaikutusta.

Proustin teos on määritetty moderniksi. Perusteluna on tapa, jolla hän tarkastelee kohteitaan. Minäkin tempauduin mukaan kiemurteleviin virkkeisiin enkä niinkään miettinyt, mitä tapahtuu seuraavaksi. Juoni menettää merkityksensä, kun pitää tarkata yhä uusia luonnehdintoja niin näkymistä, tilanteista kuin henkilöistä. Väliin vastaanottaja myös tuskastuu. Varsinkin seurapiirikutsujen pitkällinen käsittely oli nitistää haluni jatkaa kuuntelua, vaikka tajusin kuvauksesta ironisia sivalluksia. Mutta en ainakaan kuuntelemalla kaikin ajoin pysynyt kärryillä henkilöiden moninaisissa nimityksissä ja keskinäisissä sukulaisuussuhteissa. Kertoja kuitenkin paljastaa olosuhteistaan ja elämänsä vaiheista seikkoja, joista hahmottuu jopa melko selkeä juoni.

Merkkinä kesäkauden tulosta olkoon se, että muutamana iltana olen jo selvinnyt unten maille ilman Proust-sessiota sängyssä. Kauniiksi lopuksi tarjoilen vielä parhaan nettilöytöni aiheesta. Se on Pajari Räsäsen luento Proustin modernimista sarjassa Romantiikkaa ennen & jälkeen. Luentoja modernin maailmankirjallisuuden klassikoista.

Vuosi vaihtui Fannyn ja Alexanderin seurassa

Pitkä viikonloppu vuodenvaihteineen mökillä loppui ennen aikojaan hurjiin säätiedotuksiin. Lähdettiin myrskyä karkuun. Kerrostalon turvaan kannatti tulla, sillä sähköä ja muuta hyvää riitti. Ruvettiin näet aattona katsomaan viisituntista huippuelokuvaa, Ingmar Bergmanin Fannya ja Alexanderia. Se kuuluu monien joulunviettoon, ei kuitenkaan tässä huushollissa. Aikoinaan näin elokuvan sekä leffateatterissa että myös TV-versiona.

Joulunalusviikkoina oli mahdollista virittäytyä Bergmaniin kahden dokumentin ja kolmen elokuvan myötä, kaikki YLE Teemasta tallennettuina samoin kuin Fannyn ja Alexanderin neljä osaa. Ne melkeinpä mykistivät voimallaan, runsaudella, kauneudella mutta myös lasten kovilla kokemuksilla sadistisen piispan kynsissä.

Annos oli sen verran kookas, että kolmen osan jälkeen oli tarpeen pitää yön yli taukoa. Uudenvuodenpäivän aamuna odotti katharttinen katsomiskokemus, kun noin puolitoistatuntinen neljäs osa alkoi pyöriä. Lauri Itäkannas tarjoaa artikkelissaan Fanny ja Alexander oli mestariohjaajan testamentti laajasti taustatietoja ja tulkintoja elokuvasta. Niinpä minä yritän saada sanoiksi vain joitakin mietteitä, joista pikku hiljaa olen saanut kiinni.

Alexanderin hahmossa tulee ilmi kymmenvuotiaan pojan mielikuvituksen voimallisuus. Hän nappaa ympäristöstään repliikkejä, joista mieli muokkaa tapahtumia ja niiden variaatioita. Kun joku osuu alttiina kuuntelemaan pojan juttua, siihen karttuu lisää hurjia yksityiskohtia. Hän huomaa voivansa lumota kertomuksillaan ja on itsekin Fannyn tavoin altis kuuntelija. Upeana väikkyy mielessä kohtaus, jossa lapset luokseen pelastanut Isak Jacobi lukee vanhaa hepreankielistä kirjaa ja suostuu kääntämään lapsille lukemaansa. Seuraa pitkä monologi. Se ruokkii pojan ajatuksia, mikä näytetään ihmeellisinä kerrostuneina kuvina.

Bergmanin on sanottu luoneen Alexanderin paljolti omista kokemuksistaan lapsena. Katsojalle selviää, kuinka lastenkamarissa voitiin liikuttaa kuvia tietyn laitteen avulla ja kuinka nukketeatteri tarjosi sytykkeitä elokuvan lapsille niin kuin aikoinaan Bergmanille itselleen. Hän on kertonut kehittäneensä omaa nukketeatteria kaikkina kouluvuosinaan.

Huimaa katsottavaa oli taas se jyrkkä ero karuakin karumman piispantalon ja ylen runsaan, iloa pursuavan Ekdahlien kodin välillä. Muutama kohtaus oli jopa säilynyt päässäni vuosikymmeniä. Nyt katsottuna kiinnitin huomiota siihen, kuinka ihmiset kummassakin kodissa toistavat asuinympäristöään. Syntyy moniulotteisia kuvia sekä elämänkielteisyydestä että elämänmyönteisyydestä.

Mieleen juolahti, missä määrin ohjaaja on jo käsikirjoitusvaiheessa antanut tilaa kostolle. Itsensä lähes Jumalan sijaiseksi korottanut piispa on kirjoitettu hirmuiseksi hahmoksi, jonka näyttelijä toteuttaa puistattavasti. Kosto kasvaa täystuhoksi, kun piispa omituisen tapahtumaketjun tuloksena palaa kuoliaaksi ja hänen kärventynyt ruumiinsa vilahtaa kuvassa kuin Alexanderin näkemänä.

Bergmanin suhde pappisisäänsä oli hänen omien sanojensa mukaan vaikea ja elämä pappilassa ankeaa. Elokuvassa pappismiestä kauheampaa ihmistä on vaikea kuvitella. Herkän pojan alttius nähdä vainajia haamuina luo tilanteen, jossa hän häätää lempeän isävainajansa pysymään siellä jossakin. Ja heti perään hän näkee julman piispavainajan korskeasti katsovan pelokkaaseen poikaan ja sanovan, ettei tämä pääse hänestä ikinä. Siinäkö yksi syy yhä uusiin mittaviin ponnistuksiin taiteen parissa?

Kerrassaan vaikuttava kokemus oli katsoa satumainen elokuva kaikessa rauhassa. Mökillä olisi ollut tyytyminen myrskyn ujellukseen. Auvoisalla loppukuvalla toivotan hyvää uutta vuotta kaikille, jotka viivähtävät tällä blogisivulla.

Keillä on lupa julkisesti surra ja muistella?

Marja-Liisa Hentilän ja Seppo Hentilän Saksalainen Suomi 1918, josta kirjoitin tämän blogijutun, avasi melkoisesti silmiä ja vaati jatkokseen Seppo Hentilän tuoreen teoksen Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka. Siltala 2018. 350 sivua.

Kun katsoo tarkkaan Mika Tuomisen suunnitteleman kannen ampumiskuvaa, tajuaa ampujat valkoisiksi ja ammuttavat punaisiksi. Taiteilija Ilkka Suppanen oli valinnut  kuvan itsenäisyyden alkuaikojen vaikeuksien ilmentäjäksi Suomi 100 - juhlarahaan. Aiheen arkuus paljastui oitis, kun ensimmäiset rahat esiteltiin. Syttyi näet niin kuuma kohu, että juhlarahan levittäminen peruutettiin. Somemyrskyä paisutti myös tieto kuvan epäaitoudesta. Seppo Hentilälle tapahtumasarja osoitti, kuinka  kipeä vuoden 1918 muisto yhä on ja kuinka tarpeellista on tutkia, mitä eri osapuolet ja heidän jälkeläisensä tapahtumista muistavat. Siksi monista arkistoista löytyvä kuva päätyi kivulloisena todisteena kirjankin kanteen. (Hentilä, mt. 306 - 309.)

Suomessa velloneen historiapolitiikan pitkäaikaisia kukintoja on ollut kuvitelma vapaussodasta. Venäjästä ei ollut tarpeen vapautua, koska se oli jo tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Saksalaisten avulla valkoiset voittivat kapinoivat punaiset, mutta olivat saman tien valmiita alistamaan Suomen Saksan protektoraatiksi ja hankkimaan maahan kuninkaan Saksasta. "Siinä, missä talvisodan asetelmat ja seuraukset eivät voineet jäädä yhdellekään aikalaiselle epäselviksi, vuoden 1918 sodan taistelujen alkaessa vallitsi suuri hämennys: mikä sota tämä oikein on ja kuka lopulta on kenenkin vihollinen?"

Muistamisen valkoinen hegemonia -otsikon alta löytyvät nämäkin alaotsikot: Vapaussodan muistokulttuuri loi valkoista Suomea ja Punaisten uhrien muistaminen kielletty! Punaisten hautoja häpäistiin. Useita hautoja tiedettiin olevan metsien kätköissä ja soiden syvänteissä. Jos jokin hautakivi ilmaantui punaisten haudalle, se tuhottiin. Samaan aikaan ympäri maata kohosi satoja valkoisten muistomerkkejä. Näihin toimiin valkoiset tunsivat saaneensa luvan, kun lähes viimeisenä virkatyönään valtionhoitaja  P. E. Svinhuvud 7. joulukuuta 1918 antoi asetuksen, joka vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallisina olleet valkoiset. Niinpä heissä alkoi kyteä ajatus kesken jääneestä vapaussodasta. Väkivaltaisen 1920-luvun mittaan ja 1930-luvulle tultaessa Suomi oli jo oikeistolaisen sotilasdiktatuurin partaalla.

Katkeruus poltteli kaltoin kohdeltuja punaisia ja heidän jälkeläisiään. Niissä piireissä ei puhuttu vapaussodasta, vaan luokkasodasta. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin ruvettiin puhumaan kansalaissodasta, kun oivallettiin vanhojen käsitteiden rasitteet ja huomattiin, että suomalaiset itse taistelivat keskenään. Siksi kansalaissota alkoi tuntua sopivalta käsitteeltä, kunnes 1990-luvulla sisällissota vakiintui riittävän neutraaliksi käsitteeksi. Muistan Henrik Meinaderin maininneen jossakin kirjoituksessaan, että itse asiassa pitäisi puhua ensimmäisestä maailmansoadasta Suomessa, kun tarkoitetaan vuoden 1918 sotaa. Se näet kytkeytyi eurooppalaiseen suursotaan eikä siten ollut pelkästään sisällissota. Mutta vasta mittava Suomen sotasurmat 1914 - 1922 -hanke 1990-luvulla selvitti tasapuolisesti ja mahdollisimman luotettavasti jokaisen sotaoloissa kuolleen henkilötiedot. Ne löytyvät nykyisin myös verkosta. Erityisesti punaisten ja venäläisten uhrien määristä ja kuolintavoista saatiin ensi kertaa kokonaiskuva. Näin sisällissodan muistikulttuurissa pitkään piilleet traumat alkoivat purkautua.

Tunnistan omilta kouluvuosiltani, kuinka eri leireissä ihmiset elivät ja toimivat. Koulua kävin Turun keskustassa valkoisessa leirissä. Kotiympäristö edusti punaista leiriä. Hentilä kirjoittaa, että varsinkin "hävinneellä osapuolella oli tarvetta suojautua ylenkatseelta linnoittautumalla omiensa joukkoon. Tätä linnoittautumista on kutsuttu poliittiseksi leirikultuuriksi." Tunnistan todeksi omalta kohdaltanikin, vaikka seilasin kahden leirin väliä, mutta partioon en saanut liittyä. "Puolueeton" kouluopetus ei valaissut lainkaan suomalaisen yhteiskunnan jakautuneisuutta, mutta kelpasin kouluun, vaikken ollut ihan sopiva. Ymmärsin vaieta, mikä ei estänyt hoksaamasta koulun pyrkimyksiä ja niiden jyrkkää eroa siihen, miten kotona isä suhtautui esimerkiksi uskonnon opetukseen ja vajavaiseen historian tietämykseeni. Vasta sitten kun ahmin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian tuoreeltaan, aloin päästä jyvälle, kuinka syvälle juurtuneesta erillään olosta suomalaisten välillä oli kyse.

Linna tuli toimineeksi myrskyn nostattajana. Sitä tarvittiin, jotta myös historiantutkijat suostuivat havaitsemaan tutkimusasetelmiensa vinouden. Linnan romaanien vanavedessä ilmestyivät sellaiset merkkiteokset kuin  Jaakko Paavolaisen kaksiosainen Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918. Punainen terrori ilmestyi 1966 ja Valkoinen terrori seuraavana vuonna. Niitä seurasi vielä kolmas tutkimus Vankileirit Suomessa 1918 (1971). Käänteentekevien teosten ilmestyessä opiskelin yleistä historiaa Turun yliopistossa ja muistan ostaneeni kirjat. Enää en niitä hyllystäni löydä.

Ihmettelen itseäni ja kysyn, miksen ole aktiivisesti seurannut uusien, pätevien historiantutkijoiden aikaansaannoksia. Onneksi informaatikkoystäväni taas kerran tönäisi niin, että hommasin Hentilöiden tärkeät kirjat ja luin ne.  Kummassakin on paljon sellaista, josta minulla oli enintään hatarat tiedot ja ymmärrys. Tutkimuksia onkin kiitelty. Turun Sanomissa 20.2.2018 Jouko Grönholm otsikoi kirja-arvionsa näillä sanoin: Seppo Hentilä kartoittaa Pitkät varjot -teoksessaan monipuolisesti sisällissodan aseman suomalaisessa historiantutkimuksessa. Juttu kannattaisi lukea, mutta linkkiä tuskin saisivat auki muut kuin lehden tilaajat. Nettiahauilla toki löytyy lisää kannanottoja Hentilän kirjasta. Kaikin puolin vuosi 1918  on ollut toistuvasti esillä myös Ylen kanavilla.

Lauantaina 17.11.2018 Yle lähetti Kom-teatterin Veriruusut. Tallensin runsaan parituntisen esityksen, jonka on dramatisoinut ja ohjannut Lauri Maijala Anneli Kannon Veriruusut-romaanista vuodelta 2008. Satu Taskisen arvio kirjasta on julkaistu Kiiltomadossa 15.11.2008.

Johdannoksi ja kuin sillaksi Seppo Hentilän kirjasta valkeakoskelaisten tehtaantyttöjen kohtaloon katsoin myös sen noin 40-minuuttisen ohjelman, jossa Tampereen teatterikesään matkalla ollut teatteriseurue käy ensi töiksi metsässä hautamuistomerkillä. Kukin porukasta vie haudalle punaisen ruusun. Sata vuotta ei ole riittänyt peittämään unohduksiin tätäkään salahautaa, jolle muistomerkki lopulta on voitu pystyttää. Tampereella Juho Milonoff tapaa Anneli Kannon. Me katsojat pääsemme mukaan näkemään kiivaiden taistelujen paikkoja keväältä 1918. Tähän ennakkojuttuun pääsee samasta linkistä kuin itse esitykseenkin.

Punainen pyörönäyttämö rävähtää näkyville draaman alkaessa. Se pyörii, kun jaksaa käsin antaa vauhtia. Tehtaassa paperirullat siirtyvät nekin riuskasti naisten toimin. Kapinauutisten kantautuessa ulottuville tehtaalaistytöt rohkaistuvat vaatimaan oikeuksiaan ja saman tien torjumaan tehtaanpatruunan lääppimiset. Uhmakkaasti hameet vaihtuvat housuihin, lettejä leikataan, miesmäiset lakit napataan päähän. Muutosta kohti kuljetaan! Nuoria ihmisiä innostaa yhdessä yrittäminen ja usko asiansa oikeutukseen. Etenkin Helmi-Leena Nummelan Sigridin kasvutarina värisyttää, järkyttääkin. Osansa 15-vuotiaan muutoksessa on kapinointi jyrkän uskonnollista äitiä vastaan. Lämminhenkisessä perheessä kasvaminen tuottaa sellaisen vahvan tytön kuin Maija, josta tulee Siikrin ystävä. Kauhistuttavan lyhyeksi jää tyttöjen sota. Ja kuolema kohtaa taisteluihin osattomiakin, mikä on tiedetty jo pitkään. Ihmeellistä on se, kuinka etevästi teatterintekijät ovat kiteyttäneet olennaiset seikat kohtalon keväästä 1918. Ravisuttava esitys!

Maria Säkö kysyy Hesarissa 17.2.2018:

 Onko niin, että vasta nyt olemme valmiit ottamaan Kannon lähes kymmenen vuotta sitten julkaistun romaanin vastaan näyttämöllä? Tarvittiin yksi ajatuskierros lisää historiantutkimukseen. Kenties tarvittiin uusi sukupolvikin, joka ei kirjoita voittajien tai häviäjien historiaa, ei rakenna sen jälkeistä synteesiä tai väitä kuvaavansa ihmistä vain yleisinhimillisesti irrallaan yhteiskunnasta vaan kurottaa pidemmälle.

Kun tähän vielä lisää sen mittavan annin, jonka Seppo Hentilä tutkimuksellaan tarjoilee, voin sanoa, että olen sentään ymmärtänyt ottaa vastaan. Osaan myös esittää suuret kiitokset sekä tutkijalle että taiteilijoille.