Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ingmar Bergman. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ingmar Bergman. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Vuosi vaihtui Fannyn ja Alexanderin seurassa

Pitkä viikonloppu vuodenvaihteineen mökillä loppui ennen aikojaan hurjiin säätiedotuksiin. Lähdettiin myrskyä karkuun. Kerrostalon turvaan kannatti tulla, sillä sähköä ja muuta hyvää riitti. Ruvettiin näet aattona katsomaan viisituntista huippuelokuvaa, Ingmar Bergmanin Fannya ja Alexanderia. Se kuuluu monien joulunviettoon, ei kuitenkaan tässä huushollissa. Aikoinaan näin elokuvan sekä leffateatterissa että myös TV-versiona.

Joulunalusviikkoina oli mahdollista virittäytyä Bergmaniin kahden dokumentin ja kolmen elokuvan myötä, kaikki YLE Teemasta tallennettuina samoin kuin Fannyn ja Alexanderin neljä osaa. Ne melkeinpä mykistivät voimallaan, runsaudella, kauneudella mutta myös lasten kovilla kokemuksilla sadistisen piispan kynsissä.

Annos oli sen verran kookas, että kolmen osan jälkeen oli tarpeen pitää yön yli taukoa. Uudenvuodenpäivän aamuna odotti katharttinen katsomiskokemus, kun noin puolitoistatuntinen neljäs osa alkoi pyöriä. Lauri Itäkannas tarjoaa artikkelissaan Fanny ja Alexander oli mestariohjaajan testamentti laajasti taustatietoja ja tulkintoja elokuvasta. Niinpä minä yritän saada sanoiksi vain joitakin mietteitä, joista pikku hiljaa olen saanut kiinni.

Alexanderin hahmossa tulee ilmi kymmenvuotiaan pojan mielikuvituksen voimallisuus. Hän nappaa ympäristöstään repliikkejä, joista mieli muokkaa tapahtumia ja niiden variaatioita. Kun joku osuu alttiina kuuntelemaan pojan juttua, siihen karttuu lisää hurjia yksityiskohtia. Hän huomaa voivansa lumota kertomuksillaan ja on itsekin Fannyn tavoin altis kuuntelija. Upeana väikkyy mielessä kohtaus, jossa lapset luokseen pelastanut Isak Jacobi lukee vanhaa hepreankielistä kirjaa ja suostuu kääntämään lapsille lukemaansa. Seuraa pitkä monologi. Se ruokkii pojan ajatuksia, mikä näytetään ihmeellisinä kerrostuneina kuvina.

Bergmanin on sanottu luoneen Alexanderin paljolti omista kokemuksistaan lapsena. Katsojalle selviää, kuinka lastenkamarissa voitiin liikuttaa kuvia tietyn laitteen avulla ja kuinka nukketeatteri tarjosi sytykkeitä elokuvan lapsille niin kuin aikoinaan Bergmanille itselleen. Hän on kertonut kehittäneensä omaa nukketeatteria kaikkina kouluvuosinaan.

Huimaa katsottavaa oli taas se jyrkkä ero karuakin karumman piispantalon ja ylen runsaan, iloa pursuavan Ekdahlien kodin välillä. Muutama kohtaus oli jopa säilynyt päässäni vuosikymmeniä. Nyt katsottuna kiinnitin huomiota siihen, kuinka ihmiset kummassakin kodissa toistavat asuinympäristöään. Syntyy moniulotteisia kuvia sekä elämänkielteisyydestä että elämänmyönteisyydestä.

Mieleen juolahti, missä määrin ohjaaja on jo käsikirjoitusvaiheessa antanut tilaa kostolle. Itsensä lähes Jumalan sijaiseksi korottanut piispa on kirjoitettu hirmuiseksi hahmoksi, jonka näyttelijä toteuttaa puistattavasti. Kosto kasvaa täystuhoksi, kun piispa omituisen tapahtumaketjun tuloksena palaa kuoliaaksi ja hänen kärventynyt ruumiinsa vilahtaa kuvassa kuin Alexanderin näkemänä.

Bergmanin suhde pappisisäänsä oli hänen omien sanojensa mukaan vaikea ja elämä pappilassa ankeaa. Elokuvassa pappismiestä kauheampaa ihmistä on vaikea kuvitella. Herkän pojan alttius nähdä vainajia haamuina luo tilanteen, jossa hän häätää lempeän isävainajansa pysymään siellä jossakin. Ja heti perään hän näkee julman piispavainajan korskeasti katsovan pelokkaaseen poikaan ja sanovan, ettei tämä pääse hänestä ikinä. Siinäkö yksi syy yhä uusiin mittaviin ponnistuksiin taiteen parissa?

Kerrassaan vaikuttava kokemus oli katsoa satumainen elokuva kaikessa rauhassa. Mökillä olisi ollut tyytyminen myrskyn ujellukseen. Auvoisalla loppukuvalla toivotan hyvää uutta vuotta kaikille, jotka viivähtävät tällä blogisivulla.



lauantai 2. marraskuuta 2013

Hiljainen helvetti Haneken Valkoisessa nauhassa

 Yle Teemalta on aivan äskettäin tullut moniosainen Bergmanin videot -sarja. Havahduin katsomaan vasta, kun vuorossa oli toiseksi viimeinen osa. Siinä tarkasteltiin pelkoa. Michael Haneke oli sillä kertaa saanut kutsun Ingmar Bergmanin  kotimuseoon Fåröhön. Niinpä dokumentissa haastateltiin erityisesti Hanekea ja kuultiin hänen kokemuksiaan Bergmanin elokuvista. Heti perään oli vuorossa Haneken elokuva Valkoinen nauha, jolla hän voitti Kultaisen Palmun Cannesissa 2009. Eilen illalla tämä häikäisevästi toteutettu, järkyttävä elokuvatarina tuli katsotuksi.
Saksalaiskylään pestattu opettaja havaitsee ulkopuolisena kyläläisistä seikkoja, joita nämä itseensä ja itsestään kätkevät. Opettaja tuntee kaikki lapset, samoin näiden perheet. Pappi, paroni ja lääkäri hallitsevat kylää. Isät pitävät tiukasti otteessaan perhettään. Kukaan ei tohdi julkisesti kapinoida. Alistetut naiset synnyttävät synnyttämistään, jokunen kuolee ennen aikojaan. Ainoastaan paronitar, ilmeiseti muualla varttunut, saa sanoiksi sen, ettei enää halua elää kylässä, jossa vallitsee tyhmyys, töykeys, brutaali väkivalta, synkkyys, alistaminen, toivottomuus. Tihutyöt ja onnettomuuksilta näyttävät tapahtumat toistuvat, mutta jäävät selvittämättä. Lapset vaikenevat.

Vaivihkaa opettajalle kirkastuu, että lapsijoukko on aina ollut lähistöllä, kun jotakin kammottavaa sattuu.  Isiensä raa'asti kurittamat, hyväksikäyttämät ja häpäisemät lapset säilyttävät salaisuutensa. Synkkien tapahtumien kylässä liikahtaa vasta, kun sielläkin kuullaan Sarajevon laukauksista. Alkaa ensimmäinen maailmansota. Se myllertää ihmisten lähipiirin yhtä lailla kuin kokonaisten valtioiden olot. Loppukuvassa kylänväki kumminkin on yhä koolla kirkossaan ja veisaa kuoro ylimpänä äänessä. Kuva häipyy tummuuteen kuin vaipuisi menneisyyteen. Mutta katsoja aavistelee, että kylässä harjoitetun mustan kasvatuksen kaiut eivät häviä, vaan kertautuvat yhä vahvistuen tulevina vuosina. Monissa kritiikeissäkin mainitaan, että Haneke on Valkoisessa nauhassa tehnyt havaittavaksi sen, mille perustalle natsi-ideologia Saksassa rakentui (ks. esim. http://www.leffatykki.com/elokuva/a-white-ribbon).

Minulle, joka olen kuluttanut elokuvia viisivuotiaasta, tämä mustavalkoinen leffa tarjosi lähes ylittämättömiä kuvaelämyksiä. Sommitelmat, valaistus, kameran verkkaiset liikkeet tai harkittu liikkumattomuus, kuvien terävyys, rytmi, sävykkyys, lähi- ja panoraamakuvien vuorottelu, tunnelmat - kaikki yhdessä luovat vaikuttavasti illuusiota vuoden 1913 aikaisesta kylämiljööstä. Epookki tuntuu tavoitetun niin, etteivät kansatieteilijätkään liene isosti löytänneet huomautettavaa. Kyläläisiä esittämään valitut ihmiset, jopa kaikki lapset, ovat niin autenttisen oloisia, että näyttelemisestä puhuminen tuntuu turhalta: he OVAT esittämiään henkilöitä.
Annan tälle Haneken mestariteokselle täydet viisi tähteä ilman pienintä epäilystä. Kiitän tekijöitä teoksesta, sillä se puhuu äärimmäisen vakavista asioista tavalla, joka herkistää katsojan ymmärrystä.