Puhetta piisaa Veljeksistä

                                                                   

Idea blogijuttuuni ponnistaa lokakuun mittaan radiossa ja lehdissä julkaistuista Kivi-jutuista, jotka vuosittain kuuluvat ohjelmaan Aleksis Kiven päivän (10.10.) tienoilla. Tänä vuonna Juha Hurme on  antanut aihetta erityisiin pohdintoihin kääntämällä Seitsemän veljestä nykysuomeksi. Monissa YLE Ykkösen ohjelmissa Hurme on vuolaasti hehkuttanut paitsi Kiveä myös omaa aikaansaannostaan eikä suotta, sillä minunkin kirjahyllystäni opus löytyy. Sain sen tuoreeltaan lahjaksi. Kuvassa kaikki kolme kansien väliin pakattua Seitsemän veljestä -teosta, joihin pääsen käsiksi kotonani. Lisäksi tallessa on Elisa Kirjasta maksutta ladattu Veljesten e-versio tekstinä.

 

 Muhkea nahkaselkäinen teos (WSOY 1949) on peräisin edesmenneen aviomieheni vanhemmilta. Juha Hurmeen käännös (Otava 2021) komeilee mustanpuhuvissa kansissa. Etualan resuinen taskukirja (WSOY 1966) kertoo kovasta koulukäytöstä opettajavuosiltani.

Nahkaselkäisen kirjan alkulehti paljastaa, että Akseli Gallen-Kallela on somistanut painoksen.

Romaanin tuttu alku on tarjolla vaikuttavin koristein. Paikka paikoin kuvia löytyy lisää sekä värillisinä että mustavalkoisina. Fraktuurakirjaimet tuntuvat luontevilta A. Kiven tekstissä, koska niillä kirjat pääosin painettiin vielä 1900-luvun alkuvuosina. Koen ne koristeellisen kulmikkaina hiukan vaikeaselkoisiksi, koska olen tottunut antiikvalla tuotettuun pränttiin.

Tuskin ihan äkkiä otan uudestaan esille nahkaselkäistä, raskasta teosta ainakaan vaalealla lattialla kuvattavaksi, sillä nahkaväri sotki mattoa. Pesu vaati ponnisteluja, mutta puhdasta tuli.

                                                                             ***

 

Pokkarin olen lukenut moneen kertaan. Naurattaa, kun selailen resuista kirjaa ja silmäilen merkintöjä sivujen reunoissa. Muistan, kuinka hikoilin auskultointivuonna Tampereen normaalilyseossa erään lukioluokan kanssa. Yritettiin pureutua juonen ja symmetrisen rakenteen takana pilkottaviin merkityksiin, saada otetta kielestä ja huumorista. 

Ihan vapaaehtoisesti lukiolaiset tuskin olisivat luku-urakkaan ryhtyneet. Kyllähän yksi ja toinen muistaa homman hankalaksi omilta kouluajoiltaan. Onneksi auskuvuonna täkynä oli tarjota teatteriretki Turun kaupunginteatteriin, jossa Kalle Holmbergin ohjaama Seitsemän veljestä herätti taatusti joka iikan tajuamaan A. Kiven huimaa kertomusta kielineen kaikkineen. Sellaisia retkiä olin järjestämässä kolmesti.

Paljon myöhemmin, eräänä Tukholman-vuotena, luin kirjan taas kerran ihan vain omaksi ilokseni. Mutta Skanstullin lukiossa suomenkielisten kokeiluluokkien ylimääräisenä, tilapäisenä suomen kielen ja uskontotiedon adjunktina tarjosin luettavaksi ihan muita kuin Kiven tekstejä. Itse pyöriskelin nautiskellen Kiven mehevässä kielessä, kun piti päivittäin selvitä paljolti ruotsilla. Ihmeeltä tuntuu, että Kivi aikoinaan puhkaisi oman ruotsinkielisen kuplansa ja loi muhkean kertomuksensa veljeksistä suomeksi. 

 En ota uskoakseni, että suomalaisista yhä harvempi kykenee ottamaan vastaan Kiven luomuksen. Eihän sitä koskaan ole luettu tai luetettu niin kuin koulussa. Kiven kielikö tosiaan on niin kova pala, että vasta Juha Hurmeen nykysuomeksi kääntämänä Kiven romaani maistuisi lukijoille. Kopioin muutaman rivin Hurmeen käännöksen alusta malliksi:

Jukolan talo eteläisessä Hämeessä sijaitsee mäen pohjoisrinteellä lähellä Toukolan kylää. Sitä ympäröi kivikkoinen maasto, mutta alempana alkavat pellot, joissa kasvoi  vahva vilja silloin, kun talo oli vielä voimissaan. Peltojen alla laaksossa on apilainen niitty, jonka halki virtaa haaroittuva oja: niitty antoi runsaasti heiniä ennen kuin siitä tuli kylän karjan laidun.

Mainosteksti hehkuttaa käännöstä näillä sanoin:

Vihakiiski, kämäleuka, kavun napu, minun tulee sinua armo. Mitähäh?
Aleksis Stenvallin Kivi-nimellä kirjoittama Seitsemän veljestä, nippa nappa ensimmäinen suomenkielinen romaani, majailee yhä lajinsa top kympissä. Vaan Kiven nerokas, uutta luova ja vähän alakanttiin ilmaisten ilmaisuvoimainen kieli ei ehkä täysimääräisen läpinäkyvästi avarru nykypäivän ihmiselle, romaanin kontekstista puhumattakaan - vai mikä se isojako nyt sitten olikaan...?

Vaan pelko pois! Juha Hurmeen suomentama Seitsemän veljestä asettaa ihailun kohteensa tassille ja tarjoilee meille veljesten miehukkaat tempaukset himppasen käännetyssä muodossa yhdessä kera historiallisten informaatiohippusten kuin mikäkin suomalaisen kirjallisuuden sisäänheittäjä. Mukana tietenkin myös alkuteksti riemun, kielen ja sivistyksen maksimoimiseksi!

Kas tässä mehevää alkutekstiä taustatietoineen e-kirjasta kopioituna:

SEITSEMÄN VELJESTÄ     

Kertomus     

ALEKSIS KIVI     

Seitsemän veljestä ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1870 neljänä vihkona, yhtenä niteenä 1873. 

    ENSIMMÄINEN LUKU    

 Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan.--

Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.    

Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero.

          -- 

 Kiven Veljesten puffaajiin ja liiasta lukemisen vaivasta päästäviin kuuluu myös Juhani Rajalin. Hänen urakkansa tulos löytyy Yle Areenasta äänikirjana:

 Juhani Rajalin päätti lukea Seitsemän veljestä ääneen muiden suomalaisten puolesta, jotta näiden ei tarvitsisi kuin kuunnella.

Aleksis Kiven vuonna 1870 ilmestynyt Seitsemän veljestä oli aikansa kirjallinen skandaali. Romaania ei pidetty ainoastaan avuttomasti laadittuna, vaan myös "hiljaista ja vakavaa viljelijäkansaamme ilkeästi häpäisevänä." Kun kustantajan hyllyttämä kirja vihdoin nostettiin uuteen arvoon, Kiven oivallisesta teoksesta tuli suomalaisen sivistyksen merkkipylväs, jonka kielen mehevyys tahtoo usein jäädä sen kulttuurisen kunnianarvoisuuden varjoon.

                                                                            ***

 Aameneksi tunnustan, että pysyn uskollisena A. Kiven alkuperäiselle tekstille. Veljesten kanssa voi seurustella aika ajoin etenkin alakulon yllättäessä. Jo kieli itsessään tempaa lukijan irti alhosta hymyn karehtiessa suupielissä. Naurun hörähdyksiäkin voi kuulua...

Ikuisuuteen kurkistelemassa

Esko Valtaojan uusimman kirjan parissa on tullut vietetyksi useita päiviä. Tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan kustantama Kohti ikuisuutta ilmestyi 2017. Ilman saatesanoja kirjan lykkäsi käteeni vävy, yhdistyksen jäsen ja Valtaoja-fani. Olen läheisessä kosketuksessa toiseenkin ursalaiseen. Hän luki oitis lainaksi saamani kirjan. Nämä lähipiirissäni vaikuttavat tähtitieteen harrastajat ovat insinöörismiehiä, kun taas minä olen ihan toisen sortin tantereen tallaaja. Niinpä tunnustan heti alkuun, että kaunokirjallisten tekstien, humanististen tutkimusten ja erilaisten lehtien lukemiseen harjaantuneena otteeni Valtaojan tekstiin oli hatara. Kipeästi tunnistan itsessäni luonnontieteellisen, erityisesti fysiikan, tietämyksen puutteet.

Ei siis outoa, että monin paikoin harpoin itselleni vaikeaa tekstiä. Minusta ei löytynyt eikä löydy sellaista vieteriä, jota vetämällä saisin itseni paneutumaan Valtaojan tarjoamiin täkyihin. Niitä riittää, sillä hänen elämänmittainen intohimonsa ja aikuisiän tutkijantyönsä avaruusaiheiden sekä scifin parissa ovat kasvattaneet asiantunttemusta kunnioitettaviin mittoihin. Mikä parasta, mies tarjoaa auliisti tietämystään kirjoittamalla tuntemistaan asioista letkeästi. Olisi mahdollista laatia kelpo lukulista teoksista, joihin Valtaoja painokkaimmin viittaa. Jopa minä voisin yrittää Valtaojan opastamana kartuttaa kunnolla tietämystäni kaikesta sellaisesta, mikä ei nykyisellään ota avautuakseen! Tekemättä jää...

Oivallista olisi sekin, että suostuisi pysähtymään tekstissä ja ikään kuin keskustelemaan Valtaojan kanssa. Hän itse tuntuu olevan jatkuvassa dialogissa niiden kirjoittajien kanssa, joiden teoksia hän referoi ja myös siteeraa. Asiallisen tutkijan tapaan lähteet on merkitty luotettavasti, niin ainakin päättelen.

Kävi niin, että vasta 8. ja samalla viimeinen luku Ikuisuuden palatsit herätti minut lukemaan tarkasti. Oivalsin Valtaojan ajattelun ja tuntemusten avaruuden. Oi ihmistä kosmoksen syövereissä! Herkkä yksityisyys yhdistyy suurenmoisiin näköaloihin maailmankaikkeudesta. Timo Paukku arvioi Valtaojan teoksen Helsingin Sanomissa tiedepalstalla 6.10.2017. Otsikkoon on tiivistettynä paljon kirjan sisällöstä:

Tähtitieteilijä Esko Valtaoja on asenteeltaan oikea anti-Linkola – Ihmiskunta selviää lähiajan kriiseistä ja matkaa vielä tähtiin, hän uskoo

Valtaoja haukkaa yhä suurempia palasia maailmasta. Uusin teos Kohti ikuisuutta on valoisa kuvaus ihmiskunnan mahdollisuuksista.

Suosittelen lukemaan Paukun kattavan arvion Valtaojan kirjasta ja etsimään aiheesta muitakin juttuja. Tarjoan linkin myös omaan blogiini, jossa kerron lukukokemuksestani yhden Valtaojan kirjan parissa. Kas vaan, senkin kirjan lainasi minulle vävy. Uusien kiitosten myötä lupaan taas palauttaa vävylle Täältä ikuisuuteen -kirjan henkilökohtaisesti.

Jälkikirjoituksena lisään vielä sen, kuinka eilen (1.3.2018) Turun Sanomista löytyi innostava tieto 

kulttuuri-iltamista VPK:n talossa perjantaina 2.3., siis tänään klo 19. Ohjelmaan sisältyy puhetta, kansanvalistusta, teatteria, musiikkia ja tanssia. Kyse on Juha Hurmeen teatterikorkeakoululaisten kanssa toteuttamasta Suomi 100 000 -kiertueesta lyhennettynä ja päivitettynä. Kuinka ollakaan - juhlapuhujaksi on saatu Esko Valtaoja! Lippuja ruvettiin pyydystämään saman tien, mutta ne oli jo myyty loppuun. Voi surku! Ensi syksyn Turun kirjamessujen yhteydessä on kuulemma jälleen iltamat. Silloin on oltava tarkkana ja käytävä henkilökohtaisesti Vanhalla suurtorilla Pienessä kirjapuodissa, jottei jäädä nuolemaan näppejä vailla lippuja. 

Olisi ollut hauska nähdä ja kuulla kaiken muun ohjelman lisäksi nämä kaksi veijaria. Tunnistin näet Hurmeen ja Valtaojan henkisiksi veljeksiksi, kun luin heidän uusimmat kirjansa. Huimalla lukeneisuudellaan he porautuvat aiheisiinsa ja tuottavat ennen kokemattomia näkemyksiä. Komeaa! Se ero heissä on, että Valtaoja pysyttelee tieteen pilttuussa, kun taas Hurme irrottelee alkujaan biologiksi koulutettuna, sittemmin teatteri- ja kirjallisuusalaan perehtyneenä väljemmin kuin tiedemies.

Reipasta retkeilyä halki aikakausien

Nyt se on tehty! Sain luetuksi Juha Hurmeen Finlandia-palkinnolla kruunatun kirjan nimeltä Niemi (Teos 2017, 448 s.) Järkäle, jota en oikein miellä romaaniksi, on niin tuhti sisällöltään, että kykenin nauttimaan herkkua enintään luvun kerrallaan muutaman päivän välein. Lukuja on kaikkiaan 17, jokaisen alussa ingressi pienellä präntillä.

 Kahdestoista luku kattaa ingressin mukaan vain yhden aiheen: Sigfrid Aronus Forsius. Hämärästi muistin miehen. Lukemani perusteella tämä erikoislaatuinen henkilö elää nyt mielessäni yhtenä kummajaisena, jonka taival alkoi Niemeltä. Tyylinäytteeksi kopioin luvun alun sivulta 281:

Tässä kohdassa kirjaa käy välttämättömäksi tutustua mieheen tai paremminkin pyörremyrskyyn tai pyrstötähteen nimeltä Sigfrid Aronus Forsius, joka syntyi Helsingin vaatimattoman, keinotekoisesti aikaansaadun ja kituliaasti kasvavan kaupunkipahasen tienoille noin vuonna 1560.

Nerokkaan miehen nimi on löytynyt sittemmin myös Huippuvuorilta, asteroidilta ja Zacharias Topeliuksen romaanihenkilöltä. Kari Aronpuro jopa antoi Forsiuksen kirjoittaa puolet runokokoelmastaan 1981. Että tämmöisiä hämmästyksen aiheita lukijana kohtasin retkeillessäni Niemen sivuilla!

Mervi Kantokorpi on arvioinut teoksen sen ilmestymispäivänä Helsingin Sanomissa 29.9.2017. Kriitikon näkemys kirjasta käy ilmi jo otsikosta:

Oliko Agricolasta enemmän haittaa kuin hyötyä? – Juha Hurme kertoo loistavasti oman versionsa kulttuurihistoriasta

Juha Hurmeen kerronta on uskomaton näyte hyvien tarinoiden voimasta

Kirjan sisäkannessa ilmoitetaan, että Niemi on maailmankaikkeuden kulttuurihistoria à la Juha Hurme. Silti palkinto on osoitettu romaanille. Mitähän keskusteluja ratkaisu on vaatinut?

Esa Mäkijärvi Demokraatissa 28.11.2017 päätyy hyvin myönteiseen arvioon Niemestä ja luonnehtii kirjaa Suomen synty- ja kehitystarinaksi.

Palkintojuhlasta Suomen kansallisteatterissa on tarjolla ainakin Hesarin kautta sekä palkitsija-diktaattorin Elisabet Rehnin puhe että itse teatterimies-kirjailijan räväkkä kiitos. Se on yhtä säväyttävä kuin Niemen teksti kauttaaltaan.

Laajat lukijapiirit kuuluvat innostuneen kirjasta, minä muiden mukana. Sopii pohtia, mikä paksussa opuksessa lähes hullaannuttaa. Vaikka hengästyin tekstin alituisesta kipinöinnistä, vakiintuneeksi oloutuneen tietämyksen pöyhiminen oli se pihvi, jota janosin yhä lisää. Hurmeelta ei tosiaan puutu kirjailijanakaan draaman tajua eikä hän pode tarvetta pokkuroida mihinkään suuntaan. Kirjasto- ja arkistolöydöt ovat tarjonneet miehen tutkivalle katseelle häkellyttäviä löytöjä.

Tutulta tuntui kuva, jonka mukaan kirkon nimissä vuosisatoja toteutettu synnintuntoon herättely ja  maailmanlopulla pelottelu ovat syrjäyttäneet täkäläisten ihmisten oman kulttuurin. Lopulta herättiin ulkomaisten mallien ja fennomaanisen innostuksen vallassa keräämään sananparsia ja tarinoita. Silloin niistä oli enää rippeet jäljellä. Elias Lönnrotin puuhat Kalevalan synnyttämiseksi saavat ylleen erinäisiä varjostuksia.

Koska kirja pääasiassa tarkastelee sittemmin Suomeksi kehkeytyneen alueen ilmiöitä Ruotsin vallan loppuun 1809, hallitsijoista vain Ruotsin kuninkaat pääsevät näyttämölle. Heidän monet toimensa valtakunnan itäisissä osissa näyttäytyvät hirtehisistä vinkkeleistä. Älyttömyyksiä kertoja kommentoi ärräpäisiäkään sanoja säästelemättä. Ja ah, kuinka lukija saa balsamia sieluunsa kaikkien menneitten sukupuolvien nöyryytyksistä!

Tunkkaiset pyrkimykset kieltää tämän maailmankolkan ikiaikainen kansainvälisyys saavat perusteellisen pöllytyksen. Samoin tulee ravistelluksi kaikkinainen uskonkiihkoilu ja isottelu. Niemen kertoja, joka muuten kovasti muistuttaa nykyistä Pispalan miestä, Hurmetta itseään, luottaa vahvasti vain taiteisiin ja tieteisiin oppaina entistä parempaan tulevaisuuteen.

Mitähän historian tutkijat tuumivat Niemen tarjoamasta kuvasta näiltä raukoilta rajoilta? Olisi hauska lukea tai kuulla esimerkiksi Teemu Keskisarjan, Henrik Meinanderin ja Mirkka Lappalaisen lukukokemuksesta. Uskoisin kaikkien innostuvan energisen Hurmeen verevästä kielestä ja yksityiskohtaisesta kuvauksesta. Itse asioista, niiden painotuksista ja tulkinnoista voisi kuitenkin löytyä rikastuttavaa keskustelua. 

 

PS Hesarista löytyi tänään lauantaina 3.2.2018 essee, jossa Jukka Petäjä selvittää romaanin moni-ilmeisyyttä. Otsikko kiteyttää sisällön:

Kukaan ei tiedä, mikä tekee romaanista romaanin, ja sen takia Juha Hurmeen Finlandia-palkittu Niemi aiheutti kiistan

Romaani pysyy harvoin sille varatussa uomassa, eikä faktatiedon määrälle ole ylärajaa, kirjoittaa Jukka Petäjä.

Omissa pähkäilyissäni päädyin eilen erään hyvän kommentin opastamana siihen, että ehkäpä Niemi on veijariromaani. Sen puhdikas kertoja-kommentaattori vie lukijan mukanaan penkomaan tietokirjoja. Niistä riittää sanottavaa. Kirjailija itse häämöttää taustalla.