Sodankylän filmijuhlien antia

 

Kesäkuun puolivälissä Sodankylässä keskityttiin elokuvajuhlien 40-vuotiseen taipaleeseen, kuten tästä linkistä voi tarkistaa.

Yle Areena on myös tarjonnut matkan varrelta sekä maineikkaiden ohjaajien haastatteluja että jonkin heidän ohjauksistaan. Elokuun mittaan tallensin 4. ja 5. kauden  Sodankylän parhaat -julkaisuista kaikki. Jokaisen oman elokuvasessioni alkajaisiksi katsoin Peter von Baghin haastatteleman ohjaajan puheenvuoron, sitten aiheena olleen elokuvan. Näin kertyi vavahduttavia elämyksiä: 

K4, J1: Alice Rohrwacher & Corpo celeste

Italialaisen nykyelokuvan kärkiohjaajiin kuuluva Alice Rohrwacher valloitti Sodankylässä 2014 arkirealistisella esikoisteoksellaan. Katolisen kirkon vaikutusvalta on säilynyt järkyttävän dominoivana eteläitalialaisessa pikkukaupungissa. Konfirmaatioon valmistautuva murrosikäinen Marta etsii paikkaansa elämässä törmäten alituisesti kirkon tekopyhyyteen. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Alicen elokuvasta en muista kuulleeni tai lukeneeni mitään. Niinpä eloisa haastattelu ja itse leffa tuntuivat tärkeiltä avauksilta. Jo kuvattujen näkymien perusteella katsoja älyää Calabrian vaikeaksi ympäristöksi perheen pitkän Sveitsin kauden jälkeen. 13-vuotiasta Martaa odottaa konfirmaatio. Pappi kaihoaa ylennystä, rippikoululaiset hoituvat miten kuten. Naiset hyörivät tytön ympärillä ja hoitavat käyttöön lainapuvun. Kasvatusotteet ahdistavat, jättävät ulkopuoliseksi. Kristinusko jää avautumatta. Aikuisilla on paljon puuhaa kirkon  koristeluissa. Mihin nuorta kasvatetaankaan? 

Komiikkaa osuu kohdalle, kun Martaa tarvitaan papin avuksi noutamaan isoa krusifiksia luostarikirkosta vuorenrinteeltä. Paluumatkalla auton katolle sidottu kummajainen heilahtaa tien vierellä avautuvaan rotkoon. Samalla papin yritykset ylennykseen vierivät ulottumattomiin.

Loppua kohden katsoja näkee totisen tytön taivaltamassa yksin valtateiden verkossa. Viimeinen näkymä askarruttaa yhä: valkoisessa lainapuvussaan Marta kävelee kuin unessa rannalla veteen. Valkoinen  helma on vaihtanut väriä likaisen harmaaksi...

Elokuvan nimi Corpo celeste on niin outo, että tarkistin verkosta, mitä se voisi tarkoittaa: taivaankappaletta. Mihin viitannee?

***

K4, J2: Rainer Werner Fassbinder & Effi Briest

Huumeisellä kiihkolla työskennelleen, 36-vuotiaana menehtyneen "uuden saksalaisen elokuvan" kärkinimen Rainer Werner Fassbinderin hillityn elegantti melodraama on aivan omanlaisensa epookkikuvaus. Hänen näyttelijätähtensä Hanna Schygulla (Sodankylässä 2017) esittää avioliitossaan 1800-luvun sääty-yhteyskunnan moraalin uhriksi joutuvaa nuorta naista. Hanna Schygulla hurmasi myös Sodankylässä 2017. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Katsoin elokuvan ihmeissäni, sillä sitä oli vaikea tunnistaa Fassbinderin ohjaamaksi. Olen nähnyt monia hänen komeita elokuviaan. 

Effi Briest -teoksessa avioparin etäisyys toisistaan korostuu kuva kuvalta siten, että he eivät kosketa, vaan puhuvatkin toistensa ohi välimatkan päästä. Kohtaus vaihtuu toiseen fraktuuralla kirjoitetun väliplanssin kautta. Moni seikka näkyy peilin kautta. En muista nähneeni yhtä korosteista etäisyyden kuvausta nuoren aviovaimon ja hänet haltuunsa saaneen miehen yhteiselämästä. Ihmeeltä tuntui, että parille syntyi yksi lapsi, tytär. 

Ajan oloon mies alkaa potea kalvavaa mustasukkaisuutta, sillä vaimo on löytänyt puhekumppanin. Tragediahan sellaisesta seuraa. Suosittelen katsomaan, kuinka tarina elokuvassa päättyy.

***

K4, J3: Victor Erice & El Sur

Kesällä 1995 iloitsi Sodankylän juhlaväki espanjalaisen Victor Ericen vierailusta. Hänen Espanjan sisällissodasta 1957 kertovan Etelä-elokuvan käsikirjoituksesta jäi loppukolmannes kuvaamatta. Silti teos sai palkintoja ja ylistävät arvostelut. Runollisen kaunis elokuva seuraa tyttären näkökulmasta arvoituksellisen isän ja kasvavan tytön suhdetta. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Tämän elokuvan ehdin katsoa jo ennen Sodankylä-sarjaa, sillä Yle tarjosi Ericen Etelän jo touko-kesäkuussa (?).  Istuin mustassa tuolissani kuvien vankina, sillä aikoihin en ollut nähnyt mitään yhtä vangitsevaa. Taustalla kumisi Espanjan sisällissota. Etelästä lähtöisin ollut lääkäri-isä oli vaivoin saanut paikan sairaalasta jossakin pohjoisessa, ja perhe asettui taloon puiden rajaaman tien varrella. Katsoja oppii vihjeistä, kenen puolella isä oli ollut sodassa.

Ihmeelliset harmaan sävyiset maisemat tuntuvat viittaavan miehen piilotettuun suruun. Sen aavistaa liittyvän sotatapahtumiin. 

Keveyttä kerrontaan tuo tytär. Hän seuraa tarkasti, mitä ympärillä tapahtuu. Ollaan puheväleissä koko perheen kesken. Erityisen hyvin tytär tulee juttuun isänsä kanssa. Vuosien kuluessa neitoseksi varttuva lapsi huomaa yhä tarkemmin, kuinka alakuloinen isä on. Tätä vakoilemalla katsojakin näkee, että isä pujahtaa yksin elokuviin, jonka tähtenä loistaa kaunotar. 

Jääköön enempi juonen referointi. Pääpiirteissään kuitenkin selviää, miksi miehellä on syy surra ja miksi hän päätyy äärimmäiseen ratkaisuunsa. 

Valoa loppuun luo tyttären valmistautuminen matkalle. Hän on lähdössä tapaamaan sukulaisia etelään.

Suurenmoinen katselukokemus!

***

 

K4, J4: Miloš Forman & Vaaleaverikön rakkaus

Ohjaajajärkäle Miloš Formanin Sodankylän-vierailu vuonna 2008 on festivaalihistorian muistettavimpia tapauksia. 1960-luvun maineikkaan tšekkoslovakialaisen elokuvan kuuluisin saavutus Vaaleaverikön rakkaus hihittää arjen tragikoomiselle absurdisuudelle tehdaskaupungissa, jossa on yhtä miestä kohden 16 tyttöä - yhtenä heistä nimihenkilö, vaaleaverikkö Andula. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Tämän elokuvan olen nähnyt kauan sitten oikeassa leffateatterissa. Nyt nautin kertauksesta. Yhtä vahvasti se ei enää sytyttänyt kuin aikoinaan. Erityisen antoisaksi koin ohjaajan haastattelun.

***

 

 K5, J1: Mikko Niskanen & Pojat

Nuori Vesa-Matti Loiri (Vesku Sodankylässä 2010) tekee Mikko Niskasen hämmästyttävän valmiissa esikoisohjauksessa riipaisevan ensiroolinsa jatkosodan Oulun poikajengissä. Paavo Rintalan omaelämäkerrallisen romaanin filmatisointi lähestyy koskettavasti nuorten asemaa sodan varjossa: isänmaallisen kasvatuksen, kotirintaman todellisuuden sekä poikien vanhempien ja saksalaisten sotilaiden välimaastossa.

Niskasen Pojatkin tuli katsotuksi kertausharjoituksena. Hyvä niin, ilman enempiä selittelyjä.

***

 K5, J2: Mahamat-Saleh Haroun & Kausi Ranskassa

Tšadin sisällissodasta Ranskaan muuttaneen Mahamat-Saleh Harounin (Sodankylässä 2018) omiin kokemuksiin perustuva siirtolaiskuvaus on lämmin mutta armoton. Afrikan levottomuuksia paennut ranskanopettaja hakee poliittista turvapaikkaa joutuen byrokratian pompoteltavaksi.

Harounin Kausi Ranskassa -elokuva vaati taukoja katselussa. Eläydyin ohjaajan omakohtaiseen tarinaan, mikä pani tauottamaan leffaistuntoja. Tarinan päähenkilö Abbas on pelastautunut kahden lapsensa ja veljensä Etiennen kanssa Ranskaan, mutta saa kielteisen päätöksen turvapaikkahakemukseensa. Pitkälle koulutetut miehet eivät löydä entisestä emämaasta mahdollisuutta asettua ja tekemään työtä. Matkalla tapettu vaimo kummittelee niin, että Abbas luulee mahdottoman todeksi.

Kouluikäiset lapset hämmästelevät, ettei enää löydy yhtä isoa taloa asuttavaksi kuin ennen Keski-Afrikan tasavallan pääkaupungissa Banguissa. Tämä tieto pakotti tarkistamaan, mitä kyseisestä alueesta ja Tšadista sanotaan verkossa.

Elokuvan loppu näyttää konevoimin tasaiseksi lanatun tantereen, jolle siirtolaisiksi yrittäneet olivat kyhänneet asumuksiaan. Katsoja jää täysin epätietoiseksi, kuinka perheen käy. Velipoika Etiennen näin tekevän polttoitsemurhan, Abbas-isä ja lapset hävisivät kuin tuhka tuuleen. Vähät tavarat Carol-ystävättären luona ja kirje pöydällä todistivat heidän poistuneen. Minne?

Ohjaajan haastattelu tarjoaa lisävalaisua rankkoihin kohtaloihin, myös hänen omaansa.

***

K5, J3: Jiří Menzel & Tarkoin vartioidut junat

Parhaan "ulkomaisen" elokuvan Oscarin voittanut Jiří Menzelin (Sodankylässä 2016) esikoisohjaus on Tshekkoslovakian uuden aallon ehdoton mainetyö. Viehättävässä, mustanhumoristisessa komediassa ollaan syrjäisellä rautatieasemalla. Eletään toisen maailmansodan saksalaismiehityksen loppuaikaa. Nuori virkailija saa vanhemman toverinsa opastuksella tuntumaa rakkauteen, mikä johtaa traagisiin seurauksiin. 

Riemastuttavimpana koin Menzelin Tarkoin vartioidut junat. Siitä kirjoitin tämän blogijutun tuoreeltaan katsomisen jälkeen. Tsekkiläiseksi luonnehdittu satiirisuus kukkii niin, että huomasin hekottelevani. Juttuakin leffasta on piisannut, kun meitä oli kaksi telkkarin ääressä. Loppuratkaisusta kiisteltiin sen verran, että katsoin lopun uudestaan. Huomasin ratkaisevia yksityiskohtia, jotka olivat eka kerralla menneet ohi. Hyödyttiin molemmat tarkennuksista.

Vastaansanomattoman antoisa on myös Menzelin haastattelu.

***

K5, J4: Agnès Varda & Kuin taivaan lintu

Agnès Varda (Sodankylässä 1991) oli festivaalien ensimmäinen naispuolinen "päävieras". Hänen vaikuttavassa elokuvassaan Sandrine Bonnaire näyttelee mieleenjäävästi sihteerintyönsä jättänyttä vapauden etsijää, joka kiertelee jalan talvista Etelä-Ranskaa. Improvisoiden, eräänlaisella kulkurimetodilla toteutettu elokuva näyttää hyvinvointiyhteiskuntamme nurjan puolen.

Kuin taivaan lintu on se elokuva, josta myös olen jo kirjoittanut blogijutun. Kannattaa katsoa vavahduttava leffa, samoin ohjaajan antoisa haastattelu.

Sodankylän elokuvajuhlien varhaisilta vuosilta löytyy lisää hienoja elokuvia omiksi neljän leffan kausiksi koottuina. Mainiota ohjelmaa syksyksi!

 

Vagabond–Kuin taivaan lintu

 

Sodankylässä on tänä vuonna katsottu monia merkkiteoksia. Niistä muutamia, samoin ohjaajien haastatteluita olen tallentanut Elisa Viihteen kautta. Pikku hiljaa tutkin aarteita. Tässä kuitenkin Yle Areena -linkki Kuin taivaan lintu: Sans toit ni loi / Vagabond, Ranska 1985. 

Ohjaus: Agnès Varda (1928–2019)

Pääosissa: Sandrine Bonnaire, Macha Méril, Stéphane Freiss

Leffamediassa blogiaan julkaiseva Henrik tiivistää Vardan sanottavan näin:

Elokuvan päähenkilö Mona Bergeron (Sandrine Bonnaire) on jollain lailla hukassa. Etelä-Ranskan viinialueella talvella repun ja teltan kanssa kiertelevästä nuoresta naisesta ei paljasteta kuin pieniä tiedon murusia, mutta elokuvan alku toteaa kaiken johtavan päähenkilön kuolemaan. Elokuvan missio on kertoa, keitä päähenkilö tapasi ja mitä tapahtui ennen kuolemaa.

Kuin taivaan lintu on rakennettu nerokkaasti, koska se pakottaa katsojan ottamaan jonkin kannan tapahtumiin ja päähenkilö Monan toimintaan. Päähenkilö on selkeästi normaalin sosiaalisen elämän ulkopuolella. Hän pummaa, varastaa ja välttelee vastuuta kaikesta. Hän haluaa olla vapaa – ja etäällä muista ihmisistä. Kuin taivaan lintu.

Elokuva ei kerro, miksi Mona kiertää maata yksin reppu selässään. Perheestä ei puhuta ja lapsuuden hän on ilmeisesti viettänyt orpokodissa. Sittemmin hän on työskennellyt hetken aikaa sihteerinä Pariisissa. Nyt elämän täyttää vapaus, jonka hintana on yksinäisyys ja turvattomuus.

 Minulle teki tiukkaa katsoa elokuvaa. Tarvittiin kolme rupeamaa, ennen kuin 140 minuutin mittainen kokonaisuus tuli katsotuksi. Silti HALUSIN jatkaa. Kaikkinainen helppous loistaa poissaolollaan. Vardan haastattelusta sain tietää, ettei hänellä ollut mitään valmista käsikirjoitusta ennen kuvausten aloittamista. Käsikirjoitusta synnytettiin vähin erin  pikku porukassa Etelä-Ranskaa kiertelemällä ja jututtamalla paikallisia ihmisiä. Niinpä tulos muistuttaa dokumenttia. Syksyn edetessä yhä karummat  tapahtumapaikat, kuten viininviljelykset ja vuohitila sekä niillä työskentelevät ihmiset saatiin osaksi elokuvaa. Monalle oli siellä täällä tarjolla töitä ja palkan lisäksi vaatimaton majapaikka, mutta hän ei ollut kesytettävissä. 

Onnenpotkuksi Vardan mukaan osoittautui paitsi paikallisten ihmisten myötämielisyys myös Sandrine Bonnairen suostuminen Monan rooliin. Se ei sallinut näyttelijälle työn loppuvaiheessa edes peseytymistä neljään päivään. Moni avustajista on aito paikallinen työntekijä, kuten viiniköynnöksiä oksiva mies Tunisiasta.  

Olen muualta lukenut, että leffan esitetty nykyisyys kattaa vain kaksi viikkoa. Katsoessa aika tuntui pidemmältä. Viimeisen yönsä koittaessa Mona puhuu hiljaa Louiselle (?) jotenkin näin: Näkisitpä minut nyt. Viittaako Mona äitiinsä vai johonkuhun lastenkodissa tuntemaansa hoitajaan? Mitään vihjettä lastenkodista en hoksannut missään kohtaa. Sen sijaan Mona tulee kertoneeksi eräälle kyytiä tarjonneelle naiselle käyneensä lukiota, sen ammattilinjaa, ja valmistuneensa sihteeriksi. Konttorityö ja tylsä pomo saivat hänet lähtemään tiehensä. Nainen jää kaipaamaan Monan fiksua seuraa ja suremaan, miksi jätti tämän jatkamaan yksin matkaa.

Yhtä ja toista sattuu matkan varrella. Tupakkaa Mona polttelee kaiken aikaa itse käärimin sätkin, ellei saa pummatuksi savukkeita. Jokunen mies tarjoaa suojaa, kunhan Mona ymmärtää tarjota vastapalvelusta. Mona ei suostu. Mikään oikeakaan työ ei häntä kiinnosta edes palkan ja nukkumapaikan vertaa. 

Monan silmin ja kokemuksin katsoja imeytyy tarinaan niin, että se jää askarruttamaan. Yhä pulpahtaa mieleen kohtauksia sieltä täältä kuin arvoituksen palasia. Onko kyse hitaasta suostumisesta kuolemaan irrallaan muista ihmisistä? Heti avauskohtauksessa katsoja näet näkee ojassa jotakin. Muutamia miehiä, poliisikin saapuu paikalle. Tyynesti todetaan, että nainen on kuollut kylmään pakkasyönä. Pitkä punainen kaulahuivikin oli unohtunut lojumaan rakennusjätteiden päälle edellisenä päivänä. Näen sen yhä silmissäni. Samasta paikasta Mona otti jonkinlaisen huovan kainaloonsa. Ja kävi yön tullen nukkumaan maahan huopa ainoana suojanaan vaatteiden lisäksi...

Alkukohtauksesta tuli mieleen murhasarjojen vakioaloitus: ruumis. Mikään muu tässä Vardan elokuvassa ei edes silmäniskun lailla viitannut kaavamaisiin sarjoihin.

Elokuva, joka voi hämmentää poikia

 

Sodankylässä juhlitaan filmijuhlien neljäkymmenvuotista tarinaa. Siellä on katsottu muun muassa Tarkoin vartioidut junat -menestysleffaa vuodelta 1966 ja kuunneltu sen ohjaajan Jiri Mentzelin haastattelua. Molemmat löytyvät YLE Areenasta. 

Olen toki nähnyt elokuvan jo vuosikymmeniä sitten. Silti se tuntui tuoreelta vastikään katsottuna. Kertaan juonta vain keskeisiltä osin, koska Wikipediaan vievä linkki tarjoaa olennaiset tiedot niin sisällöstä kuin tekijöistä. Ohjaajan haastattelu maistui juuri niin kirpeänmakealta kuin hänen esikoisohjauksensa. Hyvässä vedossa mies tuntuu olevan edelleen.

Alkuasetelma luo pohjaa näyttämällä, kuinka miehet Milošin suvussa tottuvat oleilemaan valtion leivissä junanlähettäjänä Böömiläisellä rautatieasemalla. Tärkeä on se, miltä mies näyttää virkapuvussa ja koppalakissa. Kuinka tällaisissa hommissa voisi oppia toimimaan kuin mies naisen kanssa? Halu herää, kun Miloš ihastuu konduktööri-Mašaan. Tyttö vie, mies vikisee. Tosipaikassa miehen puhti lopahtaa ennen aikojaan, mistä seuraa rankka päätös: itsemurhayritys. Kaikki se, mikä liittyy nuorenmiehen pelastumiseen on täyttä herkkua. 

Asemalla työskentelee myös tosi naistenmies sekä pulska asemapäällikkö, joka pitää etuoikeutenaan taputella naisia pepulle. Huikeita kohtauksia kehkeytyy näiden miesten, toimistotytön ja päällikön vaimon kesken. Miloš ei jää syrjään, vaan saa opastusta, miten tulee toimia kuin mies. 

Yksi kohtaus nousee ylitse muiden. Siinä asemapäällikön vaimo syöttää lintua sivellen sen pitkää kaulaa rytmikkäästi. Miloš huomaa oman miehisyytensä heräävän, minkä hän viattomasti kertoo päällikkönsä vaimolle siinä toivossa, että tämä auttaisi häntä oikeasti antautumalla aktiin.

Muistan opettajavuosiltani, että kerran katsoimme 9-luokkalaisten kanssa Mentzelin esikoisohjauksen. Isoksi yllätykseksi eräs poika suuttui perin juurin. Hän ei voinut hyväksyä, että hänen piti katsoa mokomaa kaulan hivelyä. Sitä en muista, saiko kalabaliikki lisää kierroksia vai menikö ohi vähin äänin.

Siitä ei kai kukaan huomannut sanoa mitään, että kaiken leffassa nähdyn taustakumuna velloi Saksan lähestyvä häviö suursodassa. Kutkuttavia kohtauksia nähtiin jo alkumetreillä siviiliasuisten saksalaismiehittäjien saapuessa kopparesiinalla asemalle omistajan elkein. Sama porukka ilmestyy loppuvaiheessa uudestaan pitämään jöötä. 

Katsojan riemuksi Miloš osoittaa urheutta kaivamalla saksalaisten nenän edessä laatikosta sinne piiloon viedyn pommin. Se oli tarkoitettu tuhoamaan saksalaisten aselastissa saapuva juna. Ihmeiden ihme tapahtuu: Miloš onnistuu pudottamaan ajastetun räjähdepakkauksen junavaunun pressukatolle. Se, mistä löytyi moinen puhti, pitää itse katsoa Mentzelin leffasta, ellei vanhastaan muista, kuinka satiirinen elokuva päättyy. Lopun tragediakin voi jäädä huomaamatta ensi katsomalta.

Elokuva yltää moniin tunnekerrostumiin heltyneisyydestä, huvittuneisuuteen, eri-ikäisten murheisiin, suruun, ymmärrykseenkin...  Onhan kyse yhdestä maailman parhaisiin luokitelluista elokuvista. Selviää sekin, ettei mikään pysy tarkoin vartioituna. Äiti ei pysty vahtimaan tytärtään miehiltä, miehitysarmeija juniaan sabotaasilta.

Herättely tepsii hitaasti

 

Yle Areenasta katsoin koko 8-osaisen sarjan Toisten rahat (Saksa/Tanska 2025). Sarja perustuu tositapahtumiin. Niiden mukaisesti vuonna 2005 verolakimiehet Hausner ja Lebert kehittivät huijausmallin, jossa veroja palautetaan kahdesti osakekaupoista. Kyse on shorttaamisesta eli lyhyeksi myynnistä. Nimitys cum ex toistuu osasta toiseen. Alkupääoma 50 miljoonaa euroa saadaan rikkaalta, jota summa ei hetkauta, vaikka se häviäisi taivaan tuuliin.

Henkilöt ovat tunnistettavissa, mutta  heistä käytetään keksittyjä nimiä. Vain Hampurin pormestarina petosvyyhdin paljastuessa toiminut  Olaf Scholtz mainitaan ihan itsenään.

Eräässä sarjaa tarkastelleessa kirjoituksessa tulovirtaa havainnollistetaan siten, että jollakulla on yksi lapsi, mutta hän nostaa lapsilisiä kahdesta.

Verovirastossa osataan epäillä huijausta. Silti sitä ei päästä kunnolla tutkimaan, koska valvontaa on tuskin lainkaan eikä myöskään riittävästi henkilökuntaa. Vanha ja uusi aika törmäävät. Vanhastaan on uskottu arkistoihin tallennettuihin dokumentteihin, joista uuden ajan digiuskovaiset haluavat päästä eroon. Nähdään häkellyttävä kohtaus kansioiden kippaamisesta roska-auton kitaan. Yksinäisenä vastaan hangoittelijana Tanskan verohallinnon osastopäällikkö Inger Brøgger yrittää estää tuhoamisen, turhaan. Häntä näyttelee Karen-Lise Mynster. Yhden tärkeän dokumentin hän pelastaa, ja kerä alkaa vähän kerrallaan purkautua.

Ingerin takana sarjan kansikuvassa oikealla näkyy hänen lähin alaisensa Niels Jensen (David Dencik). Hänen toimivaltuuksiinsa kuuluu muun muassa hyväksyä maksettaviksi cum ex -kaupoista kertyneet veronpalautukset. Niiden kasvaessa kasvamistaan työpari yrittää käynnistää tutkinnan, mistä oikein on kysymys. Kummankin pehmeän oloinen pomo väistää yrityksen, Helle Fagralidin esittämä nuori uraohjus torjuu yritykset tarkastustoimista. Ne olisivat vaatineet kansioihin tallennettujen dokumenttien seulontaa. Mutta, mutta - digihuumassa niitä tuhotaan paraikaa.

Ingerin takana vasemmalla puolella seisoo Sven Lebert (Nils Strunk), verolakimiehenä uransa alussa. Mentorikseen ja myös yhtiökumppanikseen hän saa Berndt Hausnerin (Justus von Dohnányi). Tämä on jo ehtinyt päästä rikastumisen alkuun. Vauhti kiihtyy. Puvut, kellot, autot, asunnot komistuvat.

Tanskalaiset verovirkailijat hakkaavat päätänsä seinään. Niinpä Nils Jensen on altis kaverinsa houkutuksille. Humalassa keksitty idea hyödyntää cum ex -palautuksia ikään kuin valtavan pokerivoiton verotuskuviossa. Miehet osaavat peittää jälkensä kierrättämällä rahoja Euroopan eri maissa. Putosin kärryiltä. Homma tuottaa kuitenkin sievoisen summan asunnon ostoon Malmöstä, jonne Sven vie serbialaissyntyisen vaimonsa turvaan siirtolaisvihamieliseltä Tanskalta.

Sarjan neljännessä osassa tutkinta käynnistyy Saksassa, kun verovirkailija Lisa Wagner estää palautuksen Hausnerin cum ex -rahastolle ja ilmoittaa asiasta topakalle syyttäjälle Lena Birkwaldille. Jopa sveitsiläiset pankkiirit joutuvat pakittamaan tavastaan tarjota raharikkaille suojasatama. Syyttäjä ei hätkähdä arvovaltaisessakaan joukossa ja näyttää, mistä tuuli puhaltaa. Hänestä tulee avaintekijä laajan petosvyyhdin selvittämiseksi. Pitkään jopa tutkivat journalisit väistävät tarttumasta heille tarjottuihin langanpäihin. Suurimmaksi takapiruksi osoittautuu brittiläinen Syed Akram (Waj Ali).

Lähes farssilta tuntuu, että pitkään ainoa petoksesta paljastunut on juuri Niels. Hän istuu syytettynä oikeudessa ja saa viiden vuoden vankeustuomion. Katsojaa saa havainto-opetusta siitä, kuinka petokseen tielle lähtenyt kärvistelee tunnontuskissaan. Itse asiassa vankeustuomio on hänelle helpotus. Ihmeekseen hän saa tuta, ettei vaimo hylkää.

Kovaa vääntöä itsensä kanssa käy Sven Lebert, ennen kuin päätyy avustamaan petosvyyhdin selvittämisessä. Sillä keinoin hän välttyy pitkältä vankeustuomiolta. Hausner ja Akram päätyvät vuosiksi kaltereiden taakse.

On helppo myöntää, että uppouduin katsomiseen vastaan panematta. Sarja on hienoa työtä merkittävästä aiheesta. Katsomisesta jää neuvoton olo, kun ei oikein pysty ymmärtämään, mitä kaikkea filunkia onnistutaan tekemään meidän kaikkien verorahoilla, saati muilla killingeillä. Sarja nostaa sankareiksi kelpo virkanaiset. Monien välähdysten joukosta mieleen jäi kummittelemaan, kuinka Sveitsiin asiaansa esittämään ja selvittämisapua hakemaan mennyt Lena Birkwald mutisee olevansa Mecklenburgista, mikä jo selittää, ettei edes iso pankkiirijoukko pysty säikyttämään häntä.

Voinko minä luottaa pankkiin, jonka palveluita välttämättä tarvitsen?

***

Leena Virtasen arvio sarjasta on ilmestynyt Hesarissa 16.6.2025.

Samoin 16.6.2025 Kulttuuritoimituksen Leena Reikko kirjoittaa sarjasta.

 

Aasi ihmisen peilinä

 

Yle Areena tarjoaa elokuun lopulle asti katsottavaksi Jerzy Skolimowskin elokuvan aasista nimeltä Eo. Linkin kautta voi lukea juoniselostuksen, jos kestää ontuvan Wikipedia-suomennoksen. Kiittäviä arvosteluja ovat julkaisseet useat lehdet, mutta jutut ovat maksumuurin takana. Elokuvaan keskittyviä verkkojulkaisuja voi lukea vapaasti. Niinpä linkkaan kahteen aivan erilaiseen. Täystyrmäyksen löysin Film-o-holicista. Arvostelun ovat kirjoittaneet Lotta-Leo (ilmeisesti pariskunta) Laajalahti nähtyään elokuvan leffateatterissa pari vuotta sitten. Kaikki muutkin jutut ovat ajalta, jolloin Eo oli tapetilla Cannes-menestyksen takia. Joonas Pikkarainen Filmaatikko.fi-sivustolla paneutuu näkemäänsä eri kantilta kuin Laajalahdet. Pikkaraisen jutussa on myös paljon hyviä kuvia. 

Miltä kantilta minä sitten katsoin elokuvaa? Ensinnäkin tapaan tallentaa itselleni sellaisia ohjelmia, joita arvelen katsovani "sitten joskus". Viime perjantaina vuorossa oli Eo kuin tarjottimella omissa tallennuksissa. Niinpä uppouduin katsomaan enkä pettynyt näkemääni. 

Panin merkille karmiininpunaisuuden alkukohtauksesta alkaen. Ollaan sirkuksessa, Eo makaa areenan puruissa esityksen loputtua Kassandra-neitosen kanssa. Tuntui, että aasi potee kipuja. Yhdistin palavan punaisen värin myöhemmissäkin kohtauksissa kipuihin. Sekasortoisessa kohdassa eläinoikeusaktivistit hyökkäävät sirkukseen vapauttaakseen eläimet. Jää epäselväksi, mihin esimerkiksi kamelit joutuvat. Aasille urkeni työ hevostallissa. 

Suosittelen jatkamaan juoniselostuksen tarkastelua linkistä yllä. Pysyin kohtalaisesti kärryillä kaikissa käänteissä. Panin myös merkille, ettei Eolle tarjottu heiniä kuten hevosille. Eo vain veti heinäkärryjä. Kaiken aikaa huomio kiinnittyy eläimiin, ei niinkään hommiaan tekeviin ihmisiin.

Kurjaa kurjempia näkymiä avautuu, kun mennään turkistarhaan. Kauhistuneita kettuja nostellaan ronskisti häkeistä päästettäväksi saman tien hengiltä. Lähes hyvältä tuntuu, kun Eo potkaisee taakseen seisomaan jäänyttä miestä otsaan. Mies tuupertuu selälleen. Kuinka pahasti mahtoikaan käydä?

Eo joka tapauksessa joutuu pois tilalta. Matka jatkuu episodista toiseen. Havaintoja kertyy ihmisistä aasin silmin. Aasi on tyystin suojaton, kun joku nappaa sen hetkeksi kuin lemmikiksi ja hylkää saman tien. Sattumalta Eo saa kaulaansa jalkapallokisan voittaneen joukkueen kaulaliinan, mikä on liikaa hävinneiden rynnättyä keskelle voitonjuhlia. On hilkulla, ettei joku silkkaa hulluuttaan ja hetken huviksi tappaisi aasia.

Seuraa yötaipaleita raiskatussa metsässä, uhkaa villieläimistä.

Vasta loppupuolella päädytään aateliskartanoon ja tavataan kreivitärtä esittänyt Isabelle Huppert. Kaunis kappeli tarjoaa raamit rukoushetkelle ja kesken jäävälle ehtoolliselle. Pintaan nousee kiista pappispojan yhä jatkuvasta pelihimosta, mitä äitipuoli paheksuu. Eo poistuu puutarhan auki jääneestä portista autoja kuhisevalle tielle. Uhka väreilee ilmassa.

Loppua kohden Eo sekoittuu yhä paisuvaan nautalaumaan. Rispaantunut naru kaulassa muistuttaa ajasta jonkun ihmisen suojattina. Lauman mukana Eo askeltaa ränniin kenenkään kiinnittämättä huomiota, ettei se kuulu joukkoon. Rännin tuolla puoleen siintää hetken avara nurmi, mutta sitä pureksimaan tuskin päätyy yksikään otus. Ihminen on se, joka ajaa eläimet kohti napsautusta.

Elokuvaa suositellaan yli 16-vuotialle, mikä tuntuu oikealta. Kyse ei tosiaan ole mistään söpöstä lemmikin seikkailusta, vaan ihmisen rujosta suhtautumisesta sekä eläimiin että ylipäätään luontoon. 

Fabian – moralistin tarina

 Aprillipäivänä onnistuin mokaamaan leffaan menon kanssa. Päähäni oli iskostunut, että Sagan porukka retkeilee Kino Piispanristille klo 13.30 katsomaan elokuvaa Maria Callasista. Kun mitään ihmisten parveilua ei näkynyt, kysäisin respasta, missä muut ovat. Ja kas: olin liikkeellä viikon etuajassa! Siispä uusi yritys 8.4. 

Niitä näitä kotona häärätessäni huomasin iPadilta, että tietty elokuva poistuu pian tallennuksistani. Yle Areenasta se poistui jo 18.4.2024.  Oma tallennus pelasti leffan puutteelta. Niinpä katsoin kolmen tunnin mittaisen Fabian – moralistin tarinan. Tunnistin nähneeni sen aikoinaan, vaikken paljoa katsotusta muistanut. 

Arto Pajukallion  arviosta selviää muun muassa: 

Erich Kästner (1899–1974) tunnetaan parhaiten lastenkirjoistaan. Omaelämäkerrallisiin kokemuksiin pohjautuva nuoruudenromaani Fabian julkaistiin tuoreeltaan vain sensuroituna painoksena, ja se joutui silti natsien rovioille. Kirjailijan tarkoittamassa muodossa romaani ilmestyi postuumisti vuonna 2013, ja suomeksi nimellä Tuuliajolla Berliinissä vuonna 2022.

Teoksen uusi elokuvatulkinta, Dominik Grafin kolmetuntinen dialogivetoinen draama, pohjautuu täyteen versioon, jota kertojan ääni sanallistaa joskus pitkätkin matkat kirjan mukaan.

Tarina sijoittuu Weimarin tasavallan viimeisiin dekadentteihin vuosiin, aikaan ennen natsien vallannousua. Jakob Fabian (Tom Schilling) on maailmansodan kauhut kokenut, bordelleissa ja kabareissa viihtyvä nuorimies. Hän haaveilee kirjailijan urasta, mutta menettää laman myötä päivätyönsä tupakkamainosten copywriterina.

Tarina puhuu samaa kieltä kuin  Berlin Alexanderplatz ja Babylon Berlin, mutta yhtenä kokonaisuutena sarjaksi pilkkomatta, samoin kuin Cabaret. Kaikki kolme nähtyäni kuvittelen tajuavani, miltä on tuntunut elää Berliinissä työttömänä ja rahattomana, silti riehakkaan yöelämän pyörteisiin solahtavana Fabian-elokuvan aikaan 1931. Pörssiromahdus oli hajottanut elämisen perustoja. Jotenkin oppinut, tohtoriksi tituleerattu Jakob Fabian selviytyy päivästä toiseen. Yöt kuluvat kapakoissa. Mukana pyörii äveriään asianajajan poika Stephan Labude, intohimoisen Schiller-tutkielmansa vastikään tiedekuntaan jättänyt. Se joutuu korkean pinon alimmaiseksi. Tekijä vetoaa tuttuun assistenttiin ja pyytää nostamaan työn päällimmäiseksi, mutta saa ilmeettömän vastauksen.

Kertojan käyttö puhuttelee etenkin kohtauksissa, joissa ääni paljastaa Fabianin rakastuvan kymmenen minuutin kuluttua, vaikkei tämä itse vielä tiedä siitä mitään. Ääni kertautuu, kunnes katsojakin näkee nuoren naisen tauolla työstään tarjoilijana. Hän on Cornelia, juristiopiskelija. Katseet kohtaavat, ensimmäiset repliikit lupaavat yhteistä ymmärrystä. Kävellään tyhjillä öisillä kaduilla. Savukkeita kuluu.

Cornelia opastaa epävarmasti kohti asuntoaan. Sinne päädytään reittiä, jonka Fabian tunnistaa omaksi asuinseudukseen. Vienosti Cornelia kysyy ulko-ovella, ymmärtääkö Fabian väärin, jos tulisi kutsutuksi sisälle. Katsoja huomaa pian, että samasta lukaalista yksi huone on Fabianille vuokrattu. Muutaman herkullisen kohtauksen myötä tilanne valkenee naiselle. 

Rakkaus leimahtaa.

Seuraa yhteisiä päiväretkiä. Miehistä puhutaan aina sukunimin. Mukana usein myös Labude autoineen. Kerran kolmikko päätyy rantaan. Labude ja Cornelia kirmaavat uimaan Fabianin hidastellessa. Käy ilmi, ettei tämä osaa uida.

Ajellaan Labuden hulppeaan, tyhjään kotiin. Asianajaja-isä on omilla teillään, äiti jossakin Välimeren maassa. Pariskunnan sängyt on sijoitettu erilleen toisistaan. Fabian nukahtaa toiseen sängyistä. Labude kuvailee lyhyesti vanhempiensa vapaata suhdetta.

Ryypiskellään, sytytellään soihtuja ulkosalla, puhutaan.

Kun Cornelia ja Fabian ovat taas kotilukaalin huoneessa, Cornelia vaatii Fabianilta allekirjoitusta sopimukseen, jonka mukaan mies ei saa estää naisen etenemistä urallaan. Corneliaa odottaa filmirooli. Allekirjoitus irtoaa, mutta pieni särö suhteeseen ilmaantuu.

Rahaton Fabian käyttää viimeiset setelinsä kauniiseen leninkiin, jonka aikoo antaa Cornelialle syntymäpäivälahjaksi. Tämä saa sen ennakolta ylleen, kun Fabianin äiti tulee vierailulle Dresdenistä Berliiniin ja tuo tuliaisiksi ruokatarvikkeita. 

Kolmistaan mennään illalla ravintolaan, Cornelia uudessa asussaan. Enteenä tulevasta myrskystä ravintolassa häivähtää ruskeapaitaisia miehiä. Niihin on törmätty aika ajoin kaduilla. 

Päivänä muutamana antelias Fabian on lähes saanut häädön ravintolasta kutsuttuaan erään työttömän pöytäänsä. Kirjailijanalun muistivihkoon kertyy merkintöjä miehen kertoessa tarinaansa. Vihko on ahkerassa käytössä.

Cornelian koekuvauksen kynnyksellä Fabian kirjoittaa hänelle monologin. Siitä tulee menestysesitys, jota Fabian seuraa näkymättömistä, kunnes häipyy paikalta. Ja Cornelia tulee kysyttäessä omineeksi tekstin itse kirjoitetuksi! Fabian ei tätä kuule. 

Labuden isä etsii kateissa olevaa poikaansa, joka löytyy Fabianin avulla, tosin vain hetkeksi. Tämän käsiin joutuu Labudelle osoitettu kirje, jota Fabian ei voi avata, koska äiti on opettanut pitämään näppinsä irti toisille tulleista kirjeistä. Olisipa Fabian ollut vähemmän moralisti ja avannut kirjeen! Siinä näet ilmoitettiin Labudelle, että tutkielma on hylätty. 

Asianajaja Labude tarvitsee uudestaan Fabianin apua, sillä kotoa oli löytynyt hirveä näky: poika oli ampunut itsensä. Selvisi, että kirje oli syynä itsemurhaan. Fabian tajusi oitis, ettei hylkäys ollut todellinen, vaan assistentin pila tiedekunnan paperilla. Seuraa kiihkeää toimintaa. Yliopistossa Labuden professori kertoo, ettei koskaan ole tarjottu kypsempää tutkielmaa kuin Labuden kirjoittama. Fabian huutaa, raivoaa ja käy assistentin kimppuun. Kuuluu vikisevä vastaus, että sehän oli pelkkä pila.

Vanha, tutiseva professori seisoo portaiden yläpäässä, salskeita nuorukaisia uhkaavana parvena portaiden alapäässä. Uusi aika kaikui kuvasta, Labude sen yhtenä uhrina.

Cornelia etenee filmiuralla, muuttaa toisaalle, Fabian poistuu Dresdeniin vanhempiensa luokse. Mutta on palaamassa Berliiniin, jossa Cornelia odottaa kolmelta joka iltapäivä tietyssä ravintolassa, kun odottamatonta tapahtuu. Uimataidoton hyppää jokeen pelastamaan pikkupoikaa! Tämä selviää itse rannalle, mutta pelastaja hukkuu virran viemänä. Poika selailee vaatemytystä pilkottavaa muistikirjaa, jonka yhden sivun alareunassa lukee: OPETTELE UIMAAN.

Erinomaisesti toteutettua elokuvaa pari päivää mietittyäni näen siinä paljon merkkejä nousevasta uhasta. Sellaiset ihmiset kuin kirjallisuuteen ja filosofiaan uppoutunut Labude ja kirjailijaksi havitteleva Fabian joutavat pois marssijoiden tieltä. He ehtivät kuulla kumun, mutta välttyvät kurimukselta. Cornelialle jää kaunis asu muistoksi oikeasta rakkaudesta.

Kuin olisi peiliin katsonut

 

Yle Areenan kautta on katsottavissa suomalaisia leffoja, kuten Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet, Klaus Härön Rakkaani merikapteeni, Eija-Elina Bergholmin jo vuonna 1990 ohjaama Huojuva talo Maria Jotunin romaanista. Ne olen nähnyt, nyt uusi tuttavuus on Tia Kouvon Mummola viime vuodelta. Eilinen alkuilta viettiin leffaa katsoen, myöhäisiltaa siitä jutellen.

Esittelyteksti tiivistää sisällön näihin sanoihin:

Joka vuosi joulun aikaan, sisarukset Susanna (Ria Kataja) ja Helena (Elina Knihtilä) vierailevat perheineen vanhempiensa luona. Kuten tavallista, isoisä Lasse (Tom Wentzel) juo liikaa, isoäiti Ella (Leena Uotila) on huolissaan kaikista, lapset ovat kyllästyneitä ja sisarukset lankeavat vanhoihin riitoihinsa. Elämänmakuinen elokuvadebyytti on purevan humoristinen tutkielma perhedynamiikasta.

Wikipedia tarkentaa, että Risto Pajunen esittää Ristoa, Sakari Topi Simoa, Elli Paajanen Hillaa ja Tuomas Talikka Kassua. Porukka ahtautuu Ellan ja Lassen kesämökin oloiseen kotiin joulua viettämään. Pitkään kamera seuraa yhtenään avautuvaa ovea ja sen kahvaa, kun yksi toisensa jälkeen tunkee sisälle. Naiset päätyvät keittiöön, miehet vaarin hollille telkkarin eteen. Vaarilla on menossa ainakin toinen olutpullo, telkkarissa mekastaa talvinen rallikisa, kunnes Hilla kysyy, miksi vaari katsoo jouluna mokomaa tallennusta, vaikka kanavilta tulee jouluelokuvaa. Tilanne jatkuu jähmeänä vielä jonkin aikaa.

Katsominen rupesi tekemään tiukkaa.

Keittiössä laiha Ella-mummo tuntuu ensi alkuun huteralta isokokoisten tyttäriensä lomassa. Hän ei oikein löydä sanoja, mutta kimittää kuitenkin kaiken aikaa. Katsoja epäilee muistisairautta.

Ihmisten kokoero korostuu lähes parimetrisen lapsenlapsen seistessä mummonsa edessä. 

Ennen pitkää manööverit ovat niin pitkällä, että istutaan pöydässä, vaari yöpaitasillaan telkkarin luota siirtyneenä. Ahdas rinki höllenee, kun Hilla sanoo suoraan, että känninen vaari pitäisi poistaa haittaamasta muiden ateriointia. Niin tapahtuu.

Mieleen nousi ties mitä muistoja omilta jouluaterioilta...

Tutun oloiset tilanteet seuraavat toinen toistaan. Pian kolistelee joulupukki oven takana ja pääsee sisälle säkki lahjoja pullottaen. Lapset jakelevat ne, ja Hilla puhkeaa vanhempiensa pyynnöstä laulamaan koulussakin esittämäänsä kaunista joululaulua. Äiti säestää epävireisellä sähkösoittimella.

Ykskaks vaari haahuilee ohitse. Hän haistattaa paskat koko porukalle. Mitä se oikeasti tarkoittaa, selviää leffasta. Ella-mummon pukkipuuha saa nolon lopun. Kohtaus kasvaa piinaaviin mittoihin.

Pitkä poika poistuu autolleen ja kurvailee tyhjällä parkkialueella, kunnes saa toimeksi mennä sisälle huoltoasemalle. Mielessä ehkä väikkyi nätti tyttö palvelutiskin takana. Poika kuitenkin ostaa vain yhden makkaran paperiin käärittynä. Kamera seuraa pitkään hänen selkäänsä. Äänistä päätellen on menossa sinapin pursottaminen makkaralle. Tyttö lausahtaa sopuisasti, että ne laitteet toimivat miten sattuu. Sen kummempaa ei tilanteesta irtoa. Tyhjin toimin poika ajaa takaisin mummolaan. Onko niin, että hän tykkää enemmän pojista kuin tytöistä.

Mennään saunaan. Siellä siskokset puivat olojaan tunnistettavalla tavalla. Susanna uhoaa saaneensa tarpeekseen, mutta, mutta...

Kotiin lähdön hetkellä kuullaan tutut estelyt ja lupaukset. Katsoja pääsee mukaan avioparin makuuhuoneeseen asti. Risto lukee e-kirjasta jotakin dystooppista tarinaa, Susanna yrittää vongata vieressä, tuloksetta. Myöhemmin vielä pariskunta painelee autotalliinsa "keskustelemaan". Paljon puhuvasti autotallin ovi sulkeutuu huomiota herättävän hitaasti pariskunnan istuessa autossaan lähtemättä minnekään. Muitakin pikku kikkoja nähdään, kuten automaattisen liiketunnistimen herättelyä tallin valojen sammuttua. Kumpikin osaa herätellä valot palamaan! Silti he puhuvat toistensa ohi. Lopulta huudetaan, muttei sentään motata, kuten joskus tuntuu sovitun. Sitä mikä mielessä kaihertaa, ei saa sanotuksi. Voi perheestään huolehtivaa miestä, voi nälkäistä vaimoa!

Ihmeeltä tuntuu nähdä hetkellinen muodonmuutos vaarissa, kun hän odottaa visiitille vanhaa kaveriaan meriltä. Kukkapaitainen Lasse sukii tukkaansa ojennukseen, pirskottaa hajuvettä leukaperiinsä eikä suotta: miehet halaavat kuin ehkä joskus ennen laivalla ollessaan. Pian olot mummolassa palaavat entiselleen ja vaari jatkaa kännäilyjään. Lopulta kuolema korjaa miehen.

Taas ollaan koko porukka mummolassa, nyt hautajaisten jälkitunnelmissa. Niistä on irronnut muutamia herkullisia kuvia topakasta mummosta ja neuvottomasta Ristosta unohtuneena seisomaan kukkapuska hyppysissä. Ei mummo mitään dementiaa tunnu potevan.

Valloittavaksi koin loppukohtauksen, jossa Hilla juoksee avarassa talvimaisemassa mummolan ovelle. Veljensä kanssa Hilla oli jo aiemmin aukonut umpihankeen polkua kuin merkiksi siitä, ettei nuori polvi jämähdä entisiin tapoihin, ainakaan täysin.

Mummolasta jäi tiukasti rajatuin kuvin niin hersyviä vaikutelmia, että niistä riitti puhumista. Isän päivän aattona panin merkille, kuinka erilaisia isät ovat. Risto on kuin paras perheen huoltaja sekä lasten juttukaveri, vaari taas känninen jurrikka. Isosta pojasta ei taida isää tullakaan. 

 Leffassa lienee ihmettelemistä Amerikassakin, jos ja kun se osallistuu kisaan Oscar-palkinnoista. Tarkka katsoja löytää esikoiselokuvasta lukuisia vihjeitä, joista aukeaa lähisuhteisiin yllättäviä piirteitä. Tia Kouvo näyttää, ei selitä.

Lopuksi vielä kotoinen joulukuva vuodelta 1987. Tämmöistä mummolaa meillä oli tarjolla vuosikausia. Tytär ja vävy jatkavat yhä joulun perherumbaa. Vaivaannuttavia samastumiskohteita leffaan piisaa meidänkin sukukunnasta näillä näkymin kolmanteen ja neljänteen polveen.

Jaakko Keson mukana Amerikassa

 

Kaksi päivää ennen Yhdysvaltain pressanvaaleja taivas oli pilvinen, välillä satoi. Niinpä jätin ulkoilemiset pitkälle iltapäivään ja katsoin perä perää Jaakko Keson sarjan Tämä on Amerikka. Suosittelen. 

Kerran aiemmin innostuin Keson tavasta näyttää, mitä uskalias matkailija poimii omaan dokumenttiinsa. Se löytyy Yle Areenasta nimellä Taiwanin matkapäiväkirjat.

Amerikassa Jaakkoa opasti Brandon. Kolmekymppiset miehet kaveerasivat jo Taiwanissa. Auton omistavan Brandonin mukana Jaakko pääsi hänen kotiinsa ja tutustui myös äitiin, jolle ojensi alkajaisiksi lähimarketista ostetun kukkakimpun. 

Sarja tarjoaa tuntumaa pitkiin ajomatkoihin, tasaisiin maastoihin sekä taajamiin päätien varteen rakennettuihin kauppoihin ja vaatimattomiin asuintaloihin. Oltiin tavallisten amerikkalaisten jäljillä. Heistä jututettaviksi irtosi toinen toistaan luonnikkaampia ihmisiä. Jaakon tapa lähestyä näytti sopivan useimmille, vaikka hän välillä mokaili. Nauru pelasti silloin. 

Järkyttävinä kangastelevat mielessä kuvat Detroitista, entisestä autotuotannon mahtikaupungista. Aavemaiset, ontot rakennukset ovat jäljellä suuruuden ajoista. Asukkaista kaksi kolmasosaa on häipynyt toisiin maisemiin.

Tykkäsin kovasti sarjan otteesta tarjota kelpo asiatietoa annoksin, jotka ehti sulatella. Sekin on mainiota, että animaatiot näyttävät kekseliäästi reitin kartalla. Trumpin vaalitilaisuus Daytonissa oli se, josta Jaakko intoili ennakkoon, mutta näytti myös, kuinka pian alue tyhjeni ehdokkaan ylipitkän, loppua kohden sekoilevan puheen jälkeen. 

Hauskalta näytti myös käynti amerikansuomalaisten luona Hancockissa Michiganissa. Sielläkin jotkut sanoivat äänestävänsä republikaaneja, toiset taas demokraatteja. Silti tultiin keskenään hyvin juttuun. Ei tietoakaan mistään sisällissodasta.

Niinpä jätän seuraamatta näiden päivien kiihtyviä spekulointeja siitä, kummasta tulee USA:n seuraava presidentti. Ainakaan ihan heti tänne Turkuun asti tulos tuskin vaikuttaa, kävi kuinka tahansa. 

Jaakon dokumentin ansiosta minulla on suorastaan lupsakka kuva tavallisten nykyamerikkalaisten mielipiteistä, jopa oloista, vaikka paikoin ne näyttivät surkeilta. Kaikki kuitenkin julistivat olevansa ylpeitä vapaudestaan itse ratkaista asiansa. Ovathan he jo koulussa oppineet asuvansa maailman parhaassa maassa (!).

Hiljaisuus tarttuu

 

Victor Ericen ohjaama El sur (Etelä 1983) on Areenan kautta elokuun loppuun tarjolla oleva elokuva. Varmistuin vasta toisella katsomiskerralla, kuinka hiljaisiin näkymiin sisältyy avaimia henkilöiden syviin tuntemuksiin. Varttuva Estrella-tytär alkaa havaita rakkaan isänsä ahdistuksen, muttei ymmärrä syytä siihen.

Perhe on muuttanut usein lääkäri-isän etsiessä työtä. Francon Espanjassa hän on ollut merkitty mies, tasavaltalainen, mutta selvinnyt hengissä. Sisällissota kauhuineen kummittelee hänen päässään. Lopulta Pohjois-Espanjasta löytyy sairaala, johon isä palkataan. Vuokra-asunnoksi saadaan Lokki-niminen talo muurein ympäröidyn kaupungin ulkopuolelta. Hämärän rauhalliset maisemat verhoutuvat talveksi lumeen.

Talon sivuitse kulkee tie, jota pitkin tullaan ja mennään, Augustin-isä moottoripyörällä, Estrella ennen pitkää polkupyörällä. Ensin pyörä on hehkeän vaaleanpunainen, sitten se vaihtaa väriä. Pikkutytön saama koiranpentu jää haukkumaan tämän perään, mutta juoksee yhtäkkiä isokokoisena tiellä vastaan tyttöä. Aika ajoin isä ammuskelee läheisillä rinteillä.

Opettajaäitiä ei ole kelpuutettu koulutyöhön sodan jälkeen. Niinpä Julia keskittyy tyttären pukemiseen ja opettamiseen kotona vastaamatta kuitenkaan kiperiin kysymyksiin. Vaikeneminen kulkee tarinassa punaisena lankana.

Augustin pystyy näkemään sellaista, mitä muut eivät. Apuna toimii taianomainen punnus, jota myös tytär saa pidellä. Naapureiden tarpeisiin isä etsii varpukonstilla kaivolle paikan ja määrittelee sille tarpeellisen syvyyden punnuksellaan. Tytär latelee lantteja isän kämmenelle, kunnes punnus lakkaa pyörimästä. Kahdeksan lanttia tarkoittaa kahdeksan metrin syvyyttä.

Estrellaa odottaa muiden tyttöjen tapaan valmistautuminen ensimmäiselle ehtoolliselle. Silloin etelästä saapuu sekä isoäiti että isää lapsena hoitanut Milagros. Yhteisvoimin lapsi sonnustetaan morsiameksi.

Pyhässä toimituksessa vaikuttaa pitkään siltä, ettei isä ole paikalla. Hän on vetäytynyt pimentoon kirkon perällä kuin merkkinä kirkonvastaisuudesta, mutta näyttäytyy lopulta. 

Puhelias Milagros nukkuu samassa huoneessa Estrellan kanssa ja kertoo elämästä etelässä. Auguston isä edusti poliittisen kentän äärimmäistä oikeaa, poika aivan toista laitaa. Riidat kärjistyivät, kunnes poika lähti kotoa. Sisällissota kumisee yhä perheessä.

Ehtoollisjuhla kotona huipentuu paso dobleen isän kanssa. Tilanne muistuu mieleen paljon myöhemmin isän tarjotessa tyttärelle aterian ravintolassa. Toisessa huoneessa vietetään häitä, siellä paso doblea tanssii hääpari. Isä muistuttaa tytärtä, kuinka he kerran olivat tanssineet yhdessä. Mutta isä väistää kysymyksen, miksi hän oli kirjoittanut yhä uudestaan Irene Riosin nimen paperille ja myös kirjeen tälle, kuten tytär oli nähnyt varjostaessaan isäänsä elokuvateatterista kahvilaan. Mainoksissa väikkyi Irene Rios.

 

Isän ajatuspuheesta ja avioparin riidoista katsoja tietää, että Irene Rios on salanimi, jota tietty Laura käytti näytellessään muutamassa elokuvassa. Laura liittyy kipeisiin sotamuistoihin, joista Julia ei halua tietää. Estrella poistuu ravintolasta takaisin kouluun ranskan tunnille tajuamatta puhuneensa viimeistä kertaa isälleen. Aamulla koira hakkuu vimmatusti, Julia huutaa huutamasta päästyään Augustoa, turhaan.

Tytär löytää isän itsensä ampuneena lähimaastosta. Tätä siis ajoittain toistuneet ammuskelut ennustivat. Estrella sairastuu ja joutuu vuodelepoon. Tyynyn alta hän oli löytänyt punnuksen rasiassaan. Se oli isän viesti tyttärelle.

Isoäiti ja Pelagrios kutsuvat Estrellan etelään toipumaan. Hänelle tulee selviämään lisää siitä, mikä kaikki varjosti isää. Matkavalmisteluissa ollaan pitkällä elokuvan loppuhetkillä: laukussa päällimmäisiksi on pakattu punnusrasia sekä päiväkirja välissään isältä löytynyt outo puhelinnumero. Siihen Estrella soittaisi saadakseen lopulta vastauksia polttaviin kysymyksiin. 

Loppukuvissa taksi odottaa jo matkalaista. Kohta Estrella nousisi junaan ja sitä tietä päätyisi etelän lämpöön.

Olisinpa mielelläni katsonut, mitä Victor Erice oli koonnut käsikirjoituksensa viimeiseen osaan. Sen toteuttamiseen hän ei kuitenkaan saanut rahoitusta, joten mestariluomukseksi arvioitu elokuva nähdään aiottua vaillinaisempana. Netistä löytyy runsaasti elokuvaan liittyviä kuvia, joten vietin vielä muutaman hetken muistelemalla, mitä suurenmoista näinkään. Varmemmaksi vakuudeksi liitän vielä mukaan yhden oivallisen kritiikin. Linkki aukeaa tästä.

Nauru voittaa itkun

 

Omista tallennuksista löytyi eilisillan pelastukseksi leffa nimeltä Comedy Queen (Ruotsi 2022). Se herätti tylsyydestä heti ensi sekunneista ja piti otteessaan loppuun asti. 

Päädyin seuraamaan isän ja tyttären totista kotona oloa. Äiti ilmaantui näkyville muistojen välähdyksinä. Tytär Sasha ei siedä omaa ulkonäköään, koska on riittämiin kuullut muistuttavansa äitiään. Kaunis kuva siirtyi seinältä piiloon. Nuoren oloinen isä kykeni itkemällä suremaan itsemurhan tehnyttä vaimoaan. Sashassa nousee kiukku: hän listaa asioita, jotka poistamalla aikoo unohtaa äitinsä.

Yksi tehtävä ylitse muiden on keksiä, miten isän saisi taas nauramaan. Ratkaisu yllättää. Sasha alkaa sepittää vitsejä. Ensin ne ovat surkeita. Hän on jyvällä Stand up -komiikasta ja rupeaa harjoittelemaan esittäytymistä varten. Parhaalta ystävältä saatuun muistikirjaan kertyy kaskuja. Jopa kouluun tehtävä esitelmä maankuoresta muuntuu yritykseksi hauskuttaa. Luokkakaverit tirskuvat, opettaja keskeyttää yrityksen, mutta mahalaskua seuraavat uudet yritykset.

Ihmeelliseltä tuntui katsella leffan tilanteita, joissa riitti aineksia paitsi 13 vuotta täyttävän ja myös hiukan häntä vanhemman pojan huimapäisyyttä. Se selittyi kummankin kokemasta liian isosta elämän muutoksesta. Yksi Sashan huimista ratkaisuista oli hommata itselleen siilitukka, jotta ei enää vähääkään muistuttaisi äitiään.

Tukan leikkuu meni mönkään, mutta malttinsa säilyttävien aikuisten toimin homma hoitui.

Uskottavan oloisia tilanteita: Sasha istuu isän läsnä ollessa tuppisuuna koulupsykologin tai terapeutin luona. Siellä varotaan sanomasta ääneen äidin itsemurhaa. Isä käy haudalla, mutta vihainen Sasha menee muualle.

Pikku hiljaa Sashan taidot naurattajana karttuvat etenkin, kun hän saa setänsä avulla tavata oikean ammattilaiskoomikon, saa tältä ohjeita ja lupauksen kolmeminuuttiseen esitykseen ammattilaisen ohjelman alkajaisiksi.

Siinä jo jännitti leffan katsojakin. Sasha kuitenkin pysyy koossa, saa kontaktin yleisöön, jossa näkyy tuttuja naamoja isästä, mummista ja parhaasta kaverista alkaen. Ihmeekseen Sasha näkee isänsä nauravan. Samoin kaikki muutkin syttyvät Sashan kelpo jutuista ja rupeavat taputtamaan seisomaan nousten. Sashan osuus illasta on menestys!

Mielen pohjalta loputkin muurit sortuvat, kun Sasha puhkeaa isoon itkuun ulkona kadulla. Isä kaappaa tyttärensä lohduttavaan syleilyyn itkussa silmin. Elämä alkaa löytää uuden normaalin uoman, jossa on tilaa elää ja myös muistella äitiä.

Suurenmoista elokuvakerrontaa arkisena mittavasta aiheesta ilman suurenteluja tai rypemisiä! Näyttelijät ovat kaikki uskottavia, Sashan roolissa Sigrid Johnson aivan huikea. Suosittelen kriitikkojen tapaan. Kas tässä ja tässä.

Loppukaneetiksi lisään vielä havainnot ohjaajasta ja muusta työryhmästä. Ohjaajajn luja ote henkii niin näyttelijöistä kuin tarinan rakenteesta pinnanalaisine virtauksineen. Porukka edustaa tosi ammattilaisia.

Alastalon salissa - herkku kuunneltunakin

 Vuosituhannen alkuvuosina Turkuun asetuttuani tavaksi tuli käydä kesäisin Kustavissa Volter Kilpi -päivillä. Siellä väistämättä törmäsin paitsi Juha Hurmeen Yövieraat-teatterin esityksiin myös kaikkeen mahdolliseen Kilpi-tietämykseen. Pian ymmärsin, että minun oli ihan itse luettava Kilveltä ainakin romaani Alastalon salissa, mieluimmin koko hänen kirjoittamansa saaristolaissarja, jonka muita osia ovat Pitäjän pienempiä ja Kirkolle. Luettu on!

Lukiovuosina äidinkielen opettaja antoi kerran  joululomalla luettavakseni Kilven Batsheban. Kukaan muu ei saanut samaa kirjaa, eikä luetusta koskaan puhuttu, mikä yhä hämmästyttää. Sittemmin luin kirjan uudestaan, kun en lukiolaisena tajunnut tekstiä. Vasta aikuisena tavoitin raamatullisen tarinan hehkun.

Niinpä ennen pitkää ylvästelin Kilpi-päivillä ylläni musta T-paita, jonka opiskelukaverini, kollegani, sittemmin naapurini Marjariitta osti minulle. Paidan rintamus julisti suurin valkoisin kirjaimin:

OLEN LUKENUT ALASTALON SALISSA

Paita on jo käytetty loppuun, mutta omasta hyllystä esiin nostetun 405-sivuisen, Otavan kustantamana yhtenä niteenä 2004 ilmestyneen teoksen alkulehdelle huomasin kirjoittaneeni tämän:

 

Tätä nykyä Kilven pääteoksen voi halutessaan kuunnella Yle Areenassa Esko Salervon ääneen tulkitsemana.  Suosittelen perehtymään tähän Miia Gustafssonin 27.9.2020 toimittamaan YLE-uutiseen. Siitä selviää, mitä kaikkea urakka on vaatinut ja mistä Kilven saaristokuvauksessa on kyse.

Aivan äskettäin äkkäsin kerran illalla kokeeksi tarttua tarjoukseen. Ja kas, tuota pikaa olin taas aivan koukussa sekä Kilven ihmeelliseen kielellä luotuun maailmaan että Salervon tulkintaan Kilven tekstistä. Aikoinaan luetusta romaanista suurin osa oli kaikonnut muistista, joten kertaus kelpasi.

Vasta nyt kuunneltuna Alastalon saliin koolle kutsutut jykevät henkilöhahmot ovat ruvenneet elämään tajunnassani. Mitä tyyppejä he ovatkaan kaikkine piirteineen! Naisista tarjoiluineen esiin ovat marssineet toistaiseksi vain Alastalon emäntä Eevastiina ja tytär Siviä. 

Seitsemäs luku vie lukijan sekä kuuntelijan isäntien muistelemaan tapaukseen takavuosilta, jolloin tullin virkamiehet rommitettiin umpikänniin Alastalon salissa ja tullikapteeni haetaan pöydän alta, niin kuin muukin tullibesättninki, paitsi kokkipoika. Kuuluu kokoontumisten toistuvaan ohjelmaan palata siihen, kuinka tullin nenän edestä tuotiin sokeritopat omiin rantapuoteihin. Mikä mehevä tarina!

Seuraavaksi siirryn kahdeksanteen lukuun, jossa kerrotaan, kuinka sokeritopat pelastuivat ja tulli seilasi myötätuuleen kyörillä Turkuun.

Kuunneltavaa riittää moneksi toviksi, sillä lukuja on kaikkiaan 23. Silmäilin kirjan loppua: totta tosiaan sopimus yhteisvoimin rakennettavasta parkista valmistuu. Alastalon Hermannin komeat manööverit ja muiden kapteenien säestykset paitsi yhteiseksi nautinnoksi  myös  perille pääsemiseksi ovat toki olleet tarpeen. 

 

 Suosittelen myös näitä linkkejä:

Laura Airola HS 28.9.2020 

Tässä vielä linkki kirjallisuusviikkoon Kustavissa.

 

Puhetta piisaa Veljeksistä

                                                                   

Idea blogijuttuuni ponnistaa lokakuun mittaan radiossa ja lehdissä julkaistuista Kivi-jutuista, jotka vuosittain kuuluvat ohjelmaan Aleksis Kiven päivän (10.10.) tienoilla. Tänä vuonna Juha Hurme on  antanut aihetta erityisiin pohdintoihin kääntämällä Seitsemän veljestä nykysuomeksi. Monissa YLE Ykkösen ohjelmissa Hurme on vuolaasti hehkuttanut paitsi Kiveä myös omaa aikaansaannostaan eikä suotta, sillä minunkin kirjahyllystäni opus löytyy. Sain sen tuoreeltaan lahjaksi. Kuvassa kaikki kolme kansien väliin pakattua Seitsemän veljestä -teosta, joihin pääsen käsiksi kotonani. Lisäksi tallessa on Elisa Kirjasta maksutta ladattu Veljesten e-versio tekstinä.

 

 Muhkea nahkaselkäinen teos (WSOY 1949) on peräisin edesmenneen aviomieheni vanhemmilta. Juha Hurmeen käännös (Otava 2021) komeilee mustanpuhuvissa kansissa. Etualan resuinen taskukirja (WSOY 1966) kertoo kovasta koulukäytöstä opettajavuosiltani.

Nahkaselkäisen kirjan alkulehti paljastaa, että Akseli Gallen-Kallela on somistanut painoksen.

Romaanin tuttu alku on tarjolla vaikuttavin koristein. Paikka paikoin kuvia löytyy lisää sekä värillisinä että mustavalkoisina. Fraktuurakirjaimet tuntuvat luontevilta A. Kiven tekstissä, koska niillä kirjat pääosin painettiin vielä 1900-luvun alkuvuosina. Koen ne koristeellisen kulmikkaina hiukan vaikeaselkoisiksi, koska olen tottunut antiikvalla tuotettuun pränttiin.

Tuskin ihan äkkiä otan uudestaan esille nahkaselkäistä, raskasta teosta ainakaan vaalealla lattialla kuvattavaksi, sillä nahkaväri sotki mattoa. Pesu vaati ponnisteluja, mutta puhdasta tuli.

                                                                             ***

 

Pokkarin olen lukenut moneen kertaan. Naurattaa, kun selailen resuista kirjaa ja silmäilen merkintöjä sivujen reunoissa. Muistan, kuinka hikoilin auskultointivuonna Tampereen normaalilyseossa erään lukioluokan kanssa. Yritettiin pureutua juonen ja symmetrisen rakenteen takana pilkottaviin merkityksiin, saada otetta kielestä ja huumorista. 

Ihan vapaaehtoisesti lukiolaiset tuskin olisivat luku-urakkaan ryhtyneet. Kyllähän yksi ja toinen muistaa homman hankalaksi omilta kouluajoiltaan. Onneksi auskuvuonna täkynä oli tarjota teatteriretki Turun kaupunginteatteriin, jossa Kalle Holmbergin ohjaama Seitsemän veljestä herätti taatusti joka iikan tajuamaan A. Kiven huimaa kertomusta kielineen kaikkineen. Sellaisia retkiä olin järjestämässä kolmesti.

Paljon myöhemmin, eräänä Tukholman-vuotena, luin kirjan taas kerran ihan vain omaksi ilokseni. Mutta Skanstullin lukiossa suomenkielisten kokeiluluokkien ylimääräisenä, tilapäisenä suomen kielen ja uskontotiedon adjunktina tarjosin luettavaksi ihan muita kuin Kiven tekstejä. Itse pyöriskelin nautiskellen Kiven mehevässä kielessä, kun piti päivittäin selvitä paljolti ruotsilla. Ihmeeltä tuntuu, että Kivi aikoinaan puhkaisi oman ruotsinkielisen kuplansa ja loi muhkean kertomuksensa veljeksistä suomeksi. 

 En ota uskoakseni, että suomalaisista yhä harvempi kykenee ottamaan vastaan Kiven luomuksen. Eihän sitä koskaan ole luettu tai luetettu niin kuin koulussa. Kiven kielikö tosiaan on niin kova pala, että vasta Juha Hurmeen nykysuomeksi kääntämänä Kiven romaani maistuisi lukijoille. Kopioin muutaman rivin Hurmeen käännöksen alusta malliksi:

Jukolan talo eteläisessä Hämeessä sijaitsee mäen pohjoisrinteellä lähellä Toukolan kylää. Sitä ympäröi kivikkoinen maasto, mutta alempana alkavat pellot, joissa kasvoi  vahva vilja silloin, kun talo oli vielä voimissaan. Peltojen alla laaksossa on apilainen niitty, jonka halki virtaa haaroittuva oja: niitty antoi runsaasti heiniä ennen kuin siitä tuli kylän karjan laidun.

Mainosteksti hehkuttaa käännöstä näillä sanoin:

Vihakiiski, kämäleuka, kavun napu, minun tulee sinua armo. Mitähäh?
Aleksis Stenvallin Kivi-nimellä kirjoittama Seitsemän veljestä, nippa nappa ensimmäinen suomenkielinen romaani, majailee yhä lajinsa top kympissä. Vaan Kiven nerokas, uutta luova ja vähän alakanttiin ilmaisten ilmaisuvoimainen kieli ei ehkä täysimääräisen läpinäkyvästi avarru nykypäivän ihmiselle, romaanin kontekstista puhumattakaan - vai mikä se isojako nyt sitten olikaan...?

Vaan pelko pois! Juha Hurmeen suomentama Seitsemän veljestä asettaa ihailun kohteensa tassille ja tarjoilee meille veljesten miehukkaat tempaukset himppasen käännetyssä muodossa yhdessä kera historiallisten informaatiohippusten kuin mikäkin suomalaisen kirjallisuuden sisäänheittäjä. Mukana tietenkin myös alkuteksti riemun, kielen ja sivistyksen maksimoimiseksi!

Kas tässä mehevää alkutekstiä taustatietoineen e-kirjasta kopioituna:

SEITSEMÄN VELJESTÄ     

Kertomus     

ALEKSIS KIVI     

Seitsemän veljestä ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1870 neljänä vihkona, yhtenä niteenä 1873. 

    ENSIMMÄINEN LUKU    

 Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan.--

Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.    

Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero.

          -- 

 Kiven Veljesten puffaajiin ja liiasta lukemisen vaivasta päästäviin kuuluu myös Juhani Rajalin. Hänen urakkansa tulos löytyy Yle Areenasta äänikirjana:

 Juhani Rajalin päätti lukea Seitsemän veljestä ääneen muiden suomalaisten puolesta, jotta näiden ei tarvitsisi kuin kuunnella.

Aleksis Kiven vuonna 1870 ilmestynyt Seitsemän veljestä oli aikansa kirjallinen skandaali. Romaania ei pidetty ainoastaan avuttomasti laadittuna, vaan myös "hiljaista ja vakavaa viljelijäkansaamme ilkeästi häpäisevänä." Kun kustantajan hyllyttämä kirja vihdoin nostettiin uuteen arvoon, Kiven oivallisesta teoksesta tuli suomalaisen sivistyksen merkkipylväs, jonka kielen mehevyys tahtoo usein jäädä sen kulttuurisen kunnianarvoisuuden varjoon.

                                                                            ***

 Aameneksi tunnustan, että pysyn uskollisena A. Kiven alkuperäiselle tekstille. Veljesten kanssa voi seurustella aika ajoin etenkin alakulon yllättäessä. Jo kieli itsessään tempaa lukijan irti alhosta hymyn karehtiessa suupielissä. Naurun hörähdyksiäkin voi kuulua...