Saarelta saarelle Afrikan tuntumassa

Risteilyviikolla marras-joulukuun taitteessa nautin leppeästä säästä ja syynäilin uteliaana erinäisiä satamakaupunkeja Kanarian saarilla. Isohko Marella Dream lähti Gran Canarialta Las Palmasista. Ensimmäisenä yönä puksuteltiin La Palman Santa Cruziin eikä suinkaan Teneriffalle, vaikka kartta niin väittää. Sieltä jatkettiin Madeiran pääkaupunkiin Funchaliin. Illan tullen matka jatkui selvällä meren selällä peräti 36 tuntia, kunnes saavuttiin päiväksi Agadirin satamaan Marokossa. Saman tien pikkubussi otti kyytiinsä 12 retkeläistä sekä paikallisen ja meidän oman oppaan. Ajettiin vajaat 90 kilometriä sisämaahan, muurien ympäröimään Taroudantin kaupunkiin. Agadirista seilattiin Lanzarotelle ihmettelemään tulivuoren purkausten jättämiä jälkiä. Päivä siinäkin vierähti. Yön tullen laiva ohjattiin taas uuteen satamaan, tällä kertaa Teneriffan isoon Santa Cruziin, kunnes palattiin lähtösatamaan Las Palmasiin. Lauantaina edessä oli enää lento koti-Suomeen.

Alkumatkasta suuri huvi oli aamulla varhain tarkkailla taivasilmiöitä lämpimässä merisäässä.








Ensimmäinen etappi, la Palma-saaren Santa Cruz, kätkeytyi hetkittäin pilviin laivan lähestyessä satamaa, vaikka merellä oli selkeää. Ennen maihin lähtöä Pekka, porukan opas, piti puolen tunnin infon kuten muinakin päivinä erikseen ilmoitettuina kellonaikoina. Aina oli tarjolla olennaisia tietoja sekä karttoja edessä olevasta matkakohteesta.

La Palmalla aikaa kaupungilla kuljeskeluun saatiin viitisen tuntia. Siinä ajassa ehti hyvin tutkailla pääkadun, käydä kääntymässä Kolumbuksen Maria-laivan kopiolla ja palailla rantakatua takaisin satamaan.

Heti kaupunkiin tullessa huomasin lämpömittarin, joka vahvisti kesäiset lukemat. Kyllä kelpasi nauttia verkkaisesta kuljeskelusta paljain kintuin. Kurkistelin pihoille ja kirkon edustan torille, kunnes huomasin houkuttelevan oviaukon.

Ovesta astuin erinomaiseen kahvilaan nimeltä Don Manuel. Kuinka ollakaan, kahvilla istuessani korviin tarttui ykskaks ruotsia, ainoan kerran koko matkalla. Muuten oli tyytyminen englannin solkkaamiseen ja espanjan tai portugalin kuuntelemiseen.




Seinille ripustetut vanhat kuvat ja tekstit kertoivat perustajien tuoneen kahvia maahan. Perinteitä vaalittiin, minkä huomasi myös huolitellusta sisustuksesta viherkasveineen.

Paikalliset tuntuivat piipahtavan sisään ja nauttivan maukkaan sämpylän täytteineen aamukahvin kera. Ehkä iltapäivisin tekevät kauppansa myös makeat tortut ja kakut.

Keskeisimmän kadun päässä komeilee paitsi toisinto Kristoffer Kolumbuksen Santa Maria -laivasta myös omalaatuinen veistos mykässä suihkulähteessä, talveksi kaiketi suljetussa. Kuvasta ei kunnolla erotu hahmon kutistettu kroppa. Komea hattu hallitsee luomusta. Juuri se kuvannee kuuluisaa löytöretkeilijää, vaikka asia jäi vahvistamatta.

Rantakadun varrella on pitkä rivi hyväkuntoisia, kauniita entisaikojen rakennuksia. Ehkä ne ovat joidenkuiden onnekkaiden kesäasuntoja. Tämä vinon kuvan pytinki kukkivine parvekkeineen lienee vakituisesti asuttu.

Olisipa päässyt kurkistamaan sisälle taloihin!
Aivan niiden edustalla kadun toisella puolella levittäytyy valtaisa, mustahiekkainen ranta ja avomeri.


Koska sekä Kanariansaaret että Madeira ja Kap Verden saaret ovat syntyneet vulkaanisen toiminnan tuloksena, ei ole mikään ihme, että rantahiekka on mustaa. Mutta miksi Saharasta alvariinsa näille saarille asti leviävät hiekkamyrskyt eivät vaalenna rantoja kuten Kap Verden Sal-saarella? Siellä näin omin silmin jopa vaaleita hiekkadyynejä Saharan malliin. Kuulemma kaikki Salin hiekat ovat peräisin meren takaa Afrikasta, josta tuuli tuo santaa yhä lisää niin sinne kuin tänne.

Jo kolmelta iltapäivällä laiva irrottautui La Palman satamasta  ja suuntasi kohti Funchalin kaupunkia Madeiralla. Merelle päästyä risteilyvieraat oli kutsuttu tervetuloillalliselle aluksen hienoon Orion-ravintolaan, jossa saattoi osua samaan pöytään kapteenin kanssa. Siispä piti pukea ykköset ylle, onhan kapteeni laivassa niin kuin Jumala taivaassa.

Oli tipalla, etten myöhästynyt koko happeningista pitkäksi venyneiden nokosten takia. No, sain sekä hyvät unet että kolmen ruokalajin kelpo aterian. Kapteenia en edes huomannut, joten ei haitannut sekään, että minulta puuttui erityinen ilta-asu.

Risteilyn toisena aamuna varhain tarkkailin kävelykannelta valoissa kylpevää Funchalia. Sen yllä leijui sumupilviä. Kun yhdeksältä lähdettiin pikkubussilla retkelle, paikallinen suomalaisopas ehdotti muutoksia ohjelmaan siinä toivossa, että sumu hälvenisi vuorilta. Niinpä suunnattiin ensimmäiseksi kalastajakylään.

Aikoinaan sataman viereisellä rinteellä Winston Churchill viihtyi maalaamassa taulujaan. Paikan tunnistaa Churchill-muistolaatasta talon seinässä. Puhelimeni kameraan tallentui saman tapainen näkymä kuin kuuluisan maalarin tauluihin.

Kalasataman lähistöllä pikku puodissa koko porukalle tarjottiin maistiaisiksi jopa madeiran ohittanutta uutta suosikkijuomaa, Ponchaa. Siinäpä oiva tuliainen! Ostin pullollisen ja tarjoilen siitä niille lähipiiriläisilleni, jotka joulukuun 16:ntena poikkeavat puurolle. Mikä yhdistelmä syntyykään riisipuurosta ja tuimasta tuikusta hunajan makuista viinaa... Jaettu ilohan on moninkertainen riemu.

Seuraavaksi köröttelimme yhä ylemmäs vuoren rinteille ja upposimme kuin upposimmekin pilveen. Erään vanhan kirkon luona jalkauduimme. Kirkossa suomalainen, yli 30 vuotta Madeiralla asunut paikallinen opas kertoi kiehtovia juttuja Itävallan viimeisistä hallitsijoista ja heidän yhteyksistään Madeiraan.

Kirkon jälkeen suuntasimme kuuluisaan kasvitieteelliseen puutarhaan sumun suuremmin haittaamatta. Kuulimme, että jokunen vuosi sitten muutama sälli katsoi asiakseen sytytellä tulia näille main. Kuinka ollakaan, palo levisi ja tuhosi sekä ison osan puutarhaa että ihmisten asumuksia viljelyksineen ympäröivistä maastoista. Pojat istuvat nyt pitkiä tuomioitaan vankilassa pystymättä ikinä korvaamaan aiheuttamiaan vahinkoja. Aivan kummalta tuntui kuulla, että vakuutusyhtiöt ovat kieltäytyneet maksamasta korvauksia niille ihmisille, jotka menettivät kotinsa ja elinkeinonsa palossa.

Palon jälkiä näkyi yhä monin paikoin puutarhassa. Kävimme myös tulelta säästyneillä alueilla.

Puutarhasta käsin näki kaupunkiin asti melko hyvin. Satamassa häämötti laiva, jolla iltakahdeksalta lähdettiin pitkälle matkalle kohti Afrikan rannikkoa.

Runsaan neljän tunnin retken jälkeen ehti vielä katselemaan kaupunkia. Huomasin erityisesti kauniit,  kaakelilaatoin koristellut rakennukset.

Funchalin keskustan vehreässä puistossa istuskelin kauan ja nautin lasillisen madeiraa, mikä kuului ilman muuta asiaan.

Laivaan palatessa pysähdyin seurailemaan ihmisiä, jotka kuvauttivat itsensä nuorta miestä esittävän näköispatsaan kanssa. Lopulta menin tarkistamaan, mistä on kyse. Hyvänen aika! Patsaan jalustan kupeeseen kiinnitetyssä laatassa lukee, että kuuluisa portugalilainen jalkapalloilija Cristiano Ronaldo on syntyisin Funchalista, Madeiralta. Jymyjuttu, josta piti oitis viestiä pojanpojalle, futisfanille. Patsaan hahmo tiirailee tiiviisti vastapäiseen museoon, sekin Ronaldon kunniaksi perustettu. En kuitenkaan mennyt sisälle.

Risteilyn kolmas päivä sujui leppoisasti merellä. Kävelykannella kansituolissa loikoillen välttelin aurinkoa, lueskelin ja osuin näkemään, kuinka pikku lintu lennähti seinän viereen. Siihen se jäi joksikin aikaa. Mihin mahtoi matka jatkua, kun maata ei näkynyt missään?

Päivän antoisimmaksi ohjelmaksi osoittautui Pekan tarjoama tietoisku Macaronesiasta. Etenkin tuliperäisten saarten geologiasta kuultiin tiivistä tietoa ja nähtiin valaisevia kuvia. Esityksen päätteeksi orientoiduttiin tulevaan päivään Marokossa. Aivan erityisenä se reissu vaatii oman blogijuttunsa.

Marokosta palailtiin takaisin Kanarian saarille. Ensimmäiseksi osuttiin Lanzaroten pääkaupunkiin Arrecifeen. Retkeilevä tusina ei aikaillut taaskaan, vaan istahti heti aamusta satamassa pikkubussiin. Kiirettä pitäen ehdittiin ensimmäisinä ratsastamaan kameleilla. Koivet linkussa ne lepäilivät maassa riveittäin, kunnes nousivat nykäistyinä valmiina palvelukseen. Kuulemma näitä eläimiä hoidetaan ja tuokitaan erityisen hyvin. Pois siis epäilyt eläinrääkkäyksestä.

Erotuin porukasta perin juurin kummallisena, sillä en halunnut kamelin kyytiin. Kameralla toki osallistuin huimaan menoon muutaman kuvan verran. Hauskalta näytti karavaanin keinahtelu tummien hiekkadyynien lomitse kulkevalla polulla. Koko reissu kesti enintään vartin. Meidän porukan poistuttua uusia elämyksen hankkijoita virtasi paikalle, mikä tietysti ilahdutti kameleilla elantonsa hankkivia paikallisia.

Varhaiset tiput tosiaan nappaavat madot, sillä seuraavaankiin suosikkikohteeseen olisi jouduttu jonottamaan, jos olisi oltu liikkeellä tuntia paria myöhemmin. Ajettiin näet mitä ihmeellisimpään paikkaan Montana de Fuegolle, Timanfayan kansallispuistoon. Siellä vaalitaan tulivuorenpurkausten jättämiä jälkiä laajalla alueella. Oppailta kuulin ensimmäisen kerran nimen César Manrique (1919–1992). Hän syntyi Lanzarotella, opiskeli Espanjassa, tuli tunnetuksi maailmalla, mutta palasi kotisaarelle. Kaiken taitonsa mies tarjosi syntymäseudulleen suunnittelemalla uniikin kansallispuiston tiestöineen ja maisemaan sopeutuvine rakennuksineen. Saman arkkitehdin töihin törmäsin matkan lopulla Teneriffalla.

Tästä kuunmaiseman kaltaisesta maastosta löysin Kaislatuulen blogista niin oivallisia kuvia selostuksineen, etten tarjoilekaan omia kuviani kansallispuistosta. Katsokaapa!

Paluumatkalla Arrecifeen poikettiin ihmettelemässä erityislaatuista viininviljelyä. Kuvan löysin netistä. Köynnökset kasvavat laavaan koverretuissa kuopissa kivilatomusten suojaamina. Tilan keskelle rakennetusssa myymälässä valmista tuotetta tarjottiin maistettavaksi sormustimen kokoisesta kupposesta. Tuskin monikaan osti viiniä, koska pullot painavat turhan paljon eivätkä all inclusive -matkalaiset poteneet viinin- tai väkevämpienkään puutetta.

Iltakuudelta laiva otti suunnan kohti Teneriffan Santa Cruzia. Samoihin aikoihin osa suomalaista kokoontui taas fiinisti Orion-ravintolaan jäähyväisillalliselle. Matkan viimeisen illan saattoi myös viettää vaikkapa Santa Cruzissa, jonne saavuttiin perjantaina heti aamusta ja lähdettiin kohti Las Palmasia vasta 11:ltä illalla.

Kaupunkireissulle askelsin heti, kun maihin pääsi. Sinistä viivaa seuraten löysin pitkän rivin maineikkaita kaupungissa vierailleita ikuistettuina kiviin, kuten kuvasta näkyy. Yksi ja toinen ohikulkija pysähtyi minun laillani tarkistamaan, ketkä näistä merkki-ihmisistä olisi osannut tunnistaa, muttei liittää Santa Cruziin.

Retkelläni oli selvä kohde. Halusin nähdä César Manriquen suunnitelmien pohjalta rakennetun Auditorion eli oopperatalon. Satamasta johti suora reitti meren rannassa kohoavalle valkoiselle luomukselle. Tulosuunnastani katsottuna rakennuksen ylin osa kaartuu suojamaan kahta alempaa lohkoa, jotka etäisesti muistuttavat Sydneyn oopperatalon appelsiinlohkojen pohjalta ideoituja osia.

Vastakkaisesta suunnasta aukion laidalta pääsee esteettä rakennuksen uumeniin. Lämmin ilmasto selittänee ovien puutteen. Aulassa lueskelin, mitä ohjelmistossa on meneillään: maailmankuuluja oopperoita.

Hyvää kahvia sai tässäkin paikassa. Istuin pitkään kaikessa rauhassa seurailemassa harjoituksiinsa saapuvia ja pikaista aamupalaa nauttivia muusikoita. Heillä näytti olevan hauskaa keskenään. 

Yllättäen näkyviin polki parvi pyöräilijöitä ja pysähtyi aukion reunaan katselemaan merelle. Ehkä he
tutkivat myös kaiteen taakse kiviin maalattuja kuvia maineikkaista musiikin alan vierailijoista, jotka ovat konsertoineet täällä.

Kuvasta oikealle piiloon jäävässä osassa on komeita kivirakennelmia ja niiden suojassa uima-altaita. Tiirailin upeaa paikkaa aidan raosta. Viidellä eurolla olisi päässyt sisäpuolelle erään laivalta tutun suomalaisen pariskunnan tapaan. Jätin kuitenkin uimiset sikseen.

Palasin kaupunkiin jalan, vaikka olisin voinut kokeilla raitsikkaa. Parilla keskustan kadulla oli hauska katsella kauppojen ikkunoita ja ihmisten vilinää. Vain apteekissa poikkesin sisällä ja ostin tuttuja silmätippoja. Elävää musiikkia kuulin soitettavan siellä täällä. Iltasella olisi kaiketi nähnyt puihin viritellyt valot sytytettyinä,  olihan 1. adventti ovella.


Kaupungin infopiste sijaitsee tekolammen partaalla viherkaton alla. Sieltä sain kartan kera opastusta raitsikkareiteistä. Kiertoajellullekin olisin voinut osallistua, mutta sekin sai jäädä. sikseen. Helle ja pitkä kävely nitistivät tämän turistin.

Jalkapatikassa jatkoin kuitenkin lammen toiselle laidalle ja löysin somat kaktuspallerot istutettuina laavan näköiseen alustaan. Lähistöllä 10–12-vuotiaat koululaiset lauloivat kai ihan omaksi ilokseen. Moni aikuinen pysähtyi heitä kuuntelemaan. Viehättävää.

Tässä kohtaa tuntui parhaalta palata laivaan. Niin paljon tuli viikon mittaan nähdyksi, etten kaivannut enää mitään lisää.

Aluksen viihdejoukot tarjosivat iltaisin monen sortin musiikkiesityksiä kruununaan meluisat showt Broadway-teatterissa. Sinne eksyin vain pari kertaa, sillä istuskelin mieluimmin pienehkössä ravintolassa kuuntelemassa mukavan duon laulelmia. Toinen laulajista säesti pianolla. Tarjoilu toimi ketterästi, enkä kieltäytynyt gin tonicista, jolla lunastin istumapaikkani maksamatta erikseen euron hyrrää.

Marella Dreamin palveluista nautin monin tavoin. Päivisin sopiva kansituolipaikka irtosi hyvin sille, joka vältteli aurinkoa. Hiljainen ja valojen sammuttamisen jälkeen täysin pimeä hytti kokonaan omassa käytössä takasi sikeät yöunet. Niitä vailla olen usein kotona. Ihmeeltä tuntuu, että tällä reissulla kaikista retkistä huolimatta tuli levätyksi paremmin kuin aikoihin.

Hyvillä mielin toivotan onnea yhä uusille, antoisille risteilyille!

Noviisina brittiristeilijällä

Viime viikko vierähti sekä Kanarian saarten, Madeiran ja Marokon vesillä että määräsatamissa. Kristina Cruises oli suomalaisryhmän matkanjärjestäjä yhteistyössä brittiläisen Marella Cruises -firman kanssa. Marella Dream -alukseen mahtuu 1500 matkustajaa, mutta meitä suomalaisia oli siitä joukosta vain 37 ikään kuin mausteina isossa brittiryhmässä. Yksin matkustavalle ekakertalaiselle jännä kokemus kaiken kaikkiaan.

Laivalle asettautuessa alkoi lähes saman tien kuulua kaiuttimista vaatimuksia osallistua turvaharjoitukseen. Pelastusliivit piti napata mukaansa hytin vaatekaapista ja katsoa ulko-oveen kiinnitetystä kartasta lyhin tie omaan pelastautumispisteeseen. Sinne piti kiireesti kirmata henkilökunnan opastamana. Jokin meni sen verran pieleen ainakin omalta kohdaltani, etten koskaan osunut oikeaan paikkaan B4:ään. Moni muukin hortoili pelastusliiveissään ympäriinsä. Ihan jokainen tuskin edes yritti tosissaan, vaikka piti.

Pelastusveneitä toki katselin altapäin eri vinkkeleistä varsinkin sinä aamuna, kun hiukan keikutti. Niinpä kuva tärähti. Tyvenessä säässä puhelimen kameraan tallentui vakaa kuva. Ennakkosuunnitelmista poiketen näet jätin raskaan Nikonini kotiin. Lumian kamera riitti mainiosti.

Matkani viimeisenä iltana, jolloin päivemmällä laivasta poistuneiden brittien tilalle pöllähti iso joukko uusia matkustajia, ehdin kuitenkin nähdä täydessä varustuksessa toteutetun harjoituksen. Yhdeksännen kannen kävelyreitille kerääntyi väkeä niin, ettei ohi ollut mahtua. Tätä porukkaa opastettiin tarkasti. 

En kylläkään huomannut joukossa yhtään pyörätuolissa köröttelevää. Kuinkahan vanhusten ja invalidien käy tosi paikassa?  Viikon mittaan olin näet pannut merkille, että moni britti liikkui perin vaivalloisesti ja tarvitsi avukseen vähintään kepin tai rollaattorin. Hyvin huomaavaisesti henkilökunta avusti kaikkia tuen tarvitsijoita. Melkeinpä näytti siltä, että Britanniassa iäkkäitä ja liikuntarajoitteisia oli houkuteltu risteilylle. Suomalainen matkanjärjestäjä puolestaan korostaa jo esitteissään, että etenkin retkillä tulee selvitä omin jaloin ja käyttää hyviä kävelykenkiä.

 
Kaikessa rauhassa varhain aamuisin kiertelin kävelykantta. Keulasta löysin löhöilyalueen, jonka keskellä komeilee piskuinen uima-allas ympärillään aurinkotuoleja. Vielä hulppeampi kylpylän tapainen sijaitsee 11. kannella. Siellä on myös porealtaita ja kuulemma saunatkin. Jäi testaamatta. Eräs suomalaisnainen kertoi menneensä kuumaan saunaan alasti meikäläiseen tapaan ja heittäneensä löylyä. Kun pari brittidaamia uimapuvuissaan ja pyyhkeissään oli kurkistanut sisään, he kääntyivät kannoillaan ja pakenivat kauhistuneina.

Kaikki ulkotuolit kerättiin yöksi päällekkäin ja kiinnitettiin tiukaksi paketiksi naruin, vaikka ei kovin kummoisesti tuullutkaan. Aamun tullen paketit purettiin ja tuolit leviteltiin matkustajille. Seurailin hissuksiin henkilökunnan puuhia. Miehistöä riitti, olipa kyse ravintoloista, hoitopaikoista, baareista, kansialueista, hyttikäytävistä tai vastaanotosta. Kaikkialla vilisi hymyileviä, palvelualttiita laivaan pestautuneita siisteissä työasuissaan. Moni heistä näytti tulleen Aasiasta.

Aina saavuttaessa uuteen satamaan sinne näkyi ehtineen muitakin risteilyaluksia. Missään ei syntynyt ihmeemmin ruuhkia laivasta poistuttaessa. Päivät vietettiin pääosin maissa kuljeskellen. Olin  ennakolta ilmoittautunut kolmelle retkelle. Niille lähdettiin yhdeksältä aamulla ja palattiin takaisin monen tunnin kuluttua. Sitten ehti vielä kierrellä sataman lähistöllä itsekseen, kunhan piti huolen, että palasi laivaan määräaikaan mennessä. Sisään pääsi näyttämällä henkilökorttia, jonka viivakoodi nopsasti luettiin sekä lähdettäessä että saavuttaessa takaisin. Tullessa vielä reput ja laukut läpivalaistiin. Hyvin hoituivat turvajärjestelyt.

Usein Marella Dream osui lähekkäin valtaisan Aida-nimisen aluksen kanssa. Jättiläinen herätti ällistynyttä huomiota. Kuinka kummassa niin isossa paatissa löytäisi edes oman hyttinsä? Askelmittariin kertyi tuhansia lukemia paljon Aidaa pienemmässäkin laivassa, kun jätti hitaat hissit muille ja kulki portaissa. Viikossa jalkavoimat kohenivat kaikesta ramppaamisesta. Muuta kuntoilua en osannut kaivatakaan.

Ehkäpä Aidalla matkustavat jättävät kaupunkikierrokset väliin ja nauttivat laivan kylpylä- ja muista palveluista taivas kattonaan. Kerran seurasin, kuinka läpinäkyvässä tuubissa sujahteli vähän väliä joku ilmeisesti vesiliu'un kyyditsemänä.

Aida on niin iso, ettei se mahtunut kokonaan tähän kuvaan. Vesiliukumäki alkaa jälkimmäisen A:n kohdalta ja kaartaa seinästä sisään.

Useissa satamissa kaupunkiin osui etsimättä, kun seurasi sinistä viivaa tiessä. Mutkissa vielä opastein varmistettiin oikea suunta. Jos reittejä oli tarjolla useampia, värikooditkin vaihtelivat. Ainakin vihreän ja oranssin muistan nähneeni.

Olipa reitti mikä hyvänsä, pariskunnat useimmiten vielä pitivät toisiaan kädestä - ehkäpä ihan muusta syystä kuin eksymisen pelosta...

Laivaan palattaessa kaijalla ennen langongia odotti pikku teltta. Pari laivan henkilökunnan edustajaa odotti siinä valmiina tarjoamaan apuaan. Aina paikalla oli myös käsien desifiointiautomaatti. Sellaista totuin minäkin käyttämään joka käänteessä toistuvien käsipesujen lisäksi. Reissulla ei hevin sairastunut, kun myös ruokien tarjoilussa oltiin erityisen tarkkoja. Ravintolapäällikkö näytti mittailevan ruokien lämpötiloja. Jos raja-arvoista ilmeni poikkeamia, ruokasatsi poistettiin heti ja korvattiin toisella.

Kerran hyttini siivouksesta aamuin illoin huolehtineet miehet toivottivat minut  tervetulleeksi takaisin "kotiin" pyyhkeestä taiteilulla norsunpoikasella. Ja saivat isot kiitokset entistä leveämmän hymyn kera.

Kuuluvatkohan pyyheliinataitokset kerrossiivoojien perusopintoihin? Vai jatkokoulutukseen?

Laivan kahdeksas kerros tarjoaa tilat vastaanotolle, myymälöille, kampaamolle, jalkahieronnalle sekä erilaisille ravintoloille, joissa voi kuunnella elävää musiikkia. Samassa kerroksessa työskentelee pari valokuvaajaa. Viereisessä otoksessa nämä ammattilaiset tarkistavat valoja.

Seurasin paria kolmea tilannetta, joissa asiakas upeaksi sonnustautuneena poseerasi estoitta. Lisäksi kaikille matkustajille oli tarjolla mahdollisuus kuvauttaa itsensä kapteenin kanssa (!). Kuulin, että eri maksusta kuvan sai paperivedoksen lisäksi myös digitaalisena. Valmiit kuvat olivat esillä näyttelyseinillä myymälöiden lähistöllä.

Matkalaisten kestohymyt hyytyivät vasta kotiin lähdön koittaessa. Järjestelyjen laadukkuudesta yksi merkki on sekin, ettei laukkuja tarvinnut itse kantaa laivaan tai laivasta. Henkilökunta hoitaa homman. Oma laukku piti hakea muiden joukosta vasta siinä vaiheessa, kun oltiin menossa bussiin ja lentokentälle.

Risteilymatkan monista plussista merkitsen listaan ensinnäkin ystävällisen ja tehokkaan palvelun, jonka Marella Cruises on organisoinut. Toisena lisään listaan, että kaikki Kristina Cruises -lupaukset pitivät kutinsa. Ryhmän oma opas, Pekka, oli tavoitettavissa vuorokauden ympäriinsä puhelimitse ja lisäksi määräajoin vastaanotossa. Muuallakin leppoisan vikkelä mies näkyi. Hän jututti silloin tällöin minuakin, noviisia, kuullakseen, miten sujuu. Hyvinhän minulla. Taisi olla niin, että kaikki muut suomalaiset olivat konkariristeilijöitä, vieläpä juuri Kristina Cruises -faneja.

Saattaa hyvinkin olla, että lähden ennen piktää jokiristeilylle Keski-Eurooppaan. Moni kertoi niistä innostuneena. Kun myös Sampanjaa muovimukista -bloggaaja tarjoilee intohimoisen matkailijan kokemuksina myönteisen katsauksen Kristina Cruises -jokiristeilyyn, olen koko lailla valmis hyppäämään kyytiin. Jutun komeat kuvatkin ovat ammattilaistasoa.

Hiukan empien lisään loppuun vielä yhden puhelimen kameralla otetun, kevyesti käsitellyn kuvan merimaisemasta. Siitä näkyy, kuinka sää suosi viime viikolla. Monesti kuulemma Kanarian saarten vesillä voi jopa myrskytä. Kuinkahan sellaisen kestäisi? Meitä ei haitannut myrsky eikä edes se, että  viimeisenä aamuna satoi reippaasti. Saimmepahan lämpimässä hiukan totutella kotimaan märkään ja vilpoiseen ilmanalaan.

Muutama jatkojuttu seuraa niistä mainioista retkistä, jotka onneksi ymmärsin varata ennakolta. Laivasta niitä ei enää olisikaan saanut, ei edes brittiryhmiin. Nekin olivat kuulemma täyteen buukattuja. Yksin matkustavalle 12 hengen ryhmästä muodostui oma tuttu porukka. Kun vielä moni retkeläisistä sattui olemaan kaltaisiani varhaisia herääjiä, totuimme istahtamaan samaan pöytään jo seitsemältä. Silloin näet alkoi aamiaistarjoilu, ja saimme hyvän startin päivälle.

Minne mieli halajaa?

On meneillään vuoden pimein kausi. Vanhastaan muistan, kuinka se on rassannut oloa. Niinpä päätin jo kesän lopulla katkaista tämän syksyn kurjuuden lähtemällä viikoksi kauas muihin maisemiin. Matka tuli tilatuksi ja maksetuksi ajallaan. Aika pian olen jo reissussa kohti Kristina Cruises -firman järjestämää laivaristeilyä. Verryttelen hiukan ennen tosi koitosta katselemalla, mitä netistä löytyy matkan etapeista. Samalla sekä lapset ja lastenlapset perheineen että muutkin pääsevät alustavasti jyvälle, minne mummu häipyy viikoksi.

Las Palmasiin Gran Canarialle lennetään. Kaupunkikierros on luvassa heti perille päästyä. Ehkä  käväistään myös pikkukuvan museossa.

Jossain vaiheessa tulopäivää porukka kuskataan brittiläiseen m/s Thompson Dream -alukseen. Siihen on mukava asettua koko viikoksi.

Seuraava etappi on Santa Cruz de la Palma La Palmalla, jossa viivytään vain kuusi tuntia. Huomaan, että Santa Cruzeja on kahdella saarella, sillä muutamaa päivää myöhemmin vieraillaan Teneriffan Santa Cruzissa.

La Palmalta suunnataan Madeiralle. Funchalissa olen kauan sitten viettänyt viikon aviomieheni kanssa. Kumpikin tuskaili levadoilla hipsiessä putoamista. Muistaakseni ryömin pahimmissa paikoissa nelinkontin. Vaikka Funchalia ja sen ympäristöä tuli aikoinaan hiukan nähdyksi, olen varannut paikan opastetulle retkelle. Kuvan paratiisilintukukat tulivat tutuiksi jo ensi käynnillä. 

Meripäivänä matkataan Agadiriin Marokkoon. Se on minulle niin outo paikka, että retkivaraus on aivan kohdallaan. Luvassa on monta tuntia maisemia mennen tullen matkalla Taroudantiin, 85 kilometrin päähän Agadirista. Mitä itse kaupungissa katsellaan, jää nähtäväksi.

Seuraavana päivänä poiketaan Lanzarotella. Kolmannella ennakkoon varatulla retkellä pääsen muiden mukana tutustumaan karuihin näkymiin Timanfayan kansallispuistossa. Alue kuuluu syntyneen tulivuorenpurkauksista.

Sitten on vielä vuorossa se toinen Santa Cruz, joka sijaitsee Teneriffalla. Aamulla varhain rantaudutaan. Koko päivä on mahdollista kulkea ja katsella minulle ennestään tuntematonta kaupunkia, sillä vasta puolelta öin laiva suuntaa keulansa kohti Las Palmasia.

Teneriffan eteläkärjessä olen kerran ollut viikon yhdessä nuorimman tyttärentyttären kanssa. Silloin retkeiltiin La Gomeran saarelle ja muutamaksi tunniksi myös merelle tarkoituksena nähdä delfiinejä. Eipä näkynyt. Eikä myöskään kavuttu Teidelle, niin kuin moni muu on kertonut tehneensä. Mutta ratsastusmahdollisuus neitokaiselle järjestyi mukavalla pikku tilalla lähellä Los Americanosia ja silloista hotellia.

Tässä kohtaa matkaviikkoa minulla on enää odotettavissa lento Helsinkiin ja sieltä bussilla Turkuun. Kotiovelle päästäkseni taidan yömyöhällä tarvita vielä taksikyytiä.

Ennen pitkää ehkä kirjoitan toisen bolgijutun siitä vinkkelistä, mitä tuli nähdyksi ja koetuksi. Juttuun löytynee kuvia omasta takaa, sillä mukana kulkee sekä kännykkä erinomaisine kameroineen että iso laatuvehje Nikon D90.