keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Puistojen Kotka - unelmasta tuli totta!

Kotka kutsuu tutustumaan puistoihinsa. Turun seutuvilla into vierailuun heräsi, kun silmiin osui yhä uusia juttuja Kotkan puistoihmeestä. Viime perjantaiaamuna starttasimme Tainan kanssa Kaarinasta kohti Suomenlahden kuuluisaa satamakaupunkia. Kelpo juttukaveri helpotti kuskin urakkaa ja oli mainiota seuraa koko matkan ajan.
Aihe innosti myös Heinolassa asuvaa Sinikkaa, joka otti asiakseen miettiä ohjelmaa, tilasipa yösijatkin. Hän hommasi mukaan ystävänsä, joka Hietasessa suurimman osan lapsuudestaan viettäneenä ja usein Kotkassa sukuloivana tuntee kaupungin perinpohjin. Parempaa opasta en osaa edes kuvitella. Lauantain ja sunnuntain yhteiset kävelyt kaikkine pakinoineen elähdyttävät, kun me kohtapuoliin vajoamme hyisiin talvikuukausiin. Kelpaa silloin palauttaa mieleen Kotka-kokemukset. Niistä välähdyksiä on tallessa kuvissa, joita napsin paljon ja joista osa päätyy tähän blogijuttuun.


Pitkän ajomatkan päätteeksi majoituimme Merikotkaan. Hotelli sijaitsee asuinkerrostalossa, jonka yksi kerros on muunnettu hotelliksi. Sijainti keskustan tuntumassa houkutteli oitis kävellen katsastamaan, mitä löytyy hotellin naapurista. Palotorninvuoren puiston laella paraatipaikalla satama taustana seisoo Oskari Jauhiaisen Ahtaajat-patsas vuodelta 1966.
 Noin sadan vuoden ajan sahatavaraa lastattiin miesvoimin käsipelillä. Nyky-Kotkassa en nähnyt minkäänlaista satamatoimintaa, sillä Merimuseo Vellamo vieressään museoitu nostokurki on vallannut entisen sataman keskeisimmän alueen. Mussalosta löytynee se syväsatama, jonne isot paatit nykyään ohjataan.

Sotavuosina ilmapuolustus sinnitteli viholliskoneita vastaan. Muistomerkki vuodelta 1982 on paikallaan korkealla mäellä.
Kaupungista päin Palotorninvuorelle tulija kohtaa ensimmäiseksi isokorvaisen, tyynen otuksen. Se on Kim Simonssonin Idoli vuodelta 2010.
Moikkasimme ohi kävellessä hurmaavaa hahmoa ja laskeuduimme katua Sibeliuksenpuistoon. Upeita syyshortensia- ja ruusuistutuksia kierrellen löytyi paikka, josta suihkulähde näkyy parhaiten. Otti tovin, ennen kuin erotin huipulta kaksi kalasta taistelevaa kotkaa. Jussi Mäntynen on sen luonut ja nimennyt lakonisesti: Kotkat (1955). Siinä se, kaupungin komea tunnus!
 

Lasten leikkipaikan sivuitse käveltiin kohti toria ohi kaupunginteatterin. Hiljaista oli. Kaikki kesäviritykset olivat paikoillaan, suljettuina. Mutta torin laidalta avoimena löysimme kelpo kahvilan, mikä hyvin riitti ensi alkuun.

Lauantaina puolilta päivin koko porukka oli valmiina tosi toimiin puistojen valloittamiseksi. Poutasää suosi, ei ollut kuuma, ei kylmä. Mukana kulki 15-vuotias espanjanvesikoira,Tara. Sille riitti haisteltavaa,  meille muille katseltavaa ja kuunneltavaa. Hidas vauhti sopi kaikille. Kauniita vanhoja puutaloja on tallella, kerrostalotkin matalahkoja. Kaikkialla pihat kukoistavat hyvin hoidettuina. 

Puistokierroksen eka vaiheessa kuljettiin Isopuiston kautta merenrantaan Kuusisensaareen, jossa Kalamaja-niminen ravintola tarjoilee lohisoppaa oli arki tai sunnuntai. Isopuiston keskellä kohoaa ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkko ja sen tuntumassa Maria Purpurin muistomerkki.

Puistoon on sijoitettu toinenkin naishahmo, Virpi Kannon Elämän tanssi vuodelta 2015.

Isopuiston muhkeiden kukkaistutusten takaa häämöttää tiilirakennus, Toivo Pekkasen koulu. Kirjailijana teoksistaan tuttu, jo kouluaikoina luettu Pekkanen on Kotkan merkkihenkilöitä.
Taival kohti lounaspaikkaa tarjosi näkymiä asuintaloihin, pienvenesatamaan, hakevuoreen ja Juha Watt Vainion viisuista tuttuihin sanoituksiin kiveen veistettyinä.


Jäin miettimään suomalaista puutavarateollisuutta ja hakkeen määrää. Ennen Kotkasta on lastattu vientiin lankkuja ja muita järeitä puutuotteita. Onko haketuotanto jokin kuvajainen alan pelkistyneestä nykyvaiheesta?


Junnu-kiviä riittää Kotkansaaresta Kuusisen rantaan asti. Puolivälissä merituuli huojuttelee Olli Mantereen Kuusisen aallonmurtajat -teoksen teräslevyjä. Niiden alla kivikumpare pysyy aloillaan.
Tässä vaiheessa kävelijät tähysivät kiinteästi rantaa löytääkseen sen paikan, mihin oltiin menossa: Kuusisen Kalamajaan, Siellä nautittiin kirkaslieminen lohisoppa tykötarpeineen ulkotiloissa. Tara pääsi huilaamaan pöydän alle.
Virkistyneinä jatkettiin kävelyä. Palattiin Kotkansaaren rantaan, käännyttiin vasemmalle ja taas vasemmalle yli sillan. Edessä avautuu vehreä Sapokan vesipuisto. Istutukset hienosti hoidettuja. Kukintansa ohittaneet rodot ovat yhä loistokunnossa, eivät mitään risupehkoja, samoin marjaisat tyrnipensaat. Paikoin polku kiertää kiehtovia japanilaisnurkkauksia, kunnes ollaan kohokohdassa ja ihaillaan kalliota pitkin ryöppyävää vesiputousta.





Vastarannalta katsottuna vesiputous kätkeytyy puiden taakse. Sen yläpuolelta häämöttää rakennus, jossa toimii merenkulkualan oppilaitos.

Eero Hiirosen Veden nainen (2016) ja kolme muuta Hiirosen hahmoa silmissä poistuimme Sapokan vesipuistosta.

Paluu hotelliin tarjosi lisäelämyksiä, sillä kävelimme Keskuskadun lehmusbulevardia pitkin Sibeliuksenpuiston kautta hotelliin. Reitistä puhutaan myös veistospromenadina. Nähtävää on yllinkyllin. Moni patsaskuva on itse ottamani, osa kopioita tältä sivulta.  Ekana Kimmo Schroderuksen Vello (2004), toisena Hannu Sirenin Varjo (1984/2014), kolmantena Matti Nurmisen Vaikea portti (2002)


Olavi Lanun Lepäävää pajutyttöä (2003) kierrettiin ja kaarrettiin. Etsittiin tuntumaa. Samoin kävi Matti Peltokankaan Tarrautumis-teoksen kanssa (2003), kunnes yksi meistä hoksasi rinnastaa kivet takiaisiin.



Tapio Junnon Aurinkoon katsojasta (2001) minulla on omakin otos, mukana meidän mainio opas.


Markku Hirvelän Yökulkijat (2007)

Valaistuja patsaita ihailtiin uudestaan, kun palattiin Vaustista illalliselta. Ennen sitä ajeltiin autolla Katariinan meripuistoon. Siellä riittää lääniä, toimihan paikalla pitkään öljysatama. Se suljettiin vuonna 2000. Melko lähellä siintää Mussalon syväsatama, jonne öljy- ja nestevarasto muutti. Puhdistus- ja siivousurakan sekä uuden puiston rakentamisen kauniiksi lopuksi Kotkan kansallispuistoihin liitettiin uusi helmi, Katariinan meripuisto. Sitä vartioi huoltorakennuksen katoksen alta vakaa veistos:

Puistossa voi tutustua linnoituksen jäänteisiin ja kuvitella, kuinka Ruotsinsalmen meritaisteluissa tykit jylisivät, aseet paukkuivat, miehiä suistui mereen, laivoja tuhoutui... Nykyisin hädin tuskin pystyy kuvittelemaan moista myllerrystä, kun rauhanajan ihmiset kirmaavat rannoilla ja kivikehässä, keinuvat isossa pyörökeinussa tai lekottelevat kallioilla uintipyrähdysten välissä.




Hätkähdyttävin kohta on se, johon Kotkan kuuluisa kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksonen toteutti virkauransa päätteeksi kaksiosaisen Tammisotilaat-teoksen (2020). Lähekkäisille kukkuloille on pystytetty tammipuisia hylyistä pelastettuja laivanosia. Teos tekee kunniaa Ruotsinsalmen taisteluissa menehtyneille. Laaksoselle itselleen tekee kunniaa tämä Yle Uutisten ohjelma heinäkuulta 2016, uusinta vuotta myöhemmin. On totta vie Kotka aikoinaan saanut palkkalistoilleen oikean puistovelhon muokkaamaan kaupunkia sellaiseksi, jonne tekee mieli tulla lounaisrannikolta asti ja uudistaa visiitti, jos mahdollista.



Vielä yhden namupalan tarjoan lukijoille. Sunnuntain ohjelmana käytiin merimuseossa parin kolmen sadan metrin päässä hotellista. Katsottiin Ruotsinsalmi-näyttely, nautittiin brunssi Laakonki-ravintolassa, mutta ennen kaikkea keskityttiin kuuntelemaan tarinaa sataman edustalla näkyvän Hietasen saaren vaiheista pienoismallin äärellä. Se on sijoitettu pysyvästi Merikeskus Vellamoon kuuluvaan Kymenlaakson museoon.

Aidon hietaslaisen kuvauksia rakkaasta kotisaarestaan kuunneltiin hartaina ja kyseltiin tarkennuksia, sillä tunsimme Hietasen tarinoita. Onhan Manu, kuvan mies, kirjoittanut lapsuusmuistoistaan kirjan nimeltä Kaukainen saari (2016), jonka meistä joka iikka on lukenut. Sain tuoreeltaan kirjan lahjaksi, luin sen ja kirjoitin tämän blogijutun. Oli antoisaa tarkistaa pienoismallista, missä kukin asuikaan ja mitä kaikkea poikaviikarit ehtivät huseerata lautatapulien välissä. Hengissä kuitenkin selvisivät! Mieleen on hyvä palauttaa, että lauluistaan tunnettu Erkki Liikanen on Hietasen poikia, kuten tämä viisu todistaa.

Minulle oli yllätys, että Hietanen on melkeinpä kivenheiton päässä satamasta ja nykyisestä Merikeskus Vellamosta. Hietanen on 'kaukainen saari' vain siinä mielessä, että sinne voi kaivata, kun mieli halajaa onnellisiin lapsuusmuistoihin. Saaressa ei ole enää aikoihin kukaan asunut. Siellä on vain kontteja sekä peltilevyistä koottuja halleja. Saarikaan se ei enää ole, sillä pengertie yhdistää Hietasen Hovinsaareen.

 Hietasen kukoistus sahoineen ja puutavaran käsittelyyn liittyvine ammatteineen jatkui, kunnes sahateollisuudessa koneet sysäsivät syrjään ihmistyövoiman. Siinä Suomen sahateollisuuden historiaa, samoin siinä, kun lauantain kävelyllä kuljimme ohi jättikokoisten purukasojen. Vitsinä kai aitaan oli kiinnitetty lavastepalmuja ja mainostettiin Saharan keitaita.

Jos vielä pääsen Kotkaan, niin käyn Kairossa, kuuluisassa merimieskapakassa, vaikkapa vain nuuhkaisemassa ilmapiiriä. Onhan sukulaisista moni tienannut leipänsä merillä. Kairo sijaitsee Merikotkan naapurissa, mutta eipä tullut mieleen pinkaista perjantai-iltana kapakkaan.


Hotellin toisella puolella kiviseinämässä, joka liittyy Palotorninvuoren puistoon, hoksattiin viime tingassa isoja muurahaishahmoja. Olkoot muistutuksena siitä, kuinka paljon kiehtovia yksityiskohtia puistoihin on sijoitettu: Sibeliuksenpuistossa kivipöydällä istua jököttää pikkuinen koirapatsas, puun oksilla leijuu isoja perhosia ja metallista kyhättyjä toukkahahmoja tai keijuja. Iltavaloissa ne hohtavat sinisinä. Tällaiset ihanuudet houkuttelevat katselemaan tarkasti ympärilleen.





4 kommenttia:

  1. Usein mekin ollaan Kotkaa kierrelty, mutta tämän veroista kaupunkia ei olla kyllä löydetty! Kaunishan Kotka on, mutta että kaikkea tuota, mitä olet löytänyt!! Täytynee ottaa mukaan blogisi, kun seuraavan kerran ajellaan sinne....kiehtova kierros.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puistokierroksia varten on tehty karttoja. Me ei niitä tarvittu, sillä tutun oppaan perässä hänen hauskoja juttujaan kuunnellen selvittiin hyvin. Välillä huilattiin hotellissa. Sitten taas jaksettiin kävellä ja ihastella. Muutama puisto jäi vielä käymättä. Niihin ensi kesänä!

      Poista
  2. Olipa mukava lukea aikaisempaa kertomusta Littoisista, paikat on tuttuja verkatehdas, littoistenjärvi, jopa tuo kallio, sen päällä oli joskus ratavahdin mökki jossa asuimme, littoisten järvestä tosiaan ongittiin lahnoja, asuimme siellän. 40 vuotta sitten, nyt asumme melkein Liedossa, käymme Lietorissa aina kaupassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa-a, pitää kai paikkansa sanonta, jonka mukaan ympäri käydään ja yhteen tullaan. Kaikki kohdallaan, kun osuu vanhastaan tuntemaansa hyvään paikkaan.👋👌

      Poista