Leviathan - pedon kahmaisu

Viime perjantai-iltana kotisohvalta nähty elokuva Leviathan mykisti katsomaan, mutta tarjosi myös paljon aiheita, kun juttelemaan puhjettiin. Yksi ja toinen oli jo kehunut leffaa, mikä joskus haittaa omaa keskittymistä itse elokuvaan, kun lopulta onnistuu näkemään kohutun teoksen. Tällä kertaa niin ei käynyt. Välillä tosin tuntui, etten kestä katsella silmien eteen vyöryvää kamaluutta. Siitä pääsee jossain määrin jyvälle elokuvan virallisesta trailerista.

Ensimmäinen linkki vie Lauri Itäkannaksen tekstiin, jolla hän esittelee Yle Teemalta 20.9.2017 lähetetyn elokuvan. Film-o-holicin arvostelu tarjoaa lisää perusteltuja näkemyksiä. Niihin minulla ei ole nokan koputtamista. Nettihauista ei kuitenkaan löydy sitä, mistä kaksi ihmistä jaksoi puhua pitkään. Niinpä poimin blogijuttuuni muutamia näkymiä.

Avauksena huokuva valtameri suuntasi odotukset johonkin mereltä uhkaavaan. Viittaahan elokuvan nimikin merihirviöön. Rannalla seisoo talo, johon syttyy kotoisan lämmin valo.  Aika pitkään tapahtumia saa seurata, ennen kuin ylle poimitun kuvan valaan luuranko näkyy. Se on mykkä. Kivellä istuva poika, Roma, potee raivoa kotikuvionsa takia. Hän ei siedä äitipuoltaan, Liljaa. Herää epäily perheen tulevaisuudesta.

Pojan reipasotteinen ja kiivas isä, Kolja, saa avukseen armeijakaverinsa, asianajajan Moskovasta. Yksissä tuumin lähdetään oikeudenistuntoon. On kyse Koljan perintötalosta tontteineen. Kuva venäläisestä oikeuskäytännöstä on täyttä farssia. Kolmen naisen triumviraatista yksi lukea pajattaa paperista tekstiä, jolla kaikki Koljan vaatimukset ja oikeudet taloonsa kiistetään kiharaisin sanakääntein. Asianajaja saa hädin tuskin suunsa auki, kun on jo poistuttava salista.

Meri ei taidakaan olla elokuvan perheen perimmäinen uhka.

Käy ilmi, että kaupungin pormestari on se, joka naruja vetelee. Asianajajan keräämät tiedot pormestarin ja hänen joukkionsa hämäristä puuhista on kirjattu muistioon, jonka pormestari lopulta lukee. Silloin hän horjahtaa, kutsuu rikoksissa mukana olleet hätäkokoukseen. Ei huolta, sillä apu löytyy suorastaan jumalallisena tukena, kun mahdikas ortodoksinen kirkkoruhtinas, ehkä piispa, tönii pormestaria kuin teinipoikaa käyttämään valtaansa, jonka "Jumala on tälle suonut". Pikku hiljaa selviää, että kyse onkin kirkon toimintaa palvelevasta rakennushankkeesta eikä mistään pormestarin yksityisestä datsasta. Pormestarin anteliaisuuta!

Siinäpä Koljalla vastustajat: kotikaupungin hallinto, oikeusistuin, poliisi ja näiden suojana ortodoksisen kirkon ylin edustaja paikkakunnalla.

Aika ajoin kuva siirtyy valtaisana huokailevaan mereen. Katsoja puolestaan vetää syvään henkeä jokaisesta toimesta, jolla narua kiristetään Koljan ympärille.

Mukaan tulee lisää uhkia, kun tapahtumat siirtyvät kauas kotoa erään Koljan autokorjaamon asiakkaan syntymäpäivän viettoon. Autokolonnassa lähdetään sekä pyssyjen ja votkan että naisten ja lasten kanssa upean avaraan maastoon. Siellä ammutaan pulloja, kunnes päivänsankari räsäyttää koneaseella kaikki kerralla rikki. Lohdukkeeksi hän ehtii näyttää muita maalitauluja: kuvia entisistä neuvostojohtajista, uudempiin ei ole vielä tarpeeksi perspektiiviä. Pyssynpaukuttelu jää odottamaan jatkoa.

Remuisa juhla näet keikahtaa äkkiä nurin, sillä pikkulapsen suusta kuullaan, että vieras setä kuristaa Lilja-tätiä. Koljan lähipiirissä kytenyt lempi asianajajan ja Liljan välillä roihahtaa kaikkien tietoon. Kolja uhkaa tappaa molemmat. Uhkaus kutistuu nyrkkitappeluksi, josta katsoja näkee vain verijäljet asianajajassa.

Leskimies-Koljan parisuhteessa onnea ei ole taannut miehen vaimolleen monesti toistama "rakastan sinua". Viehättävän naisen alakuloisuus kiinnittää huomiota elokuvan alusta asti. Vaimo vetoaa Koljaan, jotta tämä lopettaisi juomisen, turhaan. Mikä ratkaisuksi? Lilja on umpikujassa. Voimattomaksi itsensä tunaroineesta asianajajasta ei enää ole apua Koljalle, ei vaaraa pormestarille, ei iloa Liljalle. Mies pelotellaan raa'asti pois.

Sanaton Lilja kävelee aamuvarhain rantatöyräälle. Meri huokuu. Ulapalla kohoaa jokin suuri, ehkä valaan selkä, ja häviää taas. Niin häviää myös Lilja. Kun ruumis löytyy, Kolja havahtuu typertyneenä kysymään: Itsemurhako? Miksi?

Koljan alamäki kiihtyy. Votka ei sammuta murhetta. Uskomattomin käänne Koljan kohtaloon iskeytyy, kun poliisit yhteisvoimin tekaisevat murhasyytteen, jonka nojalla mies teljetään 15 vuodeksi vankilaan. Näin näyttävästi rusennetaan isompiaan vastustanut alamainen! Kouriintuntuvasti murskaus nähdään Koljan talon repimisenä. Pormestarin liikkeelle sysäämän kauhakuormaajan valtaisa kita raastaa perheen kodin hajalle. Hyytävää katsottavaa. Kuvan kaappasin trailerin lopusta.

Mistä leffassa perimmältään on kysymys? Tätä käännettiin ja väännettiin. Suurin peto elokuvan ihmisten elämässä onkin mitään keinoja kaihtamaton vallanpitäjä, jota kirkko suojelee ja näennäinen oikeuslaitos peittelee. Turmeltuneessa yhteisössä ihmiset voivat perin juurin huonosti, sillä heillä ei ole mitään turvaa väärinkäytöksiä vastaan.

Syyllisyyttä pohtii moni elokuvan henkilöistä. Useimmat tarinan henkilöistä ovat myös itse vähintään osasyyllisiä onnettomiin ratkaisuihin. Äitipuoltaan nurjasti kohdellut Roma jää lopulta täysin suojattomaksi, kunnes hänen huoltajikseen tarjoutuvat ne "ystävät", jotka herättivät epäilyn Koljasta vaimonsa murhaajana.

Myös uskonnon asema elokuvan ihmisten elämässä on hämmentävä. Korkein kirkonmies käyttää valtaansa pormestarin ohjaamiseen, jotta tämä rohkenee hoitaa tontinryöstön loppuun. Kiitoksia satelee loisteliaassa jumalanpalveluksessa, jossa saarnaaja teroittaa seurakuntalaisten mieliin, että tärkeintä on pysyä uskollisena ortodoksiselle kirkolle, alamaisena esivallalle. Mutta ihmisten arjessa liikuskelee myös vaatimaton, vanha pappi jakamassa leipää tarvitseville. Koljan uhitellessa pappi kertoo tarinan Jobista, mikä rauhoittaa Koljan ja miltei selvittää hänen humalansa. Elokuvasta ei kuitenkaan löydy viestiä, joka kertoisi Koljan kohtalon kääntyvän onnelliseen loppuun niin kuin Raamatun Jobille lopulta kävi.

Festarileffoja kotisohvalta katsottuina

Viime viikonloppuna telkkarista tulvi tallennettavaa, kun oli meneillään Yle Teeman tämän syksyn elokuvafestivaali. Tuoreeltaan katsottiin Merry Christmas, Mr. Lawrence ja A most wanted Man. Jälkimmäinen linkki vie samalla toiseen Philip Seymor Hoffmanin tähdittämään elokuvaan nimeltä A Late Quartet. Sen katsomista olen aloitellut yksikseni. Samoin omin nokkineni istuin ja ihmettelin Hayao Miyazakin Tuuli nousee -piirrosanimaation, joka lienee ainoa Miyazakin pääasiassa aikuisille tekemä leffa, kenties peräti jäähyväisteos. Kaikista tarjolla olleista leffoista löytyy Teeman sivuilta sekä tausta-artikkeli että kuvia. Lisäksi ainakin piirrosleffan ja Mr. Lawrencen linkin lopusta pääsee katsomaan ja kuuntelemaan maanmainion kommentaattoriparin, Mika Rätön ja Sami Sänpäkkilän, jutustelua nähdystä.

Tässä blogitekstissä paneudun vain suosikkiini Miyazakiin ja hänen viimeiseen tai ainakin viimeisimpään Tuuli nousee -animaatioonsa. Hänen aikaisemmista töistään kirjoitin silloin, kun olin katsonut Henkien kätkemän (2001). Linkki vie omaan blogijuttuuni, josta pääsee edelleen tausta-aineistoihini.

Lauri Itäkannas johdattelee laajassa artikkelissaan Tuuli nousee -elokuvaan ja mainitsee muun muassa:

"Capronin työtä seuraa kaukana Japanissa lehtien välityksellä nuori poika Jiro, joka on niin likinäköinen, ettei hänestä ole lentäjäksi, mutta hän tahtoo silti rakentaa lentokoneita. Jiro Horikoshi, Hayao Miyazakin elokuvan päähenkilö, ja kreivi Caproni olivat kumpikin todellisia henkilöitä ja lentokonesuunnittelijoita, mutta Tuuli nousee ei ole tosipohjainen draama. Se on maaginen elokuva unelmista, katoavaisuudesta ja hetken kestävästä luomisvoimasta. Ja elämän valitsemisesta toimettomuuden sijaan."

Minua koskettaa se, että päähenkilö on lahjakas lentokoneinsinööri. Olen näet läheltä seurannut, kuinka vaativat suunnittelutehtävät vievät tekijäänsä, olipa kyse talojen ja koneiden rakentamisesta tai röntgenlaitteista. Kokemuksen karttuessa oivallukset siivittävät tekijöitä yhä etevämpiin ratkaisuihin. Niin tapahtuu myös Tuuli nousee -leffassa.

 Hämmentävältä tuntui nähdä, kuinka koelentoihin valmistauduttiin vetämällä kone asemiin härkävankkurilla. Nuori Jiro pohtii Japanin köyhyyttä. Se korostuu opintomatkalla Saksaan, missä ollaan pitkällä lentokonehankkeissa. Härkiä ei näy missään!. 

 Jiro on perin juurin uppoutunut omiin työtehtäviinsä. Hän ei ota nähdäkseen, ei kuullakseen muita kutsuja. Tuulenpuuska tulee avuksi ja herättää havaitsemaan neitosen. Herrasmiehenä Jiro ottaa kiinni tuulen lennättämän varjon ja palauttaa sen tytölle. Tämä tunnistaa miehen samaksi, joka pelasti tytön äitinsä kanssa junasta, kun maanjäristys keskeytti matkanteon. Komeasti piirretty maaanjäristys ja ihmisten hätä kaaoksessa eivät pysäyttäneet Jiroa. Hän kantoi selässään äidin, joka oli loukannut jalkansa. Naisten päästyä kotiinsa hän jatkoi saman tien matkaa edes kertomatta nimeään.
 

Lopulta sattuma saattaa nuoret samaan lomapaikkaan, Kestää vielä tovin, ennen kuin Jirossakin leimahtaa rakkaus. Sitä varjostaa alusta asti vakava uhka, tytön keuhkosairaus. Avioliitto solmitaan, mutta se jää lyhyeksi. Tuberkuloosi vie vaimon.

Merkillinen ajatus toistuu pari kertaa Jiron unissa, kun hän tapaa opastaan, kreivi Capronia. Kreivin mukaan ihmisen luomisvoima kukoistaa vain kymmenen vuotta, ja kreivi patistaa Jiroa käyttämään aikansa oikein. Elokuvan lopulla kreivi näyttäytyy taas ja kyselee, onko Jiro osannut käyttää aikansa hyödyksi. Tämä myöntää tehneensä niin, muttei ole hyvillään. Luovuuden hinta on ollut liiankin kova.

Pitäiskö uskoa Capronin ennustusta, jota vielä Miyazaki vahvistaa? Aika moni nerokas kirjailija, kuten vaikkapa Aleksis Kivi, on tarvinnut vain nuo kymmenen vuotta saadakseen aikaan suuurenmoisen tuotantonsa. Tietääkseni myöskään Albert Einstein ei ollut tuottelias kovin pitkään. Matemaatikoiden ja fyysikoiden "parasta ennen -ikä" liikkunee kolmenkympin paikkeilla. Onneksi sentään tuntemani taitavat insinöörit ovat jatkaneet pitkään ammatissaan. Edes eläkkeelle jäämiset eivät useinkaan ole katkaisseet kiinnostusta asioihin, joihin on kiihkeinä työvuosina voinut syntyä jopa intohimoinen suhde. Sama suhtautuminen lienee pääteltävissä Miyazakin omasta uraauurtavasta työskentelystä animaatiotaiteen parissa.

Ilokseni olen saanut nauttia harvinaislaatuisesta taiteesta kotitelevision kautta tarjoiltuna. Kiitän myös erinomaisista Yle Teeman tausta-aineistoista. Miyazaki-artikkelista löytyy näet myös kiintoisa viittaus Paul Valéryn runoon, josta elokuva kuuluu saaneen nimensä.