Leviathan - pedon kahmaisu

Viime perjantai-iltana kotisohvalta nähty elokuva Leviathan mykisti katsomaan, mutta tarjosi myös paljon aiheita, kun juttelemaan puhjettiin. Yksi ja toinen oli jo kehunut leffaa, mikä joskus haittaa omaa keskittymistä itse elokuvaan, kun lopulta onnistuu näkemään kohutun teoksen. Tällä kertaa niin ei käynyt. Välillä tosin tuntui, etten kestä katsella silmien eteen vyöryvää kamaluutta. Siitä pääsee jossain määrin jyvälle elokuvan virallisesta trailerista.

Ensimmäinen linkki vie Lauri Itäkannaksen tekstiin, jolla hän esittelee Yle Teemalta 20.9.2017 lähetetyn elokuvan. Film-o-holicin arvostelu tarjoaa lisää perusteltuja näkemyksiä. Niihin minulla ei ole nokan koputtamista. Nettihauista ei kuitenkaan löydy sitä, mistä kaksi ihmistä jaksoi puhua pitkään. Niinpä poimin blogijuttuuni muutamia näkymiä.

Avauksena huokuva valtameri suuntasi odotukset johonkin mereltä uhkaavaan. Viittaahan elokuvan nimikin merihirviöön. Rannalla seisoo talo, johon syttyy kotoisan lämmin valo.  Aika pitkään tapahtumia saa seurata, ennen kuin ylle poimitun kuvan valaan luuranko näkyy. Se on mykkä. Kivellä istuva poika, Roma, potee raivoa kotikuvionsa takia. Hän ei siedä äitipuoltaan, Liljaa. Herää epäily perheen tulevaisuudesta.

Pojan reipasotteinen ja kiivas isä, Kolja, saa avukseen armeijakaverinsa, asianajajan Moskovasta. Yksissä tuumin lähdetään oikeudenistuntoon. On kyse Koljan perintötalosta tontteineen. Kuva venäläisestä oikeuskäytännöstä on täyttä farssia. Kolmen naisen triumviraatista yksi lukea pajattaa paperista tekstiä, jolla kaikki Koljan vaatimukset ja oikeudet taloonsa kiistetään kiharaisin sanakääntein. Asianajaja saa hädin tuskin suunsa auki, kun on jo poistuttava salista.

Meri ei taidakaan olla elokuvan perheen perimmäinen uhka.

Käy ilmi, että kaupungin pormestari on se, joka naruja vetelee. Asianajajan keräämät tiedot pormestarin ja hänen joukkionsa hämäristä puuhista on kirjattu muistioon, jonka pormestari lopulta lukee. Silloin hän horjahtaa, kutsuu rikoksissa mukana olleet hätäkokoukseen. Ei huolta, sillä apu löytyy suorastaan jumalallisena tukena, kun mahdikas ortodoksinen kirkkoruhtinas, ehkä piispa, tönii pormestaria kuin teinipoikaa käyttämään valtaansa, jonka "Jumala on tälle suonut". Pikku hiljaa selviää, että kyse onkin kirkon toimintaa palvelevasta rakennushankkeesta eikä mistään pormestarin yksityisestä datsasta. Pormestarin anteliaisuuta!

Siinäpä Koljalla vastustajat: kotikaupungin hallinto, oikeusistuin, poliisi ja näiden suojana ortodoksisen kirkon ylin edustaja paikkakunnalla.

Aika ajoin kuva siirtyy valtaisana huokailevaan mereen. Katsoja puolestaan vetää syvään henkeä jokaisesta toimesta, jolla narua kiristetään Koljan ympärille.

Mukaan tulee lisää uhkia, kun tapahtumat siirtyvät kauas kotoa erään Koljan autokorjaamon asiakkaan syntymäpäivän viettoon. Autokolonnassa lähdetään sekä pyssyjen ja votkan että naisten ja lasten kanssa upean avaraan maastoon. Siellä ammutaan pulloja, kunnes päivänsankari räsäyttää koneaseella kaikki kerralla rikki. Lohdukkeeksi hän ehtii näyttää muita maalitauluja: kuvia entisistä neuvostojohtajista, uudempiin ei ole vielä tarpeeksi perspektiiviä. Pyssynpaukuttelu jää odottamaan jatkoa.

Remuisa juhla näet keikahtaa äkkiä nurin, sillä pikkulapsen suusta kuullaan, että vieras setä kuristaa Lilja-tätiä. Koljan lähipiirissä kytenyt lempi asianajajan ja Liljan välillä roihahtaa kaikkien tietoon. Kolja uhkaa tappaa molemmat. Uhkaus kutistuu nyrkkitappeluksi, josta katsoja näkee vain verijäljet asianajajassa.

Leskimies-Koljan parisuhteessa onnea ei ole taannut miehen vaimolleen monesti toistama "rakastan sinua". Viehättävän naisen alakuloisuus kiinnittää huomiota elokuvan alusta asti. Vaimo vetoaa Koljaan, jotta tämä lopettaisi juomisen, turhaan. Mikä ratkaisuksi? Lilja on umpikujassa. Voimattomaksi itsensä tunaroineesta asianajajasta ei enää ole apua Koljalle, ei vaaraa pormestarille, ei iloa Liljalle. Mies pelotellaan raa'asti pois.

Sanaton Lilja kävelee aamuvarhain rantatöyräälle. Meri huokuu. Ulapalla kohoaa jokin suuri, ehkä valaan selkä, ja häviää taas. Niin häviää myös Lilja. Kun ruumis löytyy, Kolja havahtuu typertyneenä kysymään: Itsemurhako? Miksi?

Koljan alamäki kiihtyy. Votka ei sammuta murhetta. Uskomattomin käänne Koljan kohtaloon iskeytyy, kun poliisit yhteisvoimin tekaisevat murhasyytteen, jonka nojalla mies teljetään 15 vuodeksi vankilaan. Näin näyttävästi rusennetaan isompiaan vastustanut alamainen! Kouriintuntuvasti murskaus nähdään Koljan talon repimisenä. Pormestarin liikkeelle sysäämän kauhakuormaajan valtaisa kita raastaa perheen kodin hajalle. Hyytävää katsottavaa. Kuvan kaappasin trailerin lopusta.

Mistä leffassa perimmältään on kysymys? Tätä käännettiin ja väännettiin. Suurin peto elokuvan ihmisten elämässä onkin mitään keinoja kaihtamaton vallanpitäjä, jota kirkko suojelee ja näennäinen oikeuslaitos peittelee. Turmeltuneessa yhteisössä ihmiset voivat perin juurin huonosti, sillä heillä ei ole mitään turvaa väärinkäytöksiä vastaan.

Syyllisyyttä pohtii moni elokuvan henkilöistä. Useimmat tarinan henkilöistä ovat myös itse vähintään osasyyllisiä onnettomiin ratkaisuihin. Äitipuoltaan nurjasti kohdellut Roma jää lopulta täysin suojattomaksi, kunnes hänen huoltajikseen tarjoutuvat ne "ystävät", jotka herättivät epäilyn Koljasta vaimonsa murhaajana.

Myös uskonnon asema elokuvan ihmisten elämässä on hämmentävä. Korkein kirkonmies käyttää valtaansa pormestarin ohjaamiseen, jotta tämä rohkenee hoitaa tontinryöstön loppuun. Kiitoksia satelee loisteliaassa jumalanpalveluksessa, jossa saarnaaja teroittaa seurakuntalaisten mieliin, että tärkeintä on pysyä uskollisena ortodoksiselle kirkolle, alamaisena esivallalle. Mutta ihmisten arjessa liikuskelee myös vaatimaton, vanha pappi jakamassa leipää tarvitseville. Koljan uhitellessa pappi kertoo tarinan Jobista, mikä rauhoittaa Koljan ja miltei selvittää hänen humalansa. Elokuvasta ei kuitenkaan löydy viestiä, joka kertoisi Koljan kohtalon kääntyvän onnelliseen loppuun niin kuin Raamatun Jobille lopulta kävi.

Nymphomaniac pakottaa ajattelemaan

Seksi on aiheena Yle Teeman toukokuun tarjonnassa. Kokonaan on jo tullut länsimaiden historiaa tarkasteleva kolmiosainen sarja  siitä, miten kirkko on muokannut suhtautumista seksiin, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Sarja sysäsi katsojan ajattelemaan muun muassa niitä tarkoitusperiä, joilla seksi saatiin muuttumaan synniksi. Huimalta tuntuu kirkkoisä Augustinuksen mukaisesti papistossa vahvistunut tulkinta, että lapsi seksistä alkunsa saaneena on jo perisynnin raskauttama. Ihmekö sitten, että länsimaissa ihmiset yhä kipuilevat seksuaalisuutensa kanssa. Piiloon pakotettu ja synniksi leimattu seksi on kirkon kontrollin höllyttyä ryöpsähtänyt pakonomaisesti esille.

Kahtena peräkkäisenä perjantaina esitetty kaikkiaan nelituntinen Lars von Trierin Nymphomaniac-leffa kuuluu Teeman seksiaiheiseen valikoimaan. Eilisiltana elokuva tuli katsotuksi lähes yhdeltä istumalta. Tutun katsojakumppanin kanssa pohditaan yhä, mistä kaikesta elokuva puhuu. Jo se, että elokuva alkaa täysin mustasta, pitkään jatkuvasta näkymästä, herättää kysymyksiä. Samoin se, että leffa myös päättyy täysmustaan kuvaan ennen lopputekstejä, antaa aiheen olettaa ohjaajan painottavan jotakin erityistä merkitystä. Tyhjyydestä olemme tulleet, tyhjyyteen häviämme? Vai mitä? Upea musiikki saattelee katsojaa loputekstien verran matkaa.

Katsoja pääsee osalliseksi Joe-nimisen naisen tarinasta, kun vanhahko mies löytää naisen makaamasta synkeällä sivukadulla. Mies vie naisen asuntoonsa ja auttaa hänet sänkyyn. Ylle kopioitu kuva näyttää elokuvan perusasetelman, jossa pikku hiljaa herännyt luottamus johtaa siihen, että nainen alkaa kertoa tarinaansa miehelle, joka kertoo nimekseen Seligman. Pian käy ilmi, että nainen määrittelee itsensä nymfomaaniksi, kun taas mies tunnustaa olevansa aseksuaalinen. Hänellä ei ole koskaan ollut seksikumppania, eikä masturbointikaan kiinnostanut kuin lievästi murroikäisenä.

Miehen ankea asunto tuntuu naisesta munkin kammiolta. Mies myöntää, että hänelle tärkeitä ovat hänen tekstinsä. Hän osoittautuu paitsi kirjanoppineeksi myös oivalliseksi kuuntelijaksi. Kumpikin osallistuu kertomiseen, kun jokin satunnainen esine tai muu seikka herättää huomiota ja muistot alkavat purkautua. Keskustelu kulkee verkkaisesti hengittäen, pakottamatta. Intensiteetti säilyy niin, ettei katsojakaan karkaa tilanteesta. Tunnelma kirvoittaa muistamaan ja rohkaisee kertomaan. Mies ei kertaakaan tuomitse naista huonoksi ihmiseksi, vaikka tämä sitä kärttää. Tilanne toimii tahtomatta oivallisena terapiaistuntona toisin kuin se psykologin johtama ryhmäkeskustelu, johon työnantaja naisen pakottaa. Ristiriita korostuu.

Kertomuksen edetessä pilkahtaa koomisia tilanteita: pikkutytöt vessan lattialla leikkimässä sammakkoa ja tutkimassa orgastisia tuntemuksia, piukkapöksyiset teinitytöt miesjahdissa junassa, eräs rouva H kolmen poikansa kanssa vaatimassa Joelta aviomiestään takaisin, naismasokisteille palveluksia tarjoavan siistin, asiallisen miehen toiminta kuin hammaslääkärin vastaanottotilassa.

Kuvaus kaikkineen pysyttelee enimmäkseen sisätiloissa. Värit ovat paljon puhuvan haaleita, asunnot tavallisia keskiluokan koteja ahtaista kulmista katsottuna, työpaikat ja sairaala steriilejä pitkine käytävineen. Seligmanin likaisenruskea, koruton kämppä tarjoaa joskus nähtäväksi auringon heijastuksen ikkunantakaiseen tiiliseinään. Joe muistaa lapsena katselleensa koko taivaankannen yli loistavia auringonlaskuja, mutta toivoneensa jo silloin väreihin vielä enemmän hehkua. Paikoin tarina sinkauttaa näkyville avaruuskuvia yhtä lailla kuin puiston puita, joista erityisesti saarni jäi mieleen. Joen isä näet tapasi opastaa tytärtään ihailemaan puita, joiden sanoi talvipaljaina muistuttavan ihmisen sielua.

Viimeisessä kertomuksen vaiheessa palataan samaan synkkään kujaan, jolta mies naisen auttoi mukaansa. Paikka tuntui lavastetulta. Sen kautta Joe mainitsee päästävän oikotietä ihmisten asuinalueille. Ehkä sen kautta solahdettiin myös sellaisiin tajunnan kerrostumiin, jotka useimmiten sivuutettiin.

Kun kaikki on kerrottu, Seligman toivottaa hyvää yötä, poistuu toiseen huoneeseen, sulkee oven. Joe kääntyy seinään päin, sammuttaa valon ja on valmiina nukahtamaan. Minä katsojana olisin tyytynyt ja tyyntynyt, jos ohjaaja olisi lopettanut elokuvansa näin rauhallisesti. Mutta, mutta: von Trier jysäyttää vielä yhden käänteen tarinaan niin, että lopputulosta voi yhä pohdiskella juttukaverini tavoin ja löytää siitä merkin aseksuaalisuuden mahdottomuudesta. Pimeän jakson jo alettua tapahtui vielä jotakin: mitä ihan tarkasti ottaen? Miksi-kysymykseen tuli vastaus...

Päteviä tulkintoja elokuvista olen usein löytänyt Film-o-holicin sivuilta. Sieltä on luettavissa muun muassa Juha Rosenqvistin 7.2.2014 ilmestynyt kritiikki, jonka otsikko jo kertoo, että von Trierin elokuva raottaa ihmisyyttä seksuaalisuuden kautta. Yhdeksän hengen arvosteluraati on antanut elokuvalle neljä hymynaamaa viidestä mahdollisesta. Julkistettujen arvosteluperusteiden mukaan tällainen on erinomainen elokuva. Se on sekä sisällöltään että estetiikaltaan merkittävä elokuva, jolla on selkeät elokuvataiteelliset tai kulttuuriset ansiot.