Kaksi elokuvaa, Kultaisella palmulla palkittuja molemmat

 

Ruotsalainen Ruben Östlund palkittiin 2022 Cannesissa Triangle of Sadness -elokuvasta samoin kuin eteläkorealainen Bong-Jo Hoo 2019 Parasite-leffasta. Kumpikin tuli äskettäin Yle Teemalta ja on edelleen nähtävissä Areenan kautta. 

Noudatan omaa katsomisjärjestystäni ja pohdin ensin ruotsalaisleffaa. Se on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä tutuiksi tulevat influensserit Carl (Harris Dickinson) ja Yaya (Charbli Dean). He riitelevät, pohtivat tasa-arvoa ja ravintolalaskujen maksamista. Varsinkin Carlin pitää osallistua castingeihin lisätöitä saadakseen. Olin saada tarpeekseni heti alkuun, mutta  jatkoin katsomista ja päädyin pariskunnan mukana luksusristeilylle.

Useimmat kuvat Tobias Henrikssonin, julkaistu mm. Iltasanomissa.

 Huimin kääntein risteily etenee kohti katastrofia. Katsojalle tarjoutui tilaisuuksia nauraa ökyrikkaille, joita laivan henkilökunta palvelee mistään kieltäytymättä isojen tippien toivossa. Liioittelu paisui paisumistaan, kunnes hullun kapteenin illallisilla myrskyn kourissa homma nyrjähtää täysin. Hemmoteltu venäläisrouva purskahti ensimmäisenä oksentamaan. Oksentajia riittää, samoin uppoamista pelkääviä pelastusliiveissään. Hullu kapteeni ja rouvan aviomies löytävät toisensa. Paskakeisariksi itsensä nimennyt venäläinen Dimitri (Zlatko Burić) mättää itseensä viinaa marxilaiseksi tunnustautuvan kapteenin innostamana. Kumpikaan ei näytä olevan myrskystä moksiskaan.

.

 Kaiken huipuksi alusta lähestyy merirosvojen paatti konekiväärit tanassa. Käsikranaatti kuitenkin on se, joka hetken vierii kannella, kunnes brittimies nostaa räjähteen ja huomaa sen oman firmansa tuotteeksi. Etäältä katsellaan laivan peräosan räjähdystä.

Kynnelle kyenneet ovat pelastautuneet ja päätyneet saarelle vähän Robinson Crusoen tyyliin. Ja kas, venäläinen lannoitekauppiaskin selviytyy rannalle, mutta vaimo menehtyy. Voi surku. Kyynelehtivä mies kuitenkin ottaa talteen vaimonsa Veran (Sunnyi Melles) jalokivikoruja. 

Roolit vaihtuvat, sillä pomoksi ryhtyy se, jonka takana ovat vesivarat ja naposteltavat. Niistä käydään kauppaa. Kuinka ollakaan, kapteenin paikan ottaa Abigail (Dolly de Leon), laivan siivooja. Hän näet osaa myös kalastaa paljain käsin. Nainen vie Carlin mukanaan pelastusveneeseen. Muut pötköttelevät rannalla muka vahtimassa nuotiota.

Yaya päättää lähteä tutkimaan, mitä saarelta löytyy. Abigail lyöttäytyy mukaan. Kummankin ihmeeksi he päätyvät toiselle rannalle muovituolien sekaan. Saari onkin turistirysä, jossa meren tuntumaan voi siirtyä jopa kallioon louhitulla hissillä. 

Östlund jättää lopun avoimeksi, mutta näyttää Abigailin murhanhimoisena kivenmurikka kourissa valmiina murskaamaan Yayan, Carlin kumppanin. Paljon ehditään sanoa myös taistelevasta feminismistä, ennen kuin näin pitkällä ollaan.

Voisin yrittää myös elokuvan tulkintaa allegoriana nykyihmisten herruudelle kaikkialla. Mutta jätän pea katsomatta tarkasti, mitä elokuvan käänteiden takaa ehkä pilkottaa.

Tarmo Poussu jakeli elokuvalle viisi tähteä. En pane hanttiin nyt, kun tosiaan tulin katsoneeksi koko järisyttävän komedian.

***

Parasitea en katsonut yksin, vaan tutun kumppanin kanssa. Kumpikin meistä seurasi tiiviisti pikku hiljaa kehkeytyvää huijausta, vaikka lopulta muistimme, että on leffa nähty ennenkin. Silti varsinkin minä pakenin välillä ruudun tapahtumien piinaa. 

Tarina on peruskuvioltaan yksinkertainen: kellariloukossa asustava Kimin nelihenkinen perhe hankkiutuu yksi kerrallaan Parkin perheen palvelusväeksi arkkitehtonisesti vaikuttavaan kotiin. Perhe ei tiedä, että rakennuksen alla on piiloasunto pahan päivän varalta. Se voi koittaa Pohjois-Korean ydinasein. Parkien kotia hoitaa edellisten asukkaiden ja talon rakennuttajien peruna nainen, joka tuntee alimmaisenkin sopukan. Sinne hän on piilottanut oman työttömän aviomiehensä.

Parkien elämä sujuu mukavasti, kunnes Kimin perheen äiti tulee pestatuksi uudeksi taloudenhoitajaksi. Entinen saa potkut siltä seisomalta.

Äärimmäisen taitavasti vähin siirroin uhka kasvaa, kunnes tilanne räjähtää pojan syntymäpäivillä.

Enempää en pura elokuvaa, mutta suosittelen lukemaan tämän Film-o-holicissa julkaistun arvostelun runsaine kuvineen. 

Isän matkaa muistin häivähdyksinä

 Ovikello on soinut, Anthony on havahtunut, riipinyt kuulokkeet korviltaan ja hihkaissut jotenkin, että sinäkö siellä, Anne. Tytär on hälytetty kaupasta palaamaan isän luo.

Isä ja totinen tytär, siinä maineikkaan elokuvan keskeiset hahmot. He tulivat tutuiksi, kun YLE tarjosi Oscar-palkitun leffan Areenasta katsottavaksi. Elokuvateatterien vetonaulaksi siitä ei kai enää ole.

Meitä katsojiakin oli kaksi. Kumpikin keskittyi inahtamatta näkemään, mitä "kotona" tapahtuu. Ihmetystä herätti, kenen kodissa oikeastaan ollaan. Isä toimi aivan kuin omassa upeassa lukaalissaan, mutta sekaannuksia aiheutui katkelmista, joissa Anne puhui miehensä kanssa. Oliko isä sittenkin otettu asumaan tyttären luo?

Anne puuhasi kotiin apua, mutta isä pani hanttiin. Hän osasi ilkeillä niin, että yrittäjät lähtivät itse.

Kuvassa taas yksi uusi tarjokas, Laura. Isä kiinnostui hänestä kuin jossain poissa viipyvästä, kaivatusta tyttärestään Lucystä. Anne on pulassa, sillä hänen pitäisi muuttaa Pariisiin, Sieltä hän tulisi viikonloppuisin tapaamaan isäänsä.

Pikku hiljaa hienon huoneiston sisustus rappeutuu kuin kuvajaisena Anthonyn muistin haurastumisesta. Tietyt tilanteet toistuvat ja hämmentävät katsojaa Anthonyn lailla.

Lopulta sama asunto on muuntunut hoivakodiksi ja sen yhdeksi huoneeksi, jonka ikkunasta avautuu näkymä lehteviin puihin. Hoitaja vaikuttaa Anthonysta tutulta. Käy ilmi, että isä on asunut jo jonkin aikaa tässä ympäristössä, vaikkei muista sinne muuttaneensa. Päivittäin hän on tavannut juuri näkemänsä hoitajan...

Me kaksi yli kahdeksankymppistä katsojaa mietimme totisina oman muistimme tilaa. Mutta emme vajonneet murehtimaan tulevaisuutta, vaan luimme muutaman kritiikin leffasta, kuten tämän. Mitään suurta keskustelua nähdystä ei tällä kertaa herunut. Toteutus nojaa erinomaiseen käsikirjoitukseen, josta ohjaaja Florian Zeller palkittiin Oscarilla, samoin Anthony Hopkins roolityöstään. 

Kiitokset taas YLElle erinomaisesta leffasta.

Juna toi, juna vei

 

Äskettäin tallensin YLE Teemalta unkarilaiselokuvan 1945, onneksi, sillä se vangitsi minut yhtenä hiljaisena iltana ruudun ääreen. Netistä löytyy arvostavia mainintoja leffasta, kuten tämä Jussi Karjalaisen juttu Seurassa 27.1.2021:

Ferenc Török lataa tasokkaaseen mustavalkoelokuvaansa 1945 tiheän odotuksen ilmapiirin, mutta kovin paljon tässä tiivistyy teatraalisesti yhteen päivään.

1945 (Unkari 2017) on novelliin perustuva yhden päivän filmi kylästä, jonka juna-asemalle saapuu sodan päätyttyä kaksi vaitonaista, hattupäistä juutalaismiestä kahden arkun kera. Kylän napamiehen (Péter Rudolf) lähipiiriin leviää paniikki siitä, ovatko salamyhkäiset miehet tulleet peräämään kyläläisten ilmiantamien juutalaisten taloja ja omaisuutta. Jännitteinen tilanne sotkee myös juuri samaksi päiväksi osuneet häät.

Keskisen Itä-Euroopan elokuva on jatkuvasti purkanut toista maailmansotaa. Huolimatta lukemattomista sotadraamoista on unkarilaisten oma osuus juutalaisten kohtaloon ollut niin vaikea kysymys, että se näkyy maksimoituna syyllisyytenä vasta nyt.

 Katsoessa tosin päättelin, että kyse olisi ollut yhden juutalaisperheen ilmiannosta saksalaisille. Perheen rohdoskauppa, talo ja muu omaisuus oli jaettu kyläläisten kesken. Kirjurina paikan puuhamie teki "viralliset" paperit rohdoskaupan siirtymisestä oman poikansa nimiin. Tämä oli valmistautumassa omiin häihinsä, vaikka morsiamen sydän paloi toisaalle.

 Pappi ja kaikki muut olivat olleet osallisina juutalaisperheen tuhoon. Poikaa asia painoi siinä määrin, että hän jätti rohdoskaupan ja häät kysyttyään kuitenkin, lähtisikö valkoisiin pukeutunut morsian hänen mukanaan kauas pois kylästä. Ei lähtenyt, mutta ei myöskään saanut haluaamansa miestä kuin hetkeksi. Kostoksi hän polttaa rohdoskaupan. Muutakin äärimmäistä tapahtuu.

Kuvaus tihentyy kohti huippuhetkeä, kun totinen, mustiin pukeunut mieskaksikko saapuu maantietä hevosvankkurin perässä kävellen, pysähtyy — ja jatkaa kohti hautausmaata. Siellä hevosmies apureineen ryhtyy tulijoiden pyynnöstä kaivamaan maata. Puulaatikon näköiset arkut avataan. Vanhempi juutalainen nostaa esiin liinoja, joiden päälle hän kokoaa arkuista lasten kenkiä ja leluja sekä kirjoja. Kääröt lasketaan kuoppaan. Hevosmies apureineen seuraa vaiti, kunnes kysyy, miksi tavarat haudattiin. Koruton vastaus kuuluu jotenkin näin:

Kaikki, mitä meidän omaisistamme on jäljellä, on nyt saatettu perille haudan lepoon.

Joukko kyläläisiä todistaa tapahtumia portin takaa. Heille selviää, etteivät tulijat vaadi ilmiannettujen juutalaisten omaisuutta itselleen. He eivät edes mainitse näitä, vaan palaavat kävellen juna-asemalle. Siellä istuu jo odottamassa kyläkirjurin poika. Kaikki kolme nousevat junaan, joka puksuttaa pois mustan savupilven saattelemana. Kyläläisillä joutuvat elämään syyllisinä, mutta kohta myös venäläiskomentoon alistuvina. Venäläisiä pörrää jo ympäri kylää.

 Tässä vielä linkki Leena Virtasen HS-kritiikkiin otsikolla Vaikuttava unkarilaiselokuva kuvaa kriittisiä hetkiä toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

 

Paterson, runoileva bussikuski

Moni kohtaus toistuu Jim Jarmuschin elokuvassa Paterson (2016), kuten tyyni herääminen ennen kuutta vaimon viereltä. Vaimo kertoo onnellisesta unestaan, jossa hänellä oli kaksosvauvat. Mies kuuntelee, myötäilee ja sanoo, että kummallakin olisi oma vauvansa. Vaimo, Laura, jatkaa uniaan.

Mies ottaa siististi viikatut vaatteet tuolilta mukaan, menee keittiöön, syö aamumuroja pikku kiposta, lähtee töihin. Hetken verran sormissa pyörii sinivalkoinen tulitikkuaski, jonka kansiteksti tuo mieleen megafonin paisuttaman äänen. Tikuista irtoaa asiaa, kuten myöhemmin monista satunnaista yksityiskohdista.

Vaimon varustama eväsboksi heiluu kädessä, kun Paterson samannimisestä New Jerseyn pikkukaupungista kävelee tyynesti työhönsä varikolle ja käynnistää bussinsa.

Tuttu reitti toistuu päivästä toiseen, mikä sopii tälle kuskille. Hän huomaa kaksosia siellä täällä päivän mittaan. Matkustajat juttelevat keskenään. Paterson panee merkille repliikkejä, joista käy ilmi ihmistyyppi oman tarinansa toimijana. Kuskin lempeä hymy tarttuu. Taukojen aikana Paterson kaivaa esiin muistikirjansa, johon ilmestyy sanoja alkuiduksi pikku hiljaa kehkeytyvälle runolle. Kauniisti kirjoitettua tekstiä ilmestyy kuvaruutuun kuin Patersonin ajatusten kuvajaisena.

Aamuyhdeksän aikoihin vilkaistaan kelloa. Loppupäivä sujuu tuttua rataansa kelloon katsomatta, kunnes vuoro päättyy. Katsoja kävelee Patersonin kanssa kotiin, jossa sievä vaimo on jatkanut kodin somistamista mustavalkoisin kuvioin.

Käy ilmi, että Lauralla on kunnianhimoa. Hän toivoo miehen julkaisevan runojaan, joista ei edes ole kopiota tallessa. Mies ei liikahda Lauran toivomalla tavalla, vaan jatkaa omaan tapaansa. Niinpä Laura tarttuu toimeen ja sanoo tähtäävänsä kuuluisaksi kantrilaulajaksi. Hän ostaa mustavalkoisen kitaran ja yrittelee oppaiden avulla soittamista. Kuppikakkujen teossa hän pääsee nopeammin vauhtiin ja saa myydyksi kaikki leipomuksensa paikallisella tuotetorilla. Saadut rahat hän sijoittaa yhteiseen ravintola-ateriaan ja elokuvissa käyntiin.

Pariskunnan yhteiseloa ryydittää Lauran englanninbuldoggi Marvin. Se lähtee Patersonin kanssa iltalenkille, jonka määräkohde on paikallinen pubi. Siellä tarina karttuu kiehtovilla tyypeillä, joiden kaikkien kanssa Paterson tulee hyvin juttuun. Marvin odottaa ulkona. Sitä ei kukaan varasta, vaikka koiran saisi helposti viedyksi, mikä sopisi Patersonille. Turha toivo. Marvin odottaa pubin ulkopuolella, kunnes Paterson tulee ulos ja palaillaan kotiin. 

Kahden uroksen välinen kilpailu Laurasta kulminoituu pariskunnan leffailtana. Patersonilta on jäänyt muistikirja sohvalle koiran ulottuville. Marvin ei jätä tilaisuutta käyttämättä, vaan tekee selvää Patersonin runoista. Kotiin tullessa paperisilppu lattialla järkyttää enemmän Lauraa kuin itseään runoilijaa.

Kerran tuttua vesiputousta katsellessaan paikalle ilmestyy mies, joka kysyy, sopiiko istua samalle penkille. Jutellaan runoista ja runoilijoista. Käy ilmi, että vieras palaa seuraavana päivänä kotiinsa Osakaan. Yllättäen hän antaa Patersonille lahjaksi tyhjän vihon ja sanoo, että joskus tyhjä sivu tarjoaa eniten mahdollisuuksia. "Ahaa" jää kaikumaan, kun runoilija Osakasta poistuu. Ja kas, Patersoni kaivaa taskustaan kynän: sanat alkavat taas virrata paperille. Bussikuski Patersonin ilme kirkastuu. Hän on kuin onkin runoilija, vaikkei myöntänyt sitä Osakan miehelle.

Mitä ajattelen elokuvasta? Meitä oli kaksi nauttimassa leffan hiljaisesta menosta. Aiheita jutteluun piisasi pitkään. Yksityiskohtia perattiin, pintaa syvemmälle pyrittiin ja aavisteltiin jotakin samaa kuin perinteisissä japanilaisissa tanka-runoissa.

Teemu Laaksonen pohtii Yle Teeman sivuilla ilmestyneessä Patersonin esittelyssä, voiko elokuva olla runo. Juttu tarjoaa monta varteenotettavaa pointtia elokuvan katseluun, vaikkei sitä enää löydy Teemalta. Onneksi olin sen aikanaan tallentanut. 

Arvosteluista suosittelen varsinkin Film-o-holicin juttua, josta löytyy tietoja leffasta näyttelijöineen. Loppuun on liitetty elokuvan virallinen traileri. Ohjaajan Jim Jarmuschin kuvan liitän loppuun kiitoksena häneltä katsottavaksi saadusta erikoislaatuisesta leffasta.

Mistä sovinnaisuus kumpuaa?

Kuvan siivon näköinen mies on Jean-Louis Trintignant roolissa, jossa hän esittää muiden hyväksyntää janoavaa Marcelloa, Hahmo perustuu Alberto Moravian romaaniin Il Conformista (1954, suomentamatta). Siinä koulukaverit rusikoivat ja häpäisevät Marcellon. Kokemus porukan ulkopuolelle jäämisestä osoittautuu tuhoisaksi. Muitakin taakkoja pojalla on: Hän häpeää morfiinia käyttävää äitiään ja tämän rakastajaa, jonka ilmeisesti tappaa tai tapattaa kerran aikuisena äitinsä luona käydessään. Mielisairaalaan suljetusta isästäkään ei ole ollut pojalle apua. 

Romaanin pohjalta Moravia yhdessä ohjaajan kanssa laati käsikirjoituksen samannimiseen elokuvaan (1970). Bernardo Bertolucci ohjaajana sekä  Vittorio Storaro kuvaajana takasivat näyttelijöille, että ei tehty turhaa työtä. Yhdessä tuotantoryhmä sai aikaan mestariteoksen, joka pian löysi tiensä myös suomalaisiin leffateattereihin nimellä Fasisti. Meiltäkin Kangasalta paineltiin oikopäätä katsomaan maineikasta uutuutta Tampereelle Olympiaan Satakunnankadun varrella. YLE Teeman lokakuun Pahuuden monet kasvot - sarjassa uudestaan katsottuna Fasistista vain muutama kohtaus tuntui tutulta, vaikka aikoinaan leffa riipaisi syvältä.

Marcellolle sovinnaisuus tarjoaa suojaa. Hän piilottaa tunteensa, opiskelee humanistisia aineita, päätyy valtion virkamieheksi ja avioituu keskiluokkaiseen tapaan Giulian (Stefania Sandrelli) kanssa. Tulevan anoppinsa toivomuksesta Marcello käy jopa ripillä, mistä elokuvaan on luotu huikea kohtaus. Fasistipuolueeseen liittyminen takaa hänelle paikan voittajien joukossa. Hintana on, että hän suostuu osallistumaan entisen filosofianopettajansa murhaamiseen. Hanke onnistuu häämatkalla Pariisiin, jonne fasismia vastustava professori Quadri  (Enzo Tarascio) on asettunut asumaan Anna-vaimonsa kanssa. Marcello ilmestyy pariskunnan ovelle, päätyy jatkamaan professsorin kanssa aikoinaan kesken jäänyttä pohdiskelua Platonin filosofiasta. Pariskuntien välille kehkeytyy kutkuttavia tilanteita, joissa Marcellon ja Giulian sisin paljastuu. Marcello jopa tuiskahtaa rakastumaan päätä pahkaa Annaan (Dominique Sanda) ja houkuttelee tätä lähtemään kanssaan Etelä-Amerikkaan.

Kamera hyväilee kumpaakin kaunista vaimoa niin ilmiselvästi, että katsoja havahtuu ihailemaan naisia ohjaajan sekä kuvaajan tapaan.

Anna ohjailee Giuliaa nauttimaan kosketuksista. Yhteisen illallisen jälkeen - vaatimaton ravintola, upeasti pukeutuneet naiset - parit siirtyvät tanssisaliin, jossa Giulia uskaltautuu Annan mukana unohtamaan ympärillä olevat ja tanssii kuin ei koskaan ennen. Professsori innostaa Marcelloa näkemään, kuinka kauniita tanssivat naiset ovat, turhaan. Marcello pysyy yrmynä, vaikka hetkeä aikaisemmin olisi ollut valmis hylkäämään kaiken, jos Anna olisi taipunut hänen suunnitelmiinsa.

Tarinan kohtalokas käänne lähestyy, kun professori vaimonsa kanssa ajaa kohti Sveitsiä.  Harri Römpötti kirjoittaa Hesarissa: 

Tarina etenee takaumina, joista palataan aina autoon, jossa Marcello ja salaisen poliisin pamppu kiitävät toisinajattelijan perässä. Takaumissa vilahtavat Marcellon lapsuus, mutta ennen kaikkea seurataan hänen tarmokasta pyrkimistään tavallisuuteen.

Loppua kohden muistin, mitä tulee tapahtumaan. Autot pysähtyvät, professori astuu ulos. Anna jää kauhuissaan yksin autoon, kunnes ei enää kestä, vaan yrittää hakea apua ja löytää Marcellon toisesta autosta. Tämän kylmä katse häätää Annan pakosalle. Professori on jo ammuttu. Vainottuna Anna juoksee,  sotkee vaaleita vaatteitaan, ehtii puiden lomaan, kunnes - luoti kajahtaa. Järkytys juurrutti näkymän mieleeni.

 

Takautumana metsäkohtaus palaa Giulian ja Marcellon puheisiin kauan myöhemmin. Käy ilmi, että kikattajasta vaisuksi vaimoksi muuttunut Giulia on jo aikoja sitten tajunnut, mikä osuus Marcellolla oli professori Quadrin ja Annan katoamisessa. Giulia rohkenee jopa kysyä asiasta mieheltään. Vastaamisen asemesta mies poistuu kotoa tapaamaan sokeaa aatetoveriaan Italoa (José Quaglio). 

Italiassa tuuli on kääntynyt, Mussolinia ei enää ole. Italo joutaa sokkona sysättäväksi ihmisjoukkoon tönittäväksi. Marcello siirtyy sivuun, lämmittelee käsiään nuotion tapaisessa, vilkaisee kalterien sivuitse, näkee lähettyvillä alastoman, tummaihoisen naisen makoilemassa vatsallaan. Nainen veivaa gramofonia, kuuluville kumpuaa tunteikasta musiikkia... Marcello tuntuu aavistelevan, tuntevan jotakin erilaista... Onko Italo Marcellon pimeä puoli, joka jouti häviämään väkijoukon mukana? Viimeinen kuva näyttää Marcellon hymyilemässä vapautuneesti.

Silmissä kummittelee yhä kohtauksia elokuvasta. Niin käy, kun taitavat tekijät ovat ladanneet kuviin yksityiskohtia, joissa riittäisi perkaamista tulkintojen pohjaksi. Minulle kuitenkin riittää se, että katsoin Fasistin uudestaan ja luin siitä Film-o-holicin arvostelun oivaltavine tulkintoineen. 

Leviathan - pedon kahmaisu

Viime perjantai-iltana kotisohvalta nähty elokuva Leviathan mykisti katsomaan, mutta tarjosi myös paljon aiheita, kun juttelemaan puhjettiin. Yksi ja toinen oli jo kehunut leffaa, mikä joskus haittaa omaa keskittymistä itse elokuvaan, kun lopulta onnistuu näkemään kohutun teoksen. Tällä kertaa niin ei käynyt. Välillä tosin tuntui, etten kestä katsella silmien eteen vyöryvää kamaluutta. Siitä pääsee jossain määrin jyvälle elokuvan virallisesta trailerista.

Ensimmäinen linkki vie Lauri Itäkannaksen tekstiin, jolla hän esittelee Yle Teemalta 20.9.2017 lähetetyn elokuvan. Film-o-holicin arvostelu tarjoaa lisää perusteltuja näkemyksiä. Niihin minulla ei ole nokan koputtamista. Nettihauista ei kuitenkaan löydy sitä, mistä kaksi ihmistä jaksoi puhua pitkään. Niinpä poimin blogijuttuuni muutamia näkymiä.

Avauksena huokuva valtameri suuntasi odotukset johonkin mereltä uhkaavaan. Viittaahan elokuvan nimikin merihirviöön. Rannalla seisoo talo, johon syttyy kotoisan lämmin valo.  Aika pitkään tapahtumia saa seurata, ennen kuin ylle poimitun kuvan valaan luuranko näkyy. Se on mykkä. Kivellä istuva poika, Roma, potee raivoa kotikuvionsa takia. Hän ei siedä äitipuoltaan, Liljaa. Herää epäily perheen tulevaisuudesta.

Pojan reipasotteinen ja kiivas isä, Kolja, saa avukseen armeijakaverinsa, asianajajan Moskovasta. Yksissä tuumin lähdetään oikeudenistuntoon. On kyse Koljan perintötalosta tontteineen. Kuva venäläisestä oikeuskäytännöstä on täyttä farssia. Kolmen naisen triumviraatista yksi lukea pajattaa paperista tekstiä, jolla kaikki Koljan vaatimukset ja oikeudet taloonsa kiistetään kiharaisin sanakääntein. Asianajaja saa hädin tuskin suunsa auki, kun on jo poistuttava salista.

Meri ei taidakaan olla elokuvan perheen perimmäinen uhka.

Käy ilmi, että kaupungin pormestari on se, joka naruja vetelee. Asianajajan keräämät tiedot pormestarin ja hänen joukkionsa hämäristä puuhista on kirjattu muistioon, jonka pormestari lopulta lukee. Silloin hän horjahtaa, kutsuu rikoksissa mukana olleet hätäkokoukseen. Ei huolta, sillä apu löytyy suorastaan jumalallisena tukena, kun mahdikas ortodoksinen kirkkoruhtinas, ehkä piispa, tönii pormestaria kuin teinipoikaa käyttämään valtaansa, jonka "Jumala on tälle suonut". Pikku hiljaa selviää, että kyse onkin kirkon toimintaa palvelevasta rakennushankkeesta eikä mistään pormestarin yksityisestä datsasta. Pormestarin anteliaisuuta!

Siinäpä Koljalla vastustajat: kotikaupungin hallinto, oikeusistuin, poliisi ja näiden suojana ortodoksisen kirkon ylin edustaja paikkakunnalla.

Aika ajoin kuva siirtyy valtaisana huokailevaan mereen. Katsoja puolestaan vetää syvään henkeä jokaisesta toimesta, jolla narua kiristetään Koljan ympärille.

Mukaan tulee lisää uhkia, kun tapahtumat siirtyvät kauas kotoa erään Koljan autokorjaamon asiakkaan syntymäpäivän viettoon. Autokolonnassa lähdetään sekä pyssyjen ja votkan että naisten ja lasten kanssa upean avaraan maastoon. Siellä ammutaan pulloja, kunnes päivänsankari räsäyttää koneaseella kaikki kerralla rikki. Lohdukkeeksi hän ehtii näyttää muita maalitauluja: kuvia entisistä neuvostojohtajista, uudempiin ei ole vielä tarpeeksi perspektiiviä. Pyssynpaukuttelu jää odottamaan jatkoa.

Remuisa juhla näet keikahtaa äkkiä nurin, sillä pikkulapsen suusta kuullaan, että vieras setä kuristaa Lilja-tätiä. Koljan lähipiirissä kytenyt lempi asianajajan ja Liljan välillä roihahtaa kaikkien tietoon. Kolja uhkaa tappaa molemmat. Uhkaus kutistuu nyrkkitappeluksi, josta katsoja näkee vain verijäljet asianajajassa.

Leskimies-Koljan parisuhteessa onnea ei ole taannut miehen vaimolleen monesti toistama "rakastan sinua". Viehättävän naisen alakuloisuus kiinnittää huomiota elokuvan alusta asti. Vaimo vetoaa Koljaan, jotta tämä lopettaisi juomisen, turhaan. Mikä ratkaisuksi? Lilja on umpikujassa. Voimattomaksi itsensä tunaroineesta asianajajasta ei enää ole apua Koljalle, ei vaaraa pormestarille, ei iloa Liljalle. Mies pelotellaan raa'asti pois.

Sanaton Lilja kävelee aamuvarhain rantatöyräälle. Meri huokuu. Ulapalla kohoaa jokin suuri, ehkä valaan selkä, ja häviää taas. Niin häviää myös Lilja. Kun ruumis löytyy, Kolja havahtuu typertyneenä kysymään: Itsemurhako? Miksi?

Koljan alamäki kiihtyy. Votka ei sammuta murhetta. Uskomattomin käänne Koljan kohtaloon iskeytyy, kun poliisit yhteisvoimin tekaisevat murhasyytteen, jonka nojalla mies teljetään 15 vuodeksi vankilaan. Näin näyttävästi rusennetaan isompiaan vastustanut alamainen! Kouriintuntuvasti murskaus nähdään Koljan talon repimisenä. Pormestarin liikkeelle sysäämän kauhakuormaajan valtaisa kita raastaa perheen kodin hajalle. Hyytävää katsottavaa. Kuvan kaappasin trailerin lopusta.

Mistä leffassa perimmältään on kysymys? Tätä käännettiin ja väännettiin. Suurin peto elokuvan ihmisten elämässä onkin mitään keinoja kaihtamaton vallanpitäjä, jota kirkko suojelee ja näennäinen oikeuslaitos peittelee. Turmeltuneessa yhteisössä ihmiset voivat perin juurin huonosti, sillä heillä ei ole mitään turvaa väärinkäytöksiä vastaan.

Syyllisyyttä pohtii moni elokuvan henkilöistä. Useimmat tarinan henkilöistä ovat myös itse vähintään osasyyllisiä onnettomiin ratkaisuihin. Äitipuoltaan nurjasti kohdellut Roma jää lopulta täysin suojattomaksi, kunnes hänen huoltajikseen tarjoutuvat ne "ystävät", jotka herättivät epäilyn Koljasta vaimonsa murhaajana.

Myös uskonnon asema elokuvan ihmisten elämässä on hämmentävä. Korkein kirkonmies käyttää valtaansa pormestarin ohjaamiseen, jotta tämä rohkenee hoitaa tontinryöstön loppuun. Kiitoksia satelee loisteliaassa jumalanpalveluksessa, jossa saarnaaja teroittaa seurakuntalaisten mieliin, että tärkeintä on pysyä uskollisena ortodoksiselle kirkolle, alamaisena esivallalle. Mutta ihmisten arjessa liikuskelee myös vaatimaton, vanha pappi jakamassa leipää tarvitseville. Koljan uhitellessa pappi kertoo tarinan Jobista, mikä rauhoittaa Koljan ja miltei selvittää hänen humalansa. Elokuvasta ei kuitenkaan löydy viestiä, joka kertoisi Koljan kohtalon kääntyvän onnelliseen loppuun niin kuin Raamatun Jobille lopulta kävi.

Vaihteeksi elokuvia

Eilinen ilta talvikodossa kului Richard Linklaterin Rakkaus-trilogiaa katsellen. Yle Teema lähetti sen 23. kesäkuuta. Koska en tuoreeltaan voinut uppoutua leffoihin, tallensin kehutun satsin, onneksi. Katsomisen alkuun päästyäni en malttanut lopettaa kesken, vaan annoin mennä yhteen syssyyn kaikki kolme.

Verkkotoimittaja Lauri Itäkannas on kirjoittanut tausta-artikkelin, josta varmistuu, että teos kattaa parin vuosikymmenen ajan päähenkilöiden elämästä ja että kukin osa keskittyy yhteen vuorokauteen. Ensimmäisessä osassa Rakkautta ennen auringonnousua (1995) eletään vuotta 1994 ja ollaan junamatkalla. Jesse (Ethan Hawke) ja Céline (Julie Delpy) alkavat jutella keskenään ja jäävät junasta yhdessä Wieniin. Ihmeellisen vaivattomasti kuljeskellaan, jutellaan, lähennytään, hurmaannutaan. Hyvin uskottavasti rakentuu kuva hiukan yli parikymppisistä nuorista, joilla on vain muutama tunti yhteistä aikaa ja jotka ovat kuin luodut toisilleen. Lämpimänä kesäyönä kaupunki, sen kuppilat, puistot ja Tonavan rannat tarjoavat lumoavia näkymiä. Katsojakin kokee olevansa lumottu. Aamun valjussa valossa koittaa eron hetki. Viime tingassa ehditään sopia uusi tapaaminen samalle rautatieasemalle puolen vuoden kuluttua, mutta edes tarkkoja nimiä saati puhelinnumeroita ei vaihdeta. Kiihkeisiin suudelmiin elokuva loppuu. Jotakin hetken tunnelmasta siirtyy kotikatsomoon, missä tällä kertaa pohdiskelin yksikseni, tapaavatkohan Jesse ja Céline enää ikinä.

 Toki oli selvää, että he tapaavat, koska saman tien käynnistin seuraavan osan Rakkautta ennen auringonlaskua (2004). Sovittu tapaaminen Wienin juna-asemalla ei toteutunut, vaan Céline ilmaantuu Pariisissa kirjakauppaan yleisön taakse kuuntelemaan Jesseä, joka esittelee bestseller-kirjaansa. On kulunut viisi vuotta Wienin lumosta. Taas on aikaa vain sen verran, että ehditään hiukan kävellä. Kuinka ollakaan, napataan muutama minuutti lisää yhteistä aikaa, ennen kuin Jessen on riennettävä lentokentälle ja takaisin Yhdysvaltoihin perheensä luo. Wienin tunnelmat toistuvat. Juttu sujuu, kelpo selityksiä löytyy sille, ettei Céline tullutkaan Wieniin. Yhtään kuollutta hetkeä tähänkään elokuvaan ei ole eksynyt. Varsinainen herkkukohtaus nähdään lopussa, kun Céline on vienyt pikaisesti Jessen asuntoonsa, jotta voisi esittää tälle yhden laulun. Kuullaan ja nähdään taianomainen esitys. Laulun sanat jäävät kaikumaan korviin ja Célinen hurmaava olemus askarruttamaan mieltä, kun musta loppuplanssi peittää ruudun. Tähänkö parin tarina voisi päättyä? Upea leffa säilytti intensiteettinsä viimeiseen ruutuun.

En paljoa kaivannut edes jaloittelua, ennen kuin jatkoin sarjan viimeiseen osaan Rakkautta ennen keskiyötä (2013). Siinä lomaillaan Kreikassa. Ohimennen selviää, että Jesse ei ehtinyt Pariisissa lennolleen, vaan hän jäi Célinen luo, mistä seurasi, että pian Céline odotti kaksosia. Elokuvassa kauniit tyttöset ovat jo isoja, samoin 14-vuotias Jessen poika, jota ollaan saattamassa lennolle äitinsä luo Yhdysvaltoihin. Lapsia ei näy, kun ollaan kirjailijaystävien luona Peloponnesoksella. Yhteisellä aterialla keskustellaan vilkkaasti ja sivistyneesti. Céline loistaa ironisuudellaan, josta pilkottaa kateus miehen menestyksestä. Pariskunta kävelee taas pitkään ja juttua riittää.

 
Hotellihuone odottaa. Mutta kaikki muu odotus menee aivan mönkään yhden puhelinsoiton myötä. 
Céline kääntää itsestään nurjan puolen esiin, raivoaa, oksentaa suustaan Jessen niskaan kaiken mahdollisen lapsia synnyttäneen ja hoivanneen naisen kaunan. Feministiset kiivailut ja uralla etenemisen halut pursuavat esiin. Äimänä seurasin, kuinka tilanne kärjistyi kärjistymistään ja kuinka Jesse jaksoi säilyttää malttinsa. Miehen pinna on tosiaan pitkä! Hän on se, joka lähtee karanneen perään rantatavernaan ja tarinoimalla onnistuu pikku hiljaa tyynnyttämään Célinen. Raivotar asettuu, kun Jesse osaa muistuttaa, kuinka itsensä aina vanhaksi tuntenut Céline voisi kahdeksankymppisenä muistella, miten hän juuri tänä nimenomaisena iltana ollessaan nelikymppinen saikaan nauttia rakastelusta... Niinpä. Elokuva päättyy taas yhtä arvoituksellisesti kuin kaksi edellistäkin, ja katsojalle avautuu tilaisuus rakennella jatkoa ihan itse.

Voi olla, että Rakkaus-trilogia saa vielä jatkoa, jos ohjaaja ja käsikirjoittajat jaksavat jatkaa pariskunnan kuvion tutkimista ja samat loisteliaat näyttelijät ovat yhä saatavissa rooleihinsa vaikkapa vuonna 2023.

Festarileffoja kotisohvalta katsottuina

Viime viikonloppuna telkkarista tulvi tallennettavaa, kun oli meneillään Yle Teeman tämän syksyn elokuvafestivaali. Tuoreeltaan katsottiin Merry Christmas, Mr. Lawrence ja A most wanted Man. Jälkimmäinen linkki vie samalla toiseen Philip Seymor Hoffmanin tähdittämään elokuvaan nimeltä A Late Quartet. Sen katsomista olen aloitellut yksikseni. Samoin omin nokkineni istuin ja ihmettelin Hayao Miyazakin Tuuli nousee -piirrosanimaation, joka lienee ainoa Miyazakin pääasiassa aikuisille tekemä leffa, kenties peräti jäähyväisteos. Kaikista tarjolla olleista leffoista löytyy Teeman sivuilta sekä tausta-artikkeli että kuvia. Lisäksi ainakin piirrosleffan ja Mr. Lawrencen linkin lopusta pääsee katsomaan ja kuuntelemaan maanmainion kommentaattoriparin, Mika Rätön ja Sami Sänpäkkilän, jutustelua nähdystä.

Tässä blogitekstissä paneudun vain suosikkiini Miyazakiin ja hänen viimeiseen tai ainakin viimeisimpään Tuuli nousee -animaatioonsa. Hänen aikaisemmista töistään kirjoitin silloin, kun olin katsonut Henkien kätkemän (2001). Linkki vie omaan blogijuttuuni, josta pääsee edelleen tausta-aineistoihini.

Lauri Itäkannas johdattelee laajassa artikkelissaan Tuuli nousee -elokuvaan ja mainitsee muun muassa:

"Capronin työtä seuraa kaukana Japanissa lehtien välityksellä nuori poika Jiro, joka on niin likinäköinen, ettei hänestä ole lentäjäksi, mutta hän tahtoo silti rakentaa lentokoneita. Jiro Horikoshi, Hayao Miyazakin elokuvan päähenkilö, ja kreivi Caproni olivat kumpikin todellisia henkilöitä ja lentokonesuunnittelijoita, mutta Tuuli nousee ei ole tosipohjainen draama. Se on maaginen elokuva unelmista, katoavaisuudesta ja hetken kestävästä luomisvoimasta. Ja elämän valitsemisesta toimettomuuden sijaan."

Minua koskettaa se, että päähenkilö on lahjakas lentokoneinsinööri. Olen näet läheltä seurannut, kuinka vaativat suunnittelutehtävät vievät tekijäänsä, olipa kyse talojen ja koneiden rakentamisesta tai röntgenlaitteista. Kokemuksen karttuessa oivallukset siivittävät tekijöitä yhä etevämpiin ratkaisuihin. Niin tapahtuu myös Tuuli nousee -leffassa.

 Hämmentävältä tuntui nähdä, kuinka koelentoihin valmistauduttiin vetämällä kone asemiin härkävankkurilla. Nuori Jiro pohtii Japanin köyhyyttä. Se korostuu opintomatkalla Saksaan, missä ollaan pitkällä lentokonehankkeissa. Härkiä ei näy missään!. 

 Jiro on perin juurin uppoutunut omiin työtehtäviinsä. Hän ei ota nähdäkseen, ei kuullakseen muita kutsuja. Tuulenpuuska tulee avuksi ja herättää havaitsemaan neitosen. Herrasmiehenä Jiro ottaa kiinni tuulen lennättämän varjon ja palauttaa sen tytölle. Tämä tunnistaa miehen samaksi, joka pelasti tytön äitinsä kanssa junasta, kun maanjäristys keskeytti matkanteon. Komeasti piirretty maaanjäristys ja ihmisten hätä kaaoksessa eivät pysäyttäneet Jiroa. Hän kantoi selässään äidin, joka oli loukannut jalkansa. Naisten päästyä kotiinsa hän jatkoi saman tien matkaa edes kertomatta nimeään.
 

Lopulta sattuma saattaa nuoret samaan lomapaikkaan, Kestää vielä tovin, ennen kuin Jirossakin leimahtaa rakkaus. Sitä varjostaa alusta asti vakava uhka, tytön keuhkosairaus. Avioliitto solmitaan, mutta se jää lyhyeksi. Tuberkuloosi vie vaimon.

Merkillinen ajatus toistuu pari kertaa Jiron unissa, kun hän tapaa opastaan, kreivi Capronia. Kreivin mukaan ihmisen luomisvoima kukoistaa vain kymmenen vuotta, ja kreivi patistaa Jiroa käyttämään aikansa oikein. Elokuvan lopulla kreivi näyttäytyy taas ja kyselee, onko Jiro osannut käyttää aikansa hyödyksi. Tämä myöntää tehneensä niin, muttei ole hyvillään. Luovuuden hinta on ollut liiankin kova.

Pitäiskö uskoa Capronin ennustusta, jota vielä Miyazaki vahvistaa? Aika moni nerokas kirjailija, kuten vaikkapa Aleksis Kivi, on tarvinnut vain nuo kymmenen vuotta saadakseen aikaan suuurenmoisen tuotantonsa. Tietääkseni myöskään Albert Einstein ei ollut tuottelias kovin pitkään. Matemaatikoiden ja fyysikoiden "parasta ennen -ikä" liikkunee kolmenkympin paikkeilla. Onneksi sentään tuntemani taitavat insinöörit ovat jatkaneet pitkään ammatissaan. Edes eläkkeelle jäämiset eivät useinkaan ole katkaisseet kiinnostusta asioihin, joihin on kiihkeinä työvuosina voinut syntyä jopa intohimoinen suhde. Sama suhtautuminen lienee pääteltävissä Miyazakin omasta uraauurtavasta työskentelystä animaatiotaiteen parissa.

Ilokseni olen saanut nauttia harvinaislaatuisesta taiteesta kotitelevision kautta tarjoiltuna. Kiitän myös erinomaisista Yle Teeman tausta-aineistoista. Miyazaki-artikkelista löytyy näet myös kiintoisa viittaus Paul Valéryn runoon, josta elokuva kuuluu saaneen nimensä.

Marilynne Robinsonin Kotiin jatkaa tarinaa Gileadista tuttuun tapaan

Marilynne Robinsonin Home-romaani ilmestyi Yhdysvalloissa 2008 ja Suomessa 2010 Laura Jänisniemen kääntämänä nimellä Kotiin. Sen kansi on huomiota herättävän synkkä. Kirjan luettuani ymmärrän, että tumma väritys ja häivähdys isokuvioisesta tapetista viittaavat siihen vanhoillaan säilytettyyn taloon, jossa kanteen kuvatut kolme hahmoa viettävät yhteiset viikkonsa alkukesästä syksyn alkuun 1948. Etualalla oviaukossa selin katsojaan seisoo naishahmo, Glory. Keskeisenä hahmona toisessa oviaukossa kyyhöttää vanha ja sairas isä, pastori Boughton, harvoin käytetyltä etunimeltään Robert. Gloryn ja isän välissä matolla näkyy varjo. Se kertoo, minkälaisena perhe on  kokenut pojan, jolle isä oli antanut ystävänsä John Amesin nimen ja joka itse vaihtoi nimekseen Jack. Itse asiassa varjo viittaa myös siihen, kuinka ulkopuoliseksi Jack tunsi olonsa hurskaassa perheessä.

Romaani alkaa isän isän repliikillä: "ONPA HIENOA, ETTÄ MUUTAT TAKAISIN KOTIIN!" Näin isä toivottaa tervetulleeksi nuorimman lapsensa, Glory-tyttären, ja saa tämän mielen apeaksi. Tilannetta ei kevennä isän lisäys:"Ainakin toistaiseksi." Lukija virittyy aistimaan, kuinka epäonnistumiset omassa elämässä ohjaavat palaamaan lapsuuden ympäristöön. Gloryn hyvänä selityksenä on se, että yksin elävä leski-isä tarvitsee apua. 

Pian taloon saapuu kirje, jossa kaksi vuosikymmentä tietymättömissä ollut Jack kertoo tulevansa kotiin. Glory ja isä odottavat toiveikkaina, mutta miestä ei kuulu. Vihdoin kevään jo taittuessa kesään laiha mies ilmestyy kotitaloon. Hiljaisia, varautuneita hetkiä riittää. Hitaasti Glory ja Jack saavat kiinni yhteisistä askareista, joista tärkeimpiä ovat isän hoitotoimet ja villiintyneen puutarhan perkaaminen. Rikkaruohojen ja taloa peittävien kuivuneiden köynnösten repiminen tuntuu kuvaavan aikuiselämän mittaisten sotkujen selvittämistä. Tarina eteneee Gileadista tuttuun tapaan ilman jaottelua luvuiksi omine otsikkoineen. Kahden tyhjän rivivälin tauoin teksti luo tilanteisiin voimallista latautuneisuutta, joka imee lukijan mukaan henkilöiden pohdintoihin keskinäisistä suhteistaan. 

Varovasti sisarukset raottavat epäonnistumisiaan toisilleen. Isä kuuntelee valppaana ja on tyytyväinen huomatessaan, että lapset viihtyvät keskenään. Lukija murehtii ja toivoo lähes isän tavoin, että Jackilta loppuisivat aiheet ylettömiin anteeksi pyytelemisiin. Jack koettaa lähestyä isää saadakseen tietää, kuinka isä suhtautuisi tietoon Jackin vihkimättömästä mustasta vaimosta ja pojasta. Presbyteerinen pappismies ei tajua, mihin Jack pyrkii. Isän suvun mainitaan muuttaneen Skotlannista Yhdysvaltoihin vasta karmean sisällissodan jälkeen 1880-luvulla. Niinpä isän käsitykset neekereistä, niin kuin kirjassa heitä nimitetään, on jäänyt vaille koettelua. Jack huomaa, ettei isä sulattaisi neekeriä perheeseen. 

Asia jää piiloon, kunnes Jackin jo lähdettyä pois Glory näkee pihaportilla auton. Siitä nousee ylväs musta nainen, joka kyselee, missähän Jack Boughton asuu. Glory on kuullut tarpeeksi Dellan ja Jackin yhteisestä elämästä vaikeuksineen. Niinpä hän puhuttelee naista ystävällisesti nimeltä, kutsuu sisään.  Tämä ei voi tulla, vaan lähtee autoa ajavan sisarensa kanssa kohti Memphisiä. Glory ehtii kuitenkin tovin katsella kadulla hyppivää kaunista lasta, Jackin poikaa. Ja Glory tietää olevansa se, jonka täytyy pysyä talossa. Alkaa uusi odotus: herää hurja toivo, että poika vartututtaan tulisi takaisin. 

Erityistä painoa sain lukukokemukseen siitä, että YLE Teemalla on meneillään moniosainen, loistelias dokumentti afroamerikkalaisista. Olen katsonut sarjaa ja taas kerran huomannut, kuinka hataria ovat tietoni ja ymmärrykseni Yhdysvaltain historiasta. Esimerkiksi se on käynyt ilmi, miten evankelinen herätysliike havahdutti aikoinaan pohjoisen unionin valkoihoiset näkemään neekeriorjuuden syntinä ja miten tuo ymmärrys levisi räjähdysaineen tavoin myös mustien keskuuteen. Robinsonin kirjan viittaukset Keskilännen kirkkojen moniin suuntauksiin pyyhkäisevät ohi minunlaiseltani lukijalta, koska en tiedä niistä juuri mitään, vaikka pitäisi. Onhan uskonnollisuudella yhä suuri vaikutus paitsi amerikkalaisten arkielämään myös Yhdysvaltain politiikkaan.

Kotiseutu I - III, vuosisadan mittainen elokuva

 YLE Teemasta on vaivihkaa tullut minulle yhtä tärkeä kanava laadukkaisiin elokuviin kuin takavuosikymmeninä tietyt Tampereen elokuvateatterit ja -kerhot. Koko tämän vuoden olen pyhittänyt tiistaisin pari kolme tuntia viimeisimmän Kotiseutu-jakson katsomiseen. Yle Teema lähetti kaikki jaksot myöhään maanantai-iltaisin. Tallensin ne, vaikka olisin voinut käyttää myös Areenan palveluksia. En näet enää jaksa valvoa toisin kuin 1980-luvulla, jolloin sain ensi tuntuman tähän suurteokseen.

Yle Areenan sivuilta löytyy tiivis esittely:

"Edgar Reitzin käsikirjoittama ja ohjaama Heimat-trilogia on televisiohistorian laajimpia ja upeimpia draamasarjoja. Kolmesta pitkästä erillisestä sarjasta (Heimat, Die zweite Heimat, Heimat 3) koostuva Kotiseutu on eeppinen sukusaaga, joka luotaa Saksan lähihistoriaa lähes sadan vuoden ajalta. Ensimmäinen Kotiseutu kertoo fiktiivisestä kylästä nimeltä Schabbach, Kotiseutu 2 keskittyy opiskelijaelämään 1960-luvun Münchenissä, ja Kotiseutu 3 käsittelee muurin murtumisen jälkeistä Saksaa. Trilogia luo tarkan ja vivahteikkaan kuvan Schabbachista kotoisin olevien ihmisten ja heidän jälkeläistensä vaiheista vuosina 1919-99. Kotiseutu 2:n ja Kotiseutu 3:n pääosissa ovat Henry Arnold ja Salome Kammer."

Laajasti aiheesta on kirjoitettu  Yle Teemaan. Vahvan katsojakokemuksen Vaarin vinkkelistä tarjoaa tämä blogiteksti, johon tekijä on liittänyt useita puhuttelevia kuvia ja kiinnostavia tietoja muun muassa musiikista. Suomeksi on aiheesta kirjoittanut myös Kalevi Aho. Hänen jutulle antamansa otsikko Maailman paras musiikkielokuva kertoo, kuinka suuresti Reitzin teos on innoittanut  suomalaissäveltäjää.

Saksankielisenä löytyy runsaasti aineistoa.Tässä vielä yksi linkki. Videon alkupuoli näyttää, kuinka tarinat pitkään ottivat vauhtia valokuvista. Hakulöytöjeni perusteella huomasin, että koko teos on ostettavissa DVDnä ainakin alkukielellä.

Mikä tässä elokuvassa otti minut tyystin valtaansa? Perusteluja löytyy paljon: uskottava elämänläheisyys;  kiinnostavat henkilöhahmot kaikkine vaiheineen; lisäksi tietty paikkakunta, sen ihmiset ja myytit kasvavat edustamaan 1900-luvun Saksaa; tarinan verkkainen kulku, johon ehti hengästymättä mukaan; naisten ja miesten erilainen tapa ratkoa eteen osuvia isojakin asioita; sepän jälkeläisinä miesten kekseliäs yritteliäisyys, naisten taidot talouden- ja huolenpidossa; natsiajan ja sodan vaikutukset perheen- ja suvun jäseniin. I osassa äiti-Marian kannustava usko kolmeen hyvin erilaiseen poikaansa siivitti osaltaan pojat melkoisiin saavutuksiin. Luetteloa voisi jatkaa eikä se silti tekisi oikeutta itse elokuvalle eikä minun tuntemuksilleni sen vastaanottajana.

Pitkin matkaa ihmettelin, kuinka muistiini olivat tallentuneet monet tunnelmat, vaikka itse kohtauksista oli päässäni jäljellä pelkkiä riekaleita. Marian tyyni olemus oli säilynyt hyvin mielessä, vaikka paljon muuta oli unohtunut tai muuntunut. Kun aikoinaan tiiviisti seurasin I- ja II-osan jaksoja, mieleen piirtyi muun muassa kuva Hermannista palaamasta kotikylään kymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Muistin hänet reissussa rähjääntyneenä. Kas kummaa, en tällä katsomiskerralla enää nähnyt hänessä samaa, vaan paremminkin mies tuntui innokkaana odottavan äidin tapaamista pitkästä aikaa. Tiellä kulkemiset huomasin jo ensi kerralla. Oli merkitsevää, kun mies käveli poispäin niin kuin Paul vaivihkaa Amerikkaan lähtiessään. Samoin Hermann poistui kiukuissaan kotikylästä, kun hän suunnisti musiikkiopintoihin Müncheniin. Anton taas nähtiin tulemassa pitkin tietä. Hän tosiaan palasi kävellen sotavankeudesta Neuvostoliitosta. Lähes myyttistä jalkapatikkaa toistettiin usein.

Riipaisevaa oli myös päästä oivaltamaan, kuinka musiikki on suruista tehty. Kolmannessa osassa Hermann kokee Clarissan hylänneen hänet, pakenee suin päin lähikylään ja palatessaan löytää lukitun talon. Avaimia salapaikasta hakiessaan hän takertuu jalkarautaan eikä selviä irti omin avuin. Jalastaan vammautuneena ja sielultaan nyrjähtäneenä hän yksinäisenä vihdoin löytää musiikista tien murheidensa yli. Hän innoittuu säveltämään tilaustyötä, josta ei aiemmin saanut otetta. Syntyy suurteos, Saksojen yhdistymissinfonia. Odotin, että siitä olisi esitetty osia elokuvan kolmannen osan lopussa, mutta näin tavanomaisesti Reitz ei filmiään lopettanut. Sen sijaan nähtiin vuosituhannen vaihtuminen juhlassa, jonka järjestäjä yhä virui vankilassa ajokortitta ajamisesta. Ideana oli ollut koota yhteen se pääosin itäsaksalaisista ammattimiehistä koostunut joukko, joka oli restauroinut perinteisen, pahasti lahonneen talon Reinin rantakalliolla. Siinä komea kuvajainen yhdistyneestä Saksasta! Viimeisessä osassa kuullaan myös Hermannin hiljaisen painokas lausahdus, että sittenkin perhe on tärkein.

Alusta asti kummitteli ihmisten puuhissa myös kultahippujen etsintä virrasta ja Niebelungenin aarre. Kolmesta veljeksestä Ernst on se, joka suorastaan loi aarteen vuoren sisään, mutta se tuhoutuu. Niebelungen-tarusto on ollut Richard Wagnerin aarre, kun hän loi oopperateoksia. Rohkenen väittää, että myös Reitz on käyttänyt oman luomuksensa pohjaratkaisuihin taruaineksia. Tuntuu kuin tarinasta häämöttäsi kolme kohtalokasta sisarusta. Wikipedian mukaan näitä  Nornia ovat Urd ("kohtalo"), Verdandi ("kehittyminen") ja Skuld ("syyllisyys"). He säätävät niin jumalten kuin ihmisten kohtaloita ja maailman muuttumattomia lakeja. Sisarukset asuvat Asgårdissa, maailmanpuu Yggdrasilin juurella ja Urdin kaivon äärellä, missä he kehräävät kunkin syntyneen ihmisen kohtalon langan: Urd kehrää säikeet, Verdandi kiertää ne yhteen ja Skuld katkaisee langan. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, ja jopa Yggdrasilin on määrä kuihtua. Nornat yrittävät estää tämän, tai ainakin hidastaa prosessia kaatamalla kohtalon kaivosta mutaa ja vettä maailmanpuun juurille. Taianomainen neste pysäyttää mädäntymisen toistaiseksi.

Reitzin teoksen viimeistä edellisessä jakossa betonimassa vyöryy vuoren onkaloihin, joihin Ernst oli varastoinut taideaarteensa, oman Niebelungin aarteensa niin, ettei ydinpommikaan yltäisi teoksiin. Tässä vaiheessa Ernst itse on jo päättänyt päivänsä lentämällä vuoren seinämään. Viimeisessä jaksossa katsojan silmissä väikkyy pitkään kuva vuonna 1900 syntyneen Marian Hermann-pojan tyttären, Lulun, äärimmäisen huolestuneista kasvoista ja kyyneleistä. Hänen Lukas-poikansa soittaa isoisän opettamaa pianokappaletta taustalla, ikkunasta aukeaa näkymä sumuiselle Reinvirralle. Mitä juuri alkanut uusi vuosituhat tuokaan tuillessaan? Ehkä Reiz vielä kertoo jotakin myös siitä.

Nymphomaniac pakottaa ajattelemaan

Seksi on aiheena Yle Teeman toukokuun tarjonnassa. Kokonaan on jo tullut länsimaiden historiaa tarkasteleva kolmiosainen sarja  siitä, miten kirkko on muokannut suhtautumista seksiin, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Sarja sysäsi katsojan ajattelemaan muun muassa niitä tarkoitusperiä, joilla seksi saatiin muuttumaan synniksi. Huimalta tuntuu kirkkoisä Augustinuksen mukaisesti papistossa vahvistunut tulkinta, että lapsi seksistä alkunsa saaneena on jo perisynnin raskauttama. Ihmekö sitten, että länsimaissa ihmiset yhä kipuilevat seksuaalisuutensa kanssa. Piiloon pakotettu ja synniksi leimattu seksi on kirkon kontrollin höllyttyä ryöpsähtänyt pakonomaisesti esille.

Kahtena peräkkäisenä perjantaina esitetty kaikkiaan nelituntinen Lars von Trierin Nymphomaniac-leffa kuuluu Teeman seksiaiheiseen valikoimaan. Eilisiltana elokuva tuli katsotuksi lähes yhdeltä istumalta. Tutun katsojakumppanin kanssa pohditaan yhä, mistä kaikesta elokuva puhuu. Jo se, että elokuva alkaa täysin mustasta, pitkään jatkuvasta näkymästä, herättää kysymyksiä. Samoin se, että leffa myös päättyy täysmustaan kuvaan ennen lopputekstejä, antaa aiheen olettaa ohjaajan painottavan jotakin erityistä merkitystä. Tyhjyydestä olemme tulleet, tyhjyyteen häviämme? Vai mitä? Upea musiikki saattelee katsojaa loputekstien verran matkaa.

Katsoja pääsee osalliseksi Joe-nimisen naisen tarinasta, kun vanhahko mies löytää naisen makaamasta synkeällä sivukadulla. Mies vie naisen asuntoonsa ja auttaa hänet sänkyyn. Ylle kopioitu kuva näyttää elokuvan perusasetelman, jossa pikku hiljaa herännyt luottamus johtaa siihen, että nainen alkaa kertoa tarinaansa miehelle, joka kertoo nimekseen Seligman. Pian käy ilmi, että nainen määrittelee itsensä nymfomaaniksi, kun taas mies tunnustaa olevansa aseksuaalinen. Hänellä ei ole koskaan ollut seksikumppania, eikä masturbointikaan kiinnostanut kuin lievästi murroikäisenä.

Miehen ankea asunto tuntuu naisesta munkin kammiolta. Mies myöntää, että hänelle tärkeitä ovat hänen tekstinsä. Hän osoittautuu paitsi kirjanoppineeksi myös oivalliseksi kuuntelijaksi. Kumpikin osallistuu kertomiseen, kun jokin satunnainen esine tai muu seikka herättää huomiota ja muistot alkavat purkautua. Keskustelu kulkee verkkaisesti hengittäen, pakottamatta. Intensiteetti säilyy niin, ettei katsojakaan karkaa tilanteesta. Tunnelma kirvoittaa muistamaan ja rohkaisee kertomaan. Mies ei kertaakaan tuomitse naista huonoksi ihmiseksi, vaikka tämä sitä kärttää. Tilanne toimii tahtomatta oivallisena terapiaistuntona toisin kuin se psykologin johtama ryhmäkeskustelu, johon työnantaja naisen pakottaa. Ristiriita korostuu.

Kertomuksen edetessä pilkahtaa koomisia tilanteita: pikkutytöt vessan lattialla leikkimässä sammakkoa ja tutkimassa orgastisia tuntemuksia, piukkapöksyiset teinitytöt miesjahdissa junassa, eräs rouva H kolmen poikansa kanssa vaatimassa Joelta aviomiestään takaisin, naismasokisteille palveluksia tarjoavan siistin, asiallisen miehen toiminta kuin hammaslääkärin vastaanottotilassa.

Kuvaus kaikkineen pysyttelee enimmäkseen sisätiloissa. Värit ovat paljon puhuvan haaleita, asunnot tavallisia keskiluokan koteja ahtaista kulmista katsottuna, työpaikat ja sairaala steriilejä pitkine käytävineen. Seligmanin likaisenruskea, koruton kämppä tarjoaa joskus nähtäväksi auringon heijastuksen ikkunantakaiseen tiiliseinään. Joe muistaa lapsena katselleensa koko taivaankannen yli loistavia auringonlaskuja, mutta toivoneensa jo silloin väreihin vielä enemmän hehkua. Paikoin tarina sinkauttaa näkyville avaruuskuvia yhtä lailla kuin puiston puita, joista erityisesti saarni jäi mieleen. Joen isä näet tapasi opastaa tytärtään ihailemaan puita, joiden sanoi talvipaljaina muistuttavan ihmisen sielua.

Viimeisessä kertomuksen vaiheessa palataan samaan synkkään kujaan, jolta mies naisen auttoi mukaansa. Paikka tuntui lavastetulta. Sen kautta Joe mainitsee päästävän oikotietä ihmisten asuinalueille. Ehkä sen kautta solahdettiin myös sellaisiin tajunnan kerrostumiin, jotka useimmiten sivuutettiin.

Kun kaikki on kerrottu, Seligman toivottaa hyvää yötä, poistuu toiseen huoneeseen, sulkee oven. Joe kääntyy seinään päin, sammuttaa valon ja on valmiina nukahtamaan. Minä katsojana olisin tyytynyt ja tyyntynyt, jos ohjaaja olisi lopettanut elokuvansa näin rauhallisesti. Mutta, mutta: von Trier jysäyttää vielä yhden käänteen tarinaan niin, että lopputulosta voi yhä pohdiskella juttukaverini tavoin ja löytää siitä merkin aseksuaalisuuden mahdottomuudesta. Pimeän jakson jo alettua tapahtui vielä jotakin: mitä ihan tarkasti ottaen? Miksi-kysymykseen tuli vastaus...

Päteviä tulkintoja elokuvista olen usein löytänyt Film-o-holicin sivuilta. Sieltä on luettavissa muun muassa Juha Rosenqvistin 7.2.2014 ilmestynyt kritiikki, jonka otsikko jo kertoo, että von Trierin elokuva raottaa ihmisyyttä seksuaalisuuden kautta. Yhdeksän hengen arvosteluraati on antanut elokuvalle neljä hymynaamaa viidestä mahdollisesta. Julkistettujen arvosteluperusteiden mukaan tällainen on erinomainen elokuva. Se on sekä sisällöltään että estetiikaltaan merkittävä elokuva, jolla on selkeät elokuvataiteelliset tai kulttuuriset ansiot.

Kaikki Eevasta, ei sentään eevoista

Marraskuussa 2013 Yle Teema tarjoili takavuosikymmenten Oscar-rohmun Kaikki Eevasta (All About Eve, USA 1950). Muitakin palkintoja elokuvalle on sadellut. Onneksi tallensin sen, ja eilen sille löytyi sopiva katsomisaika.  Aikoihin en olekaan nähnyt nuoruusvuosieni filmitähteä Bette Davisia. Oli helppo palauttaa mieleen, miksi hän oli aikansa kuuluisimpia näyttelijöitä. Hauskalta tuntui katsoa hyvin nuorta Marilyn Monroeta Miss Caswellina. Tämäkin roolihahmo kurkottelee kuuluisuutta, muttei lahjojen puutteessa etene testitilannetta pidemmälle.

Toisin kävi todellisuudessa.

Teeman sivulla kerrotaan niukasti näin: "Kuuden Oscarin hieno klassikko nuoresta näyttelijästä, joka pyrkii huipulle soluttautumalla suuren tähden lähipiiriin. O: Joseph L. Mankiewicz. N: Bette Davis, Anne Baxter, George Sanders." Bette Davis esittää tähtinäyttelijä Margo Channingia eikä ihmeekseni saanut suorituksestaan Oscar-palkintoa.

Anne Baxter on leffan Eeva, joka ujuttautuu yhä lähemmäs ihailemaansa Margoa. Pikku hiljaa avulias herttaisuus väistyy, häikäilemätön pyrkyryys käy ilmeiseksi. Wikipediasta löytyy kattava juoniselostus ja muutakin tietoa leffasta. Elokuva sanoo paljon sekä lahjakkuudesta että kunnianhimosta muutaman erityisen naishahmon kautta.

Mikä tarinassa vangitsee? Ensi kuvista alkaen tekijät tuntuvat tienneen, mihin pyrkivät. Ei kompasteluja, vaan määrätietoista draaman kehittelyä. Alkulämmittelynä nähdään kohtaus, joka keskittyy parin tavallisen oloisen naisen yllättävään (!) tapaamiseen. Katsoja haistaa, ettei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Tilanteet kehittyvät rivakasti, kunnes nuori teatterin ovella norkoillut neitonen on jo suuren näyttelijättären apulainen. Miehiä ilmestyy kuviin. He eivät ensi alkuun sähköistä kohtauksia muilta osin kuin tähtinäyttelijä Margon ja hänen rakastettunsa, ohjaaja Billin, lemmekkäinä kiistoina. Thelma Ritterin näyttelemä Birdie, entinen varieteetaiteilija, maustaa humoristisin heitoin juttuhetkiä.

Mustavalkoinen kuvaus puhuttelee sekin väkevästi. Vaikka myös elokuvan äänitys on palkittu Oscarilla, siitä ei tarttunut korviini muistijälkiä. Mutta silmiin tarttui se, että kohtauksissa eletään pääosin sisätiloissa, mikä vahvistaa teatterimaista tunnelmaa. Henkilöt muodostavat jännitteisen kuvion, jossa alkuun pyöritään Margon ympärillä. Vähin erin painopiste siirtyy Eevan suuntaan. Hän ei kuitenkaan pysty ohjailemaan tapahtumia niin kuin tahtoo, sillä ulkopuolinen, terävästi asioita tarkasteleva kriitikko Addison DeWitt selvittää Eevan valheet.

Näytelmässä on kolme pariskuntaa, joista näytelmäkirjailija Lloyd Richards ja hänen vaimonsa Karen edustavat tasavertaisia kumppaneita. Margo ja Bill pysyvät koettelemuksista ja epäsuhtaisesta ikäerosta huolimatta rakastavaisina. Lopulta Margo jopa suostuu menemään naimisiin Billin kanssa, mikä pelastaa hänet häviämästä tähteyden yksinäiseen erämaahan. Eeva alistuu Addisonille tämän paljastettua naisen konnankoukut. Eevan kohtaloksi koituu sama, minkä hän itse teki Margolle. Kehä ei umpeudu, vaan spiraali jatkaa kiertymistään - häikäilemättömiä maineen tavoittelijoita tulee yhä uusia. Tenhoava loppukuva tiivistää leffan sanottavan siten, ettei siihen ole mitään lisättävää.

Jelena, tarina pelkistetyin kuvin

Perjantaileffana katsottiin Yle Teeman parin otteeseen viime vuonna lähettämä ja omiin tallennuksiin varastoitu Jelena, Venäjä 2011. O: Andrei Zvjagintsev N: Nadežda Markina, Andrei Smirnov, Jelena Ljadova, Aleksei Razin. Tuoreeltaan elokuva palkittiin muun muassa Cannesissa.

Leena Virtanen kirjoittaa Hesarissa 6.5.2015, että ohjaaja Zvjagintsev oli tuolloin mitä ajankohtaisin. Hänen uusin elokuvansa Leviathan (2014) oli saatu  samoihin aikoihin elokuvateattereihin myös Suomessa.Virtasen mukaan ohjaaja onnistuu Jelenassa tiivistämään nyky-Venäjän sosiaaliset ristiriidat muutaman ihmisen väliseen draamaan. Tapahtumain kulun Virtanen kertoo näin:

Päähenkilö Jelena on naimisissa varakkaan bisnesmiehen Vladimirin kanssa. Molemmilla on aikuiset lapset edellisistä liitoistaan. Jelenan poika asuu perheineen lähiössä ilman työtä ja toimeentuloa, ja Jelena yrittää auttaa heitä. Pojanpoikaa uhkaa armeija, ellei hän pääse opiskelemaan, ja siihen taas tarvitaan rahaa.
Vladimirilla on hemmoteltu tytär, joka on aina saanut kaiken, mitä haluaa. Vaikka lapset edustavat yhteiskunnan ääripäitä, heitä yhdistää haluttomuus ryhtyä mihinkään.
Vladimir ei suostu antamaan rahaa Jelenan pojanpojan auttamiseksi. Jelenassa herää alemmuudentunto, joka pakottaa hänet toimimaan.

Omana katsomiskokemuksena tunnustan, että hetkittäin tuskastutti seurata hitaita, arkisia, kaikesta sälästä puhdistettuja otoksia. Näin kävi etenkin leffan alkupuolella, kun näyttämönä oli pariskunnan äveriään tyylikkäs kerrostaloasunto. Toisella tavalla vaivalloista oli seurata kohtauksia, joissa Jelena vieraili poikansa ja tämän perheen slummiasunnossa.

Kotiteatterin etuna on, että katsomisessa voi pitää taukoja. Voisi tietysti jättää koko leffan sikseen, mutta Jelena ei päästänytkään katsomisen vaivasta. Tauot riittivät ensi avuksi. Puoli tuntia ennen loppua pohdittiin, mihin tarina mahtanee päätyä. Ei osuttu lähellekään ohjaajan ratkaisuja. Alkoi näet tulla lisää katetta määrittelylle psykologinen trilleri. Loppuratkaisu noudattaa Jelenan riidan tuiskeessa äännähtämää lausahdusta, kuinka viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Loppukuvissa näkyy Jelena poikansa yhä kasvavan perheen kanssa olohuoneessa, joissa ei aiemmin ollut mitään elämää. Katsoja seuraa suuren ikkunan läpi, kuinka  pöydän ympärille kerääntyy perhettä juomaan teetä. Kuva muuttuu utuiseksi, ja Philip Glassin musiikki lisää tunnelmaan tummia sävyjä.

Jelenan tarinasta jäi ikävä jälkimaku. Siihen kuitenkin sekoittui halu pohtia ohjaajan ratkaisuja. Pelkistetyt kuvat kiinnittivät ensimmäiseksi huomiota. Erityiseltä tuntui sekin, että leffaa ei kannattele musiikki, vaan arkiset kodin äänet ja ulkona liikenteen kolkko kohina. Musiikki kaappasi mukaansa vasta loppukohtauksessa jopa niin, että tuli jäädyksi aloilleen kyrillisin kirjaimin vilistävien lopputekstien ajaksi.

Elokuva vaikuttaa yhä. Paraikaa mietin, miten voisi tulkita Jelenan junan ikkunasta näkemän valkoisen hevosen. Se makaa maassa kuin kuollut. Vieressä lojuu iso musta vaate, jonka sisälle ajattelin ratsastajan. Silmiin jäi uhkaavia näkymiä slummialueen tuntumassa kohoavista ydinvoimalaitoksen kolmesta kookkaasta lieriöstä hönkäilemässä ilmoille höyryjään. Jelenan pojanpojan hahmo pohdituttaa sekin. Elokuvan lopussa hän seisoo isoäitinsä upean kodin parvekkeella ja katselee aidatulla alueella jalkapalloa pelaavia nuoria. Katsoja kokee melkein pääsevänsä pojan pään sisään, sillä tämä poika on ollut slummialueella osa jengiä, joka hankasti on hankkiutunut tappeluihin pusikkoisella ja sotkuisella "ei-kenenkään" alueella,

Milloin Zvjagintsevin Leviathan mahtanee ilmestyä Ylen Teeman tarjontaan? Kun niin tapahtuu, tallennan leffan odottamaan sopivaa perjantaita leffan katsomiseksi.

Viidettä tuntia Viscontia

Viimeksi jouluaattona YLE Teema tarjosi katsojilleen Luchino Viscontin mahtileffan Ludvig II (1972). Perjantai-iltana sen katsominen aloitettiin, eilen lopetettiin. Pitkältä tuntui, mutta sujuihan se kahtia jaettuna. Hitaasti hiipuvassa spektaakkelissa riitti loppuun asti ihmettelemistä yllin kyllin. Jo pelkkä näyttelijäkaarti, tuttu vuosikymmenten takaa, ilahdutti katsojaa. Elokuvan keskeisissä rooleissa nähdään Helmut Berger (Ludvig II), Romy Schneider (keisarinna Elisabet eli Sissi), Trevor Howard (Richard Wagner) ja Silvana Mangano (Cosima Wagner).

Kuuluisan ja äveriään aatelissuvun vesana ohjaajalla on ollut omasta takaa eväitä paneutua Baijerin kuninkaan vaiheisiin. Viscontille kaiketi ovat olleet tuttuja palatsimaiset miljööt ja erikoislaatuiset aateliset. Silti paneutuminen Baijerin hulluksi mainitun kuninkaan vaiheisiin on ollut jättiläishanke, johon on tarvittu paitsi näkemystä ja taitoja myös isosti rahaa. Näyttelijöitä on paljon, puvustus luo kuvaa 1800-luvun puolivälin aatelispompöösistä, samoin satumaiset miljööt. Niistä monet lienevät autenttisia Ludvigin rakennuttamien linnojen interiöörejä

 Ludvig II nähdään elokuvassa kuninkaaksi kruunamisesta kuolemaan asti. Elämäkertaahan tulos muistuttaa. Kaiken aikaa katsojaa puhuttelee myös se, kuinka ohjaaja ottaa kantaa muun muassa hovin seremonioihin. Mieleeni iskostui alkukohtauksista kuningataräidin ja hänen seuralaistensa laahuksin varustettujen pukujen muhkeus. Riikinkukotkin levitetyin pyrstöin olisivat hävinneet näille daameille uhkeudessa. Aavistin Viscontin hymyilevän vinosti taustalla, kun hän toi näyttämölle hoviaatelin kaikessa pröystäilyssään.

Uskomaton henkilökuva syntyy myös rokonarpisesta Richard Wagnerista ja tämän ahneudesta. Wagneria sokeasti ihaileva kuningas ei omin avuin havaitse, miten velkaantunut taiteilija käyttää suojelijaansa hyväkseen ja kiskoo kuninkaalta tolkuttomasti varoja. Niillä katetaan yhtä lailla yksityistä ylellisyyttä kuin luodaan taidelaitoksia.

Kuninkaan oopperataiteen harrastus tuntui osittain ilmenevän  rakennushankkeissa. Hän luo ympärilleen kulisseja, joista elokuvassa nähdään muutamia. Paljon tilaa on saanut Linderhofin linnan Venusluola, jossa kuningas kerran lipuu venhossaan kuin sadun hahmo joutsenten uiskennellessa ympärillä. Rannalla odottaa kutsuvieraana näyttelijä, jonka kuningas haluaisi olevan Shakespearen Romeon inkarnaatio.

Linnoista Neuschwanstein oli Wikipedian mukaan Ludvigin yksityiskoti. Se avasi ovensa vierailijoille seitsemän viikkoa Ludvigin kuoleman jälkeen, jotta rakentamisesta kertyneet velat olisi saatu maksetuksi. Linna on yhä suosittu turistikohde.

Ludvig II muistetaankin paitsi linnoistaan myös tuhlailustaan. Elokuvassa on pysäyttävä kohtaus, jossa Baijerin hallituksen edustajat pohtivat Ludvigin syrjäyttämistä. Päätöstä tehtäessä kuullaan muutamia henkilöitä. Heistä yksi on kuningasta nuoresta asti uskollisesti palvellut eversti. Tämä sanoo suoraan, että hallitus on itse vastuussa kuninkaan lähes rajattomasta rahankäytöstä, kun on hyväksynyt hänen laskunsa. Onko peräti ollut tarvoitteena pitää kuningas loitolla omissa harrastuksissaan, jotta ministerit voisivat rauhassa hallita?

Vastaukseksi saadaan se, minkä myös Wikipediaan kirjattu historia tuntee: Ludvig siirrettiin tarkkailtavaksi Bergin vaatimattomasti sisustettuun linnaan lähelle Müncheniä. Hänelle sallittiin kuitenkin valvotut kävelyretket linnan ympäristössä. Pari päivää Bergiin saapumisen jälkeen hän lähti kävelylle lääkärinsä kanssa. Tämän jälkeen ei tiedetä, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Tiedetään vain se, että heidät molemmat löydettiin 13. kesäkuuta hukkuneina linnan lähellä olevasta Starnberginjärvestä. Virallinen selitys oli, että Ludvig oli päättänyt tappaa itsensä hukuttautumalla. Kun lääkäri oli yrittänyt estää häntä, Ludvig oli tappanut ensin lääkärinsä.

Filmi päättyy kuvaan, joka pysähtyy hukkuneen lääkärin vääristyneisiin kasvoihin. Minä kuitenkin liitän oman juttuni loppuun Ludvigia esittäneen Helmut Bergerin kasvot. Kiinteään katseeseen sisältyy mielestäni yhä yksinäisemmäksi muuttuneen kuninkaan olemus. Siitä puuttuu se groteksi piirre, jolla Visconti elokuvan loppupuolella toistuvasti korostaa kuninkaan kolkkoa kohtaloa: hänen suustaan paistavat mustiksi mädäntyneet hampaat.