Viidettä tuntia Viscontia

Viimeksi jouluaattona YLE Teema tarjosi katsojilleen Luchino Viscontin mahtileffan Ludvig II (1972). Perjantai-iltana sen katsominen aloitettiin, eilen lopetettiin. Pitkältä tuntui, mutta sujuihan se kahtia jaettuna. Hitaasti hiipuvassa spektaakkelissa riitti loppuun asti ihmettelemistä yllin kyllin. Jo pelkkä näyttelijäkaarti, tuttu vuosikymmenten takaa, ilahdutti katsojaa. Elokuvan keskeisissä rooleissa nähdään Helmut Berger (Ludvig II), Romy Schneider (keisarinna Elisabet eli Sissi), Trevor Howard (Richard Wagner) ja Silvana Mangano (Cosima Wagner).

Kuuluisan ja äveriään aatelissuvun vesana ohjaajalla on ollut omasta takaa eväitä paneutua Baijerin kuninkaan vaiheisiin. Viscontille kaiketi ovat olleet tuttuja palatsimaiset miljööt ja erikoislaatuiset aateliset. Silti paneutuminen Baijerin hulluksi mainitun kuninkaan vaiheisiin on ollut jättiläishanke, johon on tarvittu paitsi näkemystä ja taitoja myös isosti rahaa. Näyttelijöitä on paljon, puvustus luo kuvaa 1800-luvun puolivälin aatelispompöösistä, samoin satumaiset miljööt. Niistä monet lienevät autenttisia Ludvigin rakennuttamien linnojen interiöörejä

 Ludvig II nähdään elokuvassa kuninkaaksi kruunamisesta kuolemaan asti. Elämäkertaahan tulos muistuttaa. Kaiken aikaa katsojaa puhuttelee myös se, kuinka ohjaaja ottaa kantaa muun muassa hovin seremonioihin. Mieleeni iskostui alkukohtauksista kuningataräidin ja hänen seuralaistensa laahuksin varustettujen pukujen muhkeus. Riikinkukotkin levitetyin pyrstöin olisivat hävinneet näille daameille uhkeudessa. Aavistin Viscontin hymyilevän vinosti taustalla, kun hän toi näyttämölle hoviaatelin kaikessa pröystäilyssään.

Uskomaton henkilökuva syntyy myös rokonarpisesta Richard Wagnerista ja tämän ahneudesta. Wagneria sokeasti ihaileva kuningas ei omin avuin havaitse, miten velkaantunut taiteilija käyttää suojelijaansa hyväkseen ja kiskoo kuninkaalta tolkuttomasti varoja. Niillä katetaan yhtä lailla yksityistä ylellisyyttä kuin luodaan taidelaitoksia.

Kuninkaan oopperataiteen harrastus tuntui osittain ilmenevän  rakennushankkeissa. Hän luo ympärilleen kulisseja, joista elokuvassa nähdään muutamia. Paljon tilaa on saanut Linderhofin linnan Venusluola, jossa kuningas kerran lipuu venhossaan kuin sadun hahmo joutsenten uiskennellessa ympärillä. Rannalla odottaa kutsuvieraana näyttelijä, jonka kuningas haluaisi olevan Shakespearen Romeon inkarnaatio.

Linnoista Neuschwanstein oli Wikipedian mukaan Ludvigin yksityiskoti. Se avasi ovensa vierailijoille seitsemän viikkoa Ludvigin kuoleman jälkeen, jotta rakentamisesta kertyneet velat olisi saatu maksetuksi. Linna on yhä suosittu turistikohde.

Ludvig II muistetaankin paitsi linnoistaan myös tuhlailustaan. Elokuvassa on pysäyttävä kohtaus, jossa Baijerin hallituksen edustajat pohtivat Ludvigin syrjäyttämistä. Päätöstä tehtäessä kuullaan muutamia henkilöitä. Heistä yksi on kuningasta nuoresta asti uskollisesti palvellut eversti. Tämä sanoo suoraan, että hallitus on itse vastuussa kuninkaan lähes rajattomasta rahankäytöstä, kun on hyväksynyt hänen laskunsa. Onko peräti ollut tarvoitteena pitää kuningas loitolla omissa harrastuksissaan, jotta ministerit voisivat rauhassa hallita?

Vastaukseksi saadaan se, minkä myös Wikipediaan kirjattu historia tuntee: Ludvig siirrettiin tarkkailtavaksi Bergin vaatimattomasti sisustettuun linnaan lähelle Müncheniä. Hänelle sallittiin kuitenkin valvotut kävelyretket linnan ympäristössä. Pari päivää Bergiin saapumisen jälkeen hän lähti kävelylle lääkärinsä kanssa. Tämän jälkeen ei tiedetä, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Tiedetään vain se, että heidät molemmat löydettiin 13. kesäkuuta hukkuneina linnan lähellä olevasta Starnberginjärvestä. Virallinen selitys oli, että Ludvig oli päättänyt tappaa itsensä hukuttautumalla. Kun lääkäri oli yrittänyt estää häntä, Ludvig oli tappanut ensin lääkärinsä.

Filmi päättyy kuvaan, joka pysähtyy hukkuneen lääkärin vääristyneisiin kasvoihin. Minä kuitenkin liitän oman juttuni loppuun Ludvigia esittäneen Helmut Bergerin kasvot. Kiinteään katseeseen sisältyy mielestäni yhä yksinäisemmäksi muuttuneen kuninkaan olemus. Siitä puuttuu se groteksi piirre, jolla Visconti elokuvan loppupuolella toistuvasti korostaa kuninkaan kolkkoa kohtaloa: hänen suustaan paistavat mustiksi mädäntyneet hampaat.