Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marja-aronia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marja-aronia. Näytä kaikki tekstit

torstai 11. heinäkuuta 2019

Oranssista valkoiseen, sinisestä roosaan

Harmaa aamu tarjosi tilaisuuden ottaa kuvia sopivassa valaistuksessa. Nikon D90 pääsi  palvelukseen pitkään kaapissa maattuaan. Eka kuvan nappasin rapun pielestä, jossa tänä kesänä helottaa pari daaliaa lumihiutaleiden ympäröiminä. Niissä riittää nyppimistä.



Kolme iisoppa aloittelee kukintaansa muun kasvuston katveessa. Viime kesänä ne kurkottelivat valoon nykyistä komeampina.


Muhkea ruusupensas, vuosia sitten lahjana mökille tuotu, kukkii vimmatusti. Auenneina ruusut eivät kauaa kestä kauniina. Niinpä kuvaan pääsi suloinen nuppu.


Hitaasti kasvupaikkaansa asettuneesta pionista puskee vihdoin esiin vaalenanpunaisia kukkia. Aiempina kesinä on näkynyt vain jokunen karmiininpunainen kukkaröyhelö, tänä vuonna moisia komistuksia on nähty useita hetken hehkumassa.


Siankärsämöitä suosin, vaikken niitä syö. Turha ylpeillä syömättömyydellä, onhan kasvi mitä mainioin villiyrtti, tuoksuukin vahvasti. Samoin tekee samettiruusu. Ilmankos se saa kukkia pupuilta ja muilta mökkipihan verottajilta rauhassa.

 

Keltaisena helottava kurpitsan kukka houkuttelee pikku siivekkäitä, ei kuitenkaan pupuja saati kauriita tai peuroja.


Kokeeksi istutettiin yksi taimi isoon ruukkuun. Toistaiseksi kasvi kukkii valtoimenaan sekä kartuttaa rönsyjä. Pitäisiköhän niitä karsia?

Hiukan varjoiseen paikkaan maahan pantu kakkostaimi ei ole vielä saanut auki ainoatakaan kukkaa. Muutamana vuonna vain yhdestä kukasta on kehkeytynyt kurpitsanmollukka, ihan riittävä hillotarpeisiin. Lisäsato aiheuttaisikin jo sijoituspulmia.

Kun marja-aroniassa raakileet tummuvat, alkaa jännittäminen: kumpi ehtii ensin korjaamaan kypsiä herkkuja, lintuparvi vai meikäläinen? Viime vuonna ongelmalta vältyttiin, koska ei tullut marjan marjaa. Vuosittain hirvet ja peurat riipivät joka tapauksessa osansa pensaista ja niiden tuoreista latvuksista.

Alkuvuosien ihanuuksina mökkirannan tuntumassa helottivat erilaiset maksaruohot selkeinä saarekkeina. Lajeja oli kamtšatkan- ja kaukasianmaksaruohosta lusikkamaksaruohoon ja komeamaksaruohoon sekä valkomaksaruohosta itsestään kiihtyvästi leviävään keltamaksaruohoon. Vuoden tai enintään kaksi upeimpana hehkui valkomaksaruoho. Sittemmin se lähes hävisi. Nyt sitä taas näkyy pitsimäisesti siellä täällä.


Laihaksi on jäänyt myös valkolumpeen kasvu. Kuvittelin pari tainta istuttaessani, että tulos olisi ylen ihana. Toki joka vuosi on nähty muutama kaunis lumpeenkukka, mutta itse kasvi tuntuu kituvan. Ei se ainakaan leviä täyttämään lampea, niin kuin pahimmillaan ennustettiin tapahtuvaksi. Lumpeelle vesi saattaa olla liian hapanta. Erityisen kurjalta näyttää se lumme, jonka siirsin järvikortteiden  tiheiköstä väljään paikkaan.


Tämän vuoden ilon aihe on kirkas, puhdas vesi. Kirkastuminen on paljastanut kiviäkin. Niistä edes muutaman voisi yrittää nostaa rannalle ja osittain korjata sitä harmia, jonka lammen kaivajat aikoinaan maisemoinnillaan aiheuttivat. Rannalle kärrätyt kivet näet pukattiin soranoton päätteeksi takaisin veden alle piiloon, vaikka käsittääkseni tiedettiin, että lampi tulee palvelemaan mökkiläisten uimapaikkana.

Oli miten oli, lampi on mökkimaiseman kirkas silmä. Siihen tosin kertyy uistinvidan kasvustoja niin paljon, että me rannan asukkaat kitkemme kasveja pitkin kesää. Homma sujuu. Siitä oppii jopa tykkäämään, kun ei ihan työkseen tarvitse tehdä. Tunti pari viikossa riittää hyvin. Niinpä lopetan juttuni kuvaan, jossa helottaa pari verikurjenpolven kukintoa. Sen emokasvi on tullut toisen kasvin mukana pyytämättä pihaan, johon ympärillä tuntuvat kotiutuneen kaikki rikkaruohotkin.