Mökkiläisen unohdus ja sen paikkaus

On hyvä, että mökki sijaitsee lähellä talvikotia. Eilen näet jäi tekemättä eräs tärkeä homma, jonka hoksasin vasta tunteja myöhemmin. Oli vaarana, että linnut sotkevat lepotuolin suojattoman patjan, kun mökiltä ollaan tovi poissa. No, minäpä ajelin tänään paikalle, nostin patjan sisätiloihin ja tein muutaman muun tähdellisen askareen istuttamalla ja kastelemalla kasveja. Aikaa kului parisen tuntia, vaikka istuskelin hetken ulkona kahvilla.

Eka kuva olkoon kuitenkin kasvien asemesta pikku elukoista. Vihdoinkin näet lammessa vilisee nuijapäitä. Niitä on odotettu jo hyvä tovi, sillä kurnutuksista on aikaa. Yksi ahvenenpoikanen uiskenteli lähellä ja taisi napsia suuhunsa liiat mustat vipeltäjät.

Tässä reissun lähes pääasia, jättikurpitsa kasvamaan. Vasta kolmannessa puutarhamyymälässä onnisti - Flörissä oli vielä himoittuja taimia. Edellisestä paikasta ostin varmuuden vuoksi siemeniä, jotka kuitenkin olisivat kaivanneet esikasvatusta. Ensi keväänä ei ehkä tarvitse jahdata taimia, jos kykenen idättämään  niitä edes muutaman itse.

Lapuissa lukee lajikkeen nimi. Jompikumpi on suosittua Hokkaido-lajiketta. Se on japanilainen talvikurpitsa, muodoltaan pyöreä, hieman pisaranmuotoinen. Sen hedelmäliha on väriltään kirkkaan oranssi, maultaan täyteläinen, mainostaa tietoisku netissä. Toinen on muistaakseni Pampa-lajiketta, eikä siitä löydy lisätietoja.

Aikamoinen vaiva nähtiin istutuspaikan muokkaamisessa. Isohkosta betonipaljusta sahattiin pohja pois, koska kurpitsan ympärille piti saada reunat torjumaan paikan heinittymistä. Alimmaiseksi reunan rajaamaan tilaan pantiin suodatinkangasta, sitten soraa ja sen päälle litimärkiä sanomalehtiä, lopuksi ämpärillinen omien kompostien tuotetta hyvään säkkimultaan sekoitettuna. Koktailin pitäisi tuottaa muhkeaa kasvua, jos vain puput jättävät rehevät lehdet rauhaan.

Takuuvarma rehottaja on raparperi, oman äitini puutarhasta hommattu. Kukat kohoavat korkeuksiin tuota pikaa ja tarjoavat pörriäisille melkoisia juhla-aterioita.

Samettiruusut ovat jokavuotisia ilonaiheita. Tänä vuonna ne mokomat ottivat kerran nokkinsa, kun säätiedoista poiketen halla iski ja suojaukset jäivät virittämättä. Pahasti ei kuitenkaan käynyt, vaikka muutama lehti käpristyi.

Paljon pahemmin kävi äitienpäiväruusulle. Se lurpahti tykkänään. Mutta keltaisten markettojen keskellä ruusu elpyy. Kannatti amputoida vikuuntuneet kukat ja lehdet, sillä uutta, vehmasta kasvua on tulollaan. Ehkä loppukesästä ilmaantuu ruusunkukkiakin.

Kasvun ja toipumisen ihmettä tulee seuratuksi myös pahasti hallasta kärsineestä verenpisarasta. Kunpa kasvi jaksaisi kesän mittaan puhjeta yhtä upeaan olomuotoon, jollaisena sen ostin!

Rodo näyttää muille mallia voimalla tätä nykyä muhkeasti. Monta vuotta kesti, ennen kuin pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että vettä tarvitaan säännöllisesti, samoin tiettyä havuille ja rodoille koostettua lannoitetta. Hoidon tulos on paras kiitos vaivannäöstä.

Vaatimattomat, kukkiessaan komeat iirikset eivät paljoa pyydä voidakseen hyvin. Mitään erityisiä hoitotoimia en niille tarjoile. Silti ne putkahtavat kukkimaan ensimmäisten joukossa suoraan maaperään juurtuneesta kasvustosta. Pelkkää estetiikkaa on sekin, että leikkaan pois kuivuneet kukinnot. Tuskin kasvi mitenkään noteeraa minun puuhiani siinä vaiheessa, kun se on lopettanut kiivaan kukintansa.

Eipä tule aika pitkäksi, kun pitää suhata kodin ja mökin väliä!

Oranssista valkoiseen, sinisestä roosaan

Harmaa aamu tarjosi tilaisuuden ottaa kuvia sopivassa valaistuksessa. Nikon D90 pääsi  palvelukseen pitkään kaapissa maattuaan. Eka kuvan nappasin rapun pielestä, jossa tänä kesänä helottaa pari daaliaa lumihiutaleiden ympäröiminä. Niissä riittää nyppimistä.

Kolme iisoppa aloittelee kukintaansa muun kasvuston katveessa. Viime kesänä ne kurkottelivat valoon nykyistä komeampina.

Muhkea ruusupensas, vuosia sitten lahjana mökille tuotu, kukkii vimmatusti. Auenneina ruusut eivät kauaa kestä kauniina. Niinpä kuvaan pääsi suloinen nuppu.

Hitaasti kasvupaikkaansa asettuneesta pionista puskee vihdoin esiin vaalenanpunaisia kukkia. Aiempina kesinä on näkynyt vain jokunen karmiininpunainen kukkaröyhelö, tänä vuonna moisia komistuksia on nähty useita hetken hehkumassa.

Siankärsämöitä suosin, vaikken niitä syö. Turha ylpeillä syömättömyydellä, onhan kasvi mitä mainioin villiyrtti, tuoksuukin vahvasti. Samoin tekee samettiruusu. Ilmankos se saa kukkia pupuilta ja muilta mökkipihan verottajilta rauhassa.

 

Keltaisena helottava kurpitsan kukka houkuttelee pikku siivekkäitä, ei kuitenkaan pupuja saati kauriita tai peuroja.

Kokeeksi istutettiin yksi taimi isoon ruukkuun. Toistaiseksi kasvi kukkii valtoimenaan sekä kartuttaa rönsyjä. Pitäisiköhän niitä karsia?

Hiukan varjoiseen paikkaan maahan pantu kakkostaimi ei ole vielä saanut auki ainoatakaan kukkaa. Muutamana vuonna vain yhdestä kukasta on kehkeytynyt kurpitsanmollukka, ihan riittävä hillotarpeisiin. Lisäsato aiheuttaisikin jo sijoituspulmia.

Kun marja-aroniassa raakileet tummuvat, alkaa jännittäminen: kumpi ehtii ensin korjaamaan kypsiä herkkuja, lintuparvi vai meikäläinen? Viime vuonna ongelmalta vältyttiin, koska ei tullut marjan marjaa. Vuosittain hirvet ja peurat riipivät joka tapauksessa osansa pensaista ja niiden tuoreista latvuksista.

Alkuvuosien ihanuuksina mökkirannan tuntumassa helottivat erilaiset maksaruohot selkeinä saarekkeina. Lajeja oli kamtšatkan- ja kaukasianmaksaruohosta lusikkamaksaruohoon ja komeamaksaruohoon sekä valkomaksaruohosta itsestään kiihtyvästi leviävään keltamaksaruohoon. Vuoden tai enintään kaksi upeimpana hehkui valkomaksaruoho. Sittemmin se lähes hävisi. Nyt sitä taas näkyy pitsimäisesti siellä täällä.

Laihaksi on jäänyt myös valkolumpeen kasvu. Kuvittelin pari tainta istuttaessani, että tulos olisi ylen ihana. Toki joka vuosi on nähty muutama kaunis lumpeenkukka, mutta itse kasvi tuntuu kituvan. Ei se ainakaan leviä täyttämään lampea, niin kuin pahimmillaan ennustettiin tapahtuvaksi. Lumpeelle vesi saattaa olla liian hapanta. Erityisen kurjalta näyttää se lumme, jonka siirsin järvikortteiden  tiheiköstä väljään paikkaan.

Tämän vuoden ilon aihe on kirkas, puhdas vesi. Kirkastuminen on paljastanut kiviäkin. Niistä edes muutaman voisi yrittää nostaa rannalle ja osittain korjata sitä harmia, jonka lammen kaivajat aikoinaan maisemoinnillaan aiheuttivat. Rannalle kärrätyt kivet näet pukattiin soranoton päätteeksi takaisin veden alle piiloon, vaikka käsittääkseni tiedettiin, että lampi tulee palvelemaan mökkiläisten uimapaikkana.

Oli miten oli, lampi on mökkimaiseman kirkas silmä. Siihen tosin kertyy uistinvidan kasvustoja niin paljon, että me rannan asukkaat kitkemme kasveja pitkin kesää. Homma sujuu. Siitä oppii jopa tykkäämään, kun ei ihan työkseen tarvitse tehdä. Tunti pari viikossa riittää hyvin. Niinpä lopetan juttuni kuvaan, jossa helottaa pari verikurjenpolven kukintoa. Sen emokasvi on tullut toisen kasvin mukana pyytämättä pihaan, johon ympärillä tuntuvat kotiutuneen kaikki rikkaruohotkin.  

 

Mökkiympäristöä Nikonilla syynättynä

Intoa piukassa ostin taannoin komean Nikon D90 -merkkisen kameran. Kuvittelin näet, että kuvaamisesta tulisi minullekin yhtä tosi harrastus kuin lukuisille muille eläkeläisille. Eipä tullut. Akku tyhjentyneenä kamera on lojunut kaapissa. Keväällä kerran vehje kaivettiin esille, akku ladattiin ja otettiin muutama kuva - unohtumaan kameraan. Pari aamua sitten halla-aamun näkymä lammella vaati uudelleen tarttumaan toimeen.

Hämmästyksen aihe tämäkin: ei kamera olekaan ollut täysin jouten, koska tallessa oli monta kuvaa viime kuukausilta. Joulun jälkeen talipalloja ripusteltiin oksille lahjanauhoin. Omituisia ripustuksia piti tietysti kuvata zoomaillen. Tyhjiä verkkopusseja on sittemmin keräilty puskista.

Viikon parin verran vapun tienoilla lammelta kuuluu jatkuvaa kurnutusta. Sammakot ovat niin toimessaan, että uivat näkösällä. Kummoistakaan kuvaa aidosta sammakkouinnista en saanut, mutta vesirenkaat toistuivat ihan kivasti. Kohtapuoliin nuijapäitä liikuskelee parvittain laiturin liepeillä eivätkä ne häiriinny ainakaan kuvaamisesta.

Tuvan ikkunasta kuusten katveessa näkyy iso muurahaiskeko. Sitä tiiraillessa ruvettiin ihmettelemään tonkimisen jälkiä. Laella ammottaa yhä kraateri, sivuillakin isoja monttuja. Ovatko murkut muuttaneet tai muuttamassa uuteen kaupunkiin? Ehjä, karttuva keko sijaitsee muutaman metrin päässä hajonneesta.

Soinen maasto on opittu tuntemaan kylmänä paikkana. Täällä halla on vieraillut jopa juhannuksena. Yhtään ei siis ihmetelty, vaikka taas aamulla ennen kuutta mittari näytti miinusasteita 2,2. Silti jotkut sipulikukat jaksavat pinnistellä, vaikkei niitä ihmeemmin ole vaalittu. Iso ilo oli löytää näin komeasti teränsä avannut krookus.

Helmihyasintit taitavat jopa viihtyä, koska niitä ilmestyy vuosittain lisää ilman, että olisin istuttanut uusia sipuleita.

Vitsiltä tuntuu tete-narsissien kukinta keskellä "perämetsää", jonne hylkäsin männävuotiset pääsiäiskukat. Tänä vuonna jo ihan vasiten vietiin kuiviin kukkineet kasvit paikkaan, jonne kärrätään haravointijätteitä. Jospa ensi keväänä nähtäisiin lisää kukkaloistoa.

Hyvässä lykyssä myös kuvan keto-orvokki, Liedon tunnuskukka, viihtyisi ja leviäisi paikassa, jonne sen istutin. Sain kasvin lahjaksi ja toin sen kotoa mökille. Yhä se näyttää virkeältä. Lähistöllä loistelee kesän mittaan muitakin luonnonorvokkeja. Metsäorvokin uskon jopa tunnistaneeni.

Yksi varma rehottaja mökkipihalla on perintöraparperi. Se on uuteen paikkaan siirretty äitini puutarhakasvustosta, jota jo pitkään on hallinnut hänen tyttärentyttärensä, minun tyttäreni. Kesäkuussa raparperi tapaa kehittää useita valtaisia kukkavanoja vaaleine töyhtöineen. Niissä riittää pörriäisille mettä työmaaksi asti. Siksi en näitäkään kukkia karsi, vaikka tällaisiakin ohjeita on kohdalle osunut.

Kuvasta näkyy, ettei edes halla ole pahasti häirinnyt vahvaa kasvua. Jokainen kolmesta raparperista lykkää lehtiä. Pian niistä irtoaa jokunen piirakan tarpeiksi.

Kahdeksassa vuodessa mökkiympäristö on kouluttanut meitä lammen rannalla viihtyviä. Enää ei yritetä mahdottomia niin kuin ensi alkuun. Katsellaan, miten ja missä mikin kasvi viihtyy. Luonto valitkoon!

PS
Kemppinen kirjoittaa kameroista ja kuvista omakohtaisesti. Oli hauska lukea.

Kuvia kuuden vuoden souveista

 Otti vuosia, ennen kuin mökillä näytti ensimmäisen kuvan oloiselta ja ympäristöä voi katsella mielikseen kuistilta. Siellä viihtyy nykyisin kuuminakin päivinä, kun markiisi tarjoaa suojaa.

Huvittavaa, että tein mökkikaupat aprillipäivänä 2011. Ympäristö oli silloin vielä lumen peitossa. Pian paljastui, että alueelle oli tehty metsän kuivatusojia ja kaikkialla kasvoi pusikoita. Ojissa lillui melkoisesti vettä. Kuistilta otetun kuvan keskellä näkyy paikka, johon olisi voinut putsata pikku lammen, mikä kylläkin jäi tekemättä.

Äitienpäivänä samana vuonna istuttiin ensi kertaa kuistilla. Oli lämmintä. Ja mitä näinkään! Aivan risuisen avo-ojan partaalla luikerteli iso kyy. Alkuaikoina niitä ilmaantui esiin milloin mistäkin, nyttemmin vain harvakseltaan. Rauhoitettuja rantakäärmeitä tapaa useasti. Yhtä komeaa yksilöä osasivat äskeiset Tampereelta tulleet tututkin ihailla.

Ei aikaakaan, kun kaivinkoneella jo raivattiin ojia, jotta niihin voitiin panna pelloilla käytettävää salaojaputkea ja kattaa alue maa-aineksella tasaiseksi. Useita puita jäi silloin vielä pystyyn. Mutta kuvassa näkyvää koivua ei ole ollut enää aikoihin.

Jouluna 2011 Tapani-myrsky riehaantui heilauttamaan pihalta nurin suuren kuusen. Sen juuret olivat kaiketi vikuuntuneet ojitusten takia. Mikä harmi, sillä radioamatööriystäväni oli suunnitellut kuuseen antennia. Oli siis keksittävä muita konsteja antennivirityksiin. Niitä on sittemmin nähty useita. Samassa rytäkässä kuusta karsittaessa koivukin kaadettiin ja villinä rehottaneet pajupuskat häädettiin.

Kevään tullen ilmestyi paljon muun lisäksi antenneja. Komein niistä on yhä olemassa autokatoksen päätyyn kiinnitettynä. Kuva muistuttaa, että käyttöön valmisteltiin sitäkin  viritystä, joka näkyy pötköttävän maassa. Autokatoksen seinustalle tuettuna se palveli aikansa.

Avoimeksi putsattuna paikka palvelee yhä, kun on tarvis pilkkoa puita ja hakettaa risuja. Pitkään ei ollut tietoakaan liiteristä. Niinpä viriteltiin tilapäisratkaisuja. Yhden talven klapit viettivät pihalla peitettyinä, sitten talven tai kaksi autokatoksessa, kunnes uskoin, että pinot voivat kaatua auton päälle ja aiheuttaa turhan ison vahingon. Joskus on näet tullut ajetuksi liian lähelle puita...

Märkä sokkeli aiheutti ison murheen. Siitä kirjoitin sekä reklamaation että blogijutun.
Sokkeli kuivui, kun asianmukaiset salaojat ja sadeveden poistosysteemi alkoivat toimia. Sitten iski uusi murhe: umpisäiliö osoittautui risaksi. Pakkohan se oli vaihtaa. Takuu takasi sen, ettei minulta kynitty maksua. Mutta riesaa riitti pihaistutuksista. Niitä piti ruveta siirtämään, kun kertaalleen kunnostettu alue muljattiin pohjia myöten.

Parissa päivässä kaamea homma hoitui, mistä iso kiitos ammattilaisille. Kaatoivatpa muutaman kuusenkin haittamaasta työtään ja tasasivat lopuksi alueelle tuomansa uudet mullat. Autius helpotti, kun kaiken katteeksi vielä istutettiin nopeakasvuisia heisiangervoja.

Lammen suunnalla kesti pitkään, ennen kuin selvisi, miten sitä voisi kohentaa. Keinun hankinta alkajaisiksi auttoi miettimisessä, kun siitä käsin saattoi hiljaksiin keinumalla arvioida näkymää. Keinu seisoo edelleen samassa paikassa, mutta alle tehtiin terassi. Pätevä puumies rakensi sen samaan syssyyn kuin kokosi valmiina paketeista puretun liiterin.

Puutarhuri-Paula ja kivimies-Mikko tarjosivat ratkaisuja, joita en itse keksinyt. Suuri juttu on vallikiveys mökin ympärillä. Kivet rajaavat sora-alueet ja pitävät ne aloillaan. Kuvassa  on meneillään marja-aroniapuskien istutus. Ne merkkaavat kauniisti rajaa naapurin tonttiin. Pensaat ovat kasvaneet parimetrisiksi, joten ne tarjoavat puolin ja toisin miellyttävää näkösuojaa ja runsaasti mustia marjoja sekä ihmisille että linnuille.  Pitääpä ottaa uusia kuvia komeasta aidanteesta, joka kohta taas vaihtaa lehtiinsä hehkuvan syysvärin.

Kun liiteriä varten raivattiin paikkaa, kaavin kauniit sammalet talteen ja vein ne kuistin edustalle, josta oli siirretty maata pois. Ja sitten kasteltiin kastamasta päästyä. Kiitos on tullut  kauniina sammalikkona. Sitä on vahvistettu myös piimäistutuksin. Piimän sekaan sotkin sammalta ja valelin maata seoksella. Kaikkea hullua onkin tullut häärätyksi!

Eikä tässä kaikki. Lampi tarjoaa vitakasvustoineen jokakesäisen urakan meille lammen rannalla mökkeileville. Minä olen ainoa, joka avustettuna sonnustaudun märkäpukuun, ennen kuin painun lampea kitkemään. Naapurin ukoista yksi huitelee viikatteella, toinen tarkenee pelkissä uikkareissa samassa puuhassa ja kolmas katselee rannalta. Kuvitella, että minä, porukan vanhin, tykkään tästäkin askareesta.

Pikku hiljaa mökkipaikka on paljastunut oikeaksi hallanpesäksi. Kun kahtena viime syksynä on ensin pitänyt pitkään lämmintä ja sitten kuin napista kääntämällä vaihtanut lämpötilan koviin pakkasiin ilman lumen ripettä kasvien suojana, ne kauhistuivat, kärsivät ja kutistuivat, jos edes miten kuten virkosivat keväällä. Kun myös keväisin halla vierailee, kerran jopa juhannuksena, alan uskoa, ettei kovin eksoottisia kasveja kannata istuttaa näille nurkin. Monia on kuollut, uusia en osta, vaan levitän niitä, jotka ovat osoittaneet selviävänsä mökkiympäristössä. 

Näin sitä joutuu neuvottelemaan luonnon kanssa ja ottamaan opikseen. Toivon kuitenkin sekä omasta että kasvien puolesta, että saisimme lumisen talvikauden. Sellaisia olen jo kokenut mökillä, vaikken kahteen viime vuoteen. Todisteeksi liitän komeimman lumikuvani.