Museoita Hesassa, teatteria Turussa

Kaksi naisihmistä on pitkin talvea tavannut toisensa kerran kuussa ja käynyt lounaalla. Taannoin tuli puheeksi, että voitaisiin irroitella hiukan. Niinpä huhtikuuksi sovittiin junareissu Helsinkiin, museokortin vilauttelu sopivissa kohteissa ja lounaan nauttiminen silloin, kun nälkä alkaisi näivertää. Keskiviikkona suunnitelma toteutui, ja minäkin pääsin uudistamaan tuoreen korttini.

Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui Kiasma, sillä sen ovet avataan jo kymmeneltä, muiden museoiden vasta 11:ltä. Niinpä katsastimme kaikki viisi kerrosta yhtaikaa isojen koululais- ja päiväkotiryhmien kanssa. Tuskin monestakaan kohteesta saimme irti sen enempää kuin nuoret kumppanit. ARS17-teoksiin tutustuminen vaatisi useita päiviä, sillä kukin videoteos olisi katsottava a:sta ö:hön siten kuin tekijä sen on toteuttanut. Pelkkä viivähdys kuvien virrassa ei mitenkään riitä avaamaan merkityksiä, mutta asiaa voi vielä auttaa perehtymällä tähän oppaaseen.

Jo ensimmäisen kerran museokorttia käytettyäni pääsin jyvälle, kuinka ison muutoksen moinen kortti tuo mukanaan: näyttelyihin voi piipahdella ja syventyä kerrallaan vaikkapa vain yhteen teokseen. Tuskin moni eläkeläinen maksaisi edes 8 euroaa moneen kertaan, jotta ehtisi kunnolla tutustua varsinkaan omasta elämänpiiristä suuresti poikkeaviin teoksiin. Minulle ensikokemus avasi mahdollisuuden palata oikeasti katsomaan joitakin ihmeellisiä virityksiä, kunhan taas käyn Helsingissä.

Aamuvirkkujen matkalaisten oli hyvä nauttia päiväruokansakin saman tien Kiasman kahvilassa. Sinne on helppo poiketa, vaikkei näyttelyihin pyrkisikään. Tiesin tämän vanhastaan. Emmekä nytkään pettyneet ateriatarjontaan. Ehdimme saada ikkunapöydän ennen varsinaista lounasryntäystä. Mikäpä meidän oli nauttia runsasta salaattiamme Mannerheimin näköisen hahmon vartioidessa lähiympäristöä ratsunsa selässä ikkunan takana.

Helsingin Taidehalliin suunnistettiin seuraavaksi. Kumpaakin kiinnosti, mitä kaikkea savesta tekemäänsä Anu Pentik on tuonut näytteille. Emme taaskaan olleet yksin liikkeellä, sillä Taidehalliin tulvi naisryhmiä. Pentik on meidän naisten ja muutamien miestenkin juttu! Kuvia napsittiin kilvan. Varsinkin värikylläisessä Paratiisi-salissa kävi hyörinä.

Taidehallista oli helppo siirtyä Kansallismuseoon kahville. Rakennuksen torni on remontissa, myös talon näyttelyitä uudistetaan. Meille jo opiskelijoina historiaan perehtyneille ei ollut tarjolla muuta ennen kuulumatonta kuin sattumoisin tarjolla ollut Arktinen henki -näyttely museokaupan takaosassa. Siellä ei pidetty kiirettä, vaan katsottiin kunnolla, mitä esille oli koottu.

Panin merkille, ettei museokauppa täyttänyt läheskään tyystin kaikkea sitä lattiapintaa, jota sille oli tarjolla. Ehkä syksyn tullen, kun perusnäyttelykin on uusittu, myös kauppa saa lisää tuotteita vaikkapa sellaisia kuin vauvanvaatteet, joiden rintamukseen on painettu sanat "Kansallinen aarre". Olisko pitänyt ostaa body Emmalle, lähisuvun ikiomalle aarteelle? Asia jäi kaihertamaan mieltä. Järki kumminkin voitti, sillä olen nähnyt, miten vauhdikkaasti vauveli varttuu ja miten paljon typykällä on asusteita.

Kahvihetken jälkeen suunnistettiin Tennispalatsissa sijaitsevaan HAMiin eli Helsingin taidemuseoon. Yläkertaan pystytetty päänäyttely Modernia elämää tarjosi meillekin tuttuja esineitä takavuosikymmeniltä. Jos olisin arkkitehti, tuskin olisin malttanut paljon muuta vilkuilla kuin mittavia pienoismalleja olennaisista kohteista. Laajasti tuttuja nimiä näkyi kuten Eliel Saarinen, Alvar Aalto, Viljo Revell. Myös marimekkoja, aikakauden huonekaluja ja taidelasia oli herättelemässä muistoja. Valtava taidekäsityönä toteuttu ryijy sekä Laila Pullisen jättimäinen kupariräjäytystyö kurkottivat kauas arkisen elämänpiirin tuolle puolen.

Hamin tulokerroksessa on nähtävänä runsas valikoima Tyko Sallisen maalauksia ja joitakin töitä myös hänen vaimoltaan ja tyttäriltään. Minulle entuudestaan tuntematon Eva Törnwall-Collin tuli nyt sopivasti nähdyksi, sillä hänen teoksensa poistuvat tiloista toukokuun alkupäivinä.

Tässä kohtaa voi jo huokaista, sillä enempään meistä museonälkäisistä ei ollut saman keskiviikon mittaan näyttelyitä kiertämään. Oli aika palata kotiin. Turkuun päästiin yhtä mukavasti junalla kuin aamutuimaan oli tultu pääkaupunkiin. Tämmöisen reissun voisi mainiosti uudistaa, kunhan sopivia sytykkeitä osuu kohdalle.

Loppukaneetiksi kerron vielä, että eilen illalla tutustuin Turun teatterikerhon porukassa Teatteri Akseliin. Näimme Agatha Christien näytelmän Odottamaton vieras.  Se sai ensiesityksensä 1958 Lontoossa ja toteutetaan nyt ensimmäistä kertaa suomalaisella näyttämöllä Petra Lähteen suomentamana ja Emmi Louhivuoren ohjaamana. Lyhyesti kerrottuna kyse on tästä:

Kylmä marraskuinen yö Etelä-Walesissa. Bristolin kanaalin sumutorven kumea huuto. Kartano kietoutuneena usvaan. Mitä salaisuuksia paljastuu, kun ovi aukeaa ja odottamaton vieras astuu sisään?

Christie punoo jälleen juonen, joka pitää katsojan jännityksessä aivan viime hetkeen asti. Mikään ei tunnu olevan sitä, miltä näyttää. Sumuisessa säässä autollaan ojaan ajanut Michael Starkwedder hakee apua läheisestä kartanosta ja huomaa samalla tulleensa murhan tapahtumapaikalle. Talon rouva, Laura Warwick, tunnustaa Starkwedderille tappaneensa miehensä, mutta tapahtumien edetessä ensin niin selvältä vaikuttanut kuvio alkaakin hiljalleen hämärtyä...

Ällistyttävän tiivistunnelmainen esitys piti salintäyden yleisön otteessaan. Lähes kolmetuntisen session päätteeksi tuli vielä sellainen yllätys, etten ainakaan minä ollut moista hoksannut kuin ehkä pari minuuttia ennen komeaa loppua.

Harrastajanäyttelijöiksi koko joukkue (Jukka Tamminen, Emilia Räsänen, Ikaros Ainasoja, Jukka Lahdenvesi, Marko Pollari, Kari Päiviö, Sirpa Rinne, Jarmo Selin, Janne Tarkkinen ja Hannele Vesala) osoitti nautittavaa osaamista. Ohjaajan ansioksi lienee luettava tarkka rytmitys. Kaikki sisääntulot ja poistumiset tapahtuivat juuri niin tarkasti kuin piti. Jännitys kasvoi, kun eri ratkaisuvaihtoehtoja ilmaantui yhä lisää. Lopulta se yksi, jota ei ollut osannut ajatellakaan, ratkaisi sen, kuka kaiken aikaa nähdyistä henkilöistä olikaan murhaaja.

 Mainittakoon vielä, että lavastuksen on suunnitellut Seppo Louhivuori ja hän on myös toteuttanut sen yhdessä Jari Uhlgrenin ja Kari Leinon kanssa. Puvustuksesta on vastannut Petra Lähde. Äänitehosteet, musiikin sävellys ja toteutus ovat Jouni Lehtosen, valosuunnittelu Raimo Laurilan, tekniikka-ajot Maarit Juvosen, Kristiina Lahdenveden ja Petra Lähteen. Tuottajana on toiminut Jenny Kari. Valokuvaus ja graafinen suunnittelu ovat Ikaros Ainasojan.

Taas kerran on aihetta kiittää paitsi teatteria hienosta näytelmän toteutuksesta myös kerhoa oivasta valinnasta. Olenkin ottanut tavakseni tarttua täkyyn, kun tarjolle on tuotu jokin tavanomaisesta poikkeava esitys. Enkä ole pettynyt!

Tiistain turnee

Aurinkoinen tiistai houkutteli lähtemään maalta kaupunkiin. Nykyisin aivan pikkurahalla  Föli-bussi vie Liedosta suoraan torin laitaan. Mielessä siinteli, että Aurakatua ylös kulkien pääsee Turun Taidemuseoon. Ykskaks päähän oli näet pälkähtänyt, että olisi aiheellista katsastaa vastikään avattu Elina Brotheruksen näyttely. 

Taidemuseon sivuilta löytyy näyttelystä tausta-artikkeli, jonka alkuosa on luettavissa tästäkin:
"Suomessa ja Ranskassa asuva ja työskentelevä Elina Brotherus (s. 1972, Helsinki) kuuluu Suomen kansainvälisesti tunnetuimpiin valokuvataiteilijoihin. Hän on käsitellyt monissa jo klassikoiksi muodostuneissa teoksissaan subjektiivisia kokemuksia, rakkauden läsnä- ja poissaoloa sekä muotoon liittyviä kysymyksiä. Suuri osa Brotheruksen teoksista keskittyy ihmishahmon ja maiseman väliseen suhteeseen sekä taiteilijan malliinsa kohdistamaan katseeseen. Hän kuvaa usein alastonta vartaloa ja tutkii kuvissaan tarkasti ihmisen tunnemaisemaa esiintyen itse suurimmassa osassa teoksiaan. Turun taidemuseossa keväällä 2017 nähtävä retrospektiivinen näyttely on laajin Suomessa koskaan nähty otos Brotheruksen tuotantoa. Näyttely toteutetaan yhteystyössä Montpellierin Pavillon Populairen ja Salzburgin Fotohofin kanssa."

Ensimmäisessä näyttelyhuoneessa näkyi yhä kukkia tuoreina jälkinä avajaisista. Kännykkäkuvasta saa ehkä aavistuksen isokokoisten vedosten tunnelmista.

Puolenpäivän aikoihin museon ovi kävi melko tiuhaan. Mitään ruuhkan tapaista ei kuitenkaan ilmaantunut, vaan isossa rakennuksessa vallitsi miellyttävä hiljaisuus. Niinpä siellä oli mukava nauttia heti tullessa salaattilounas. Jälkiruuaksi kahvin kanssa hommattiin vielä muhkeat laskiaispullat, joista oli hilloa ja kermavaahtoa täytteenä. En muista koskaan syöneeni yhtä hyvää laskiaisherkkua.

Näyttelyssä kiertely palautti mieleen lupauksen, että otan kesän tullen esille ison Nikon D90 -kamerani ja rupean taas harrastamaan valokuvausta "tosissani". Yritän omissa rajoissani etsiä kuvauskohteita mökkiympäristön luonnosta. Voin jopa mönkiä ruohikossa ja yrittää tavoittaa hyönteisiä huilailemassa ruohonkorrella. Mieleen on palannut valokuvauskurssi Kuusamon Oulangalla. Siellä näin, kuinka kiehtovaa jälkeä syntyy, kun jaksaa vaania ja osaa virittää kameransa lähikuvaukseen. Tämmöinen lupaus tuli lausutuksi ääneen, niin etten voi siitä livetä turhan helposti.Taisipa kumppanikin pohtia, mitä hän ottaisi valokuviensa aiheiksi.

Kaikin puolin ylentyneinä poistuimme museosta. Kävelimme minulle perin juurin tuttua muinaista koulureittiäni alas Kauppiaiskatua. Wiklundin tavaratalo ei houkutellut pikapysähdystä enempää. Matka jatkui Aurajoen rantaan, niin kuin usein kouluvuosien hyppytunneilla. Nykyään Kauppiaskadulta reitti jatkuu suoraan joen yli Kirjastosiltaa pitkin. Lähellä oli ajatus etsiytyä suoraan Tuomiokirkkopuiston bussipysäkille ja saman tien bussilla takaisin kotiin.

Ihana päivä houkutteli kuitenkin jatkamaan flaneerausta maisemassa, jolle ei hevin löydy vertaa. Käveltiin siis edelleen joenrantaa pitkin kohti arkkipiispan virka-asuntoa. Sinne asti rantapenkat ovat kunnolla kivetyt ja kulkuväylät kunnossa. Piispan piha-aitauksen kulmasta matka jatkuu luontevasti Piispankatua pitkin kohti Tuomaansiltaa. Tätä reittiä tallustelin tai pyöräilin usein, kun vielä asuin Turussa ja aivan Aurajoen rannassa.

Paluumatka sujui mainiosti reittiä, joka kunnostettiin kymmenisen vuotta sitten. Näkymät hivelevät silmiä, niin kuin kuvasta voi päätellä. Muutamia muitakin kulkijoita tavattiin, jokunen leppoisa sana vaihdettiin. Pilvisten päivien välissä yksi auringonpaisteinen tiistai tuotti silkkaa hyvää oloa, kun  Tuomiokirkkopuiston pysäkillekään ei enää ollut kuin lyhyt matka. Sen verran tuli kävellyksi, että bussikyyti jo kelpasi. Askelmittari näytti lukemaksi 9000, joten turnee oli ollut liikkumismielessäkin melkoisen satoisa.

Illansuussa poikkesin vielä kuulostelemassa, mitä Lieto-oppailla oli kerrtottavanaan. Heillä on vuoden verran ollut meneillään postikorttihanke. Siitä löytyy juttu myös Turun Tienoosta. Oli näet käynyt ilmeiseksi, että Liedosta kaivataan tuoreita kuvakortteja. Kuvat ovat oppaiden itsensä ottamia. Ammattiapua tarvittiin vasta painatusvaiheessa. Eurolla saa nyt ostetuksi kelpo kortin paikallisesta Q-kirjakaupasta. Oppailtakin niitä voi ostaa, kun osuu kohdalle. Eilen oli helppo tehdä kauppaa, kun pöydälle nostettiin ensimmäiset korttiniput. Ostin malliksi yhden joka sorttia. Esillä oli myös A4-kokoisia versioita. Tilaamalla niitäkin saa ostaa.

Näin tiistaista tuli suorastaan valokuvauksen juhlaa, oli sitten kyse maineikkaasta ammattilaisesta tai asiaansa paneutuvista harrastajista. Oppaat jatkavat korttihankkeitaan, minä ja muut omia kuvajuttujamme.

Innostuksen puuskassa ostin MUSEOKORTIN, josta olen kuullut moneen otteeseen ja pelkkää hyvää. Kortti on voimassa eilisestä lukien vuoden, ja sillä pääsee erikseen maksamatta yli 250 museoon. Brotheruksen näyttelyn jo katsoin kortilla. Seuraavaksi olisi hyvä suunnistaa WAMiin eli Wäinö Aaltosen museoon ja katsoa, mitä Touko Laaksosesta siellä on astettu näytteille. Tämä kevät tuntuu olevan täynnä Tom of Finland -tapahtumia. Kyllä nykyiselle lietolaiselle piisaa Turku-reissuja!