Tiistain turnee

Aurinkoinen tiistai houkutteli lähtemään maalta kaupunkiin. Nykyisin aivan pikkurahalla  Föli-bussi vie Liedosta suoraan torin laitaan. Mielessä siinteli, että Aurakatua ylös kulkien pääsee Turun Taidemuseoon. Ykskaks päähän oli näet pälkähtänyt, että olisi aiheellista katsastaa vastikään avattu Elina Brotheruksen näyttely. 

Taidemuseon sivuilta löytyy näyttelystä tausta-artikkeli, jonka alkuosa on luettavissa tästäkin:
"Suomessa ja Ranskassa asuva ja työskentelevä Elina Brotherus (s. 1972, Helsinki) kuuluu Suomen kansainvälisesti tunnetuimpiin valokuvataiteilijoihin. Hän on käsitellyt monissa jo klassikoiksi muodostuneissa teoksissaan subjektiivisia kokemuksia, rakkauden läsnä- ja poissaoloa sekä muotoon liittyviä kysymyksiä. Suuri osa Brotheruksen teoksista keskittyy ihmishahmon ja maiseman väliseen suhteeseen sekä taiteilijan malliinsa kohdistamaan katseeseen. Hän kuvaa usein alastonta vartaloa ja tutkii kuvissaan tarkasti ihmisen tunnemaisemaa esiintyen itse suurimmassa osassa teoksiaan. Turun taidemuseossa keväällä 2017 nähtävä retrospektiivinen näyttely on laajin Suomessa koskaan nähty otos Brotheruksen tuotantoa. Näyttely toteutetaan yhteystyössä Montpellierin Pavillon Populairen ja Salzburgin Fotohofin kanssa."

Ensimmäisessä näyttelyhuoneessa näkyi yhä kukkia tuoreina jälkinä avajaisista. Kännykkäkuvasta saa ehkä aavistuksen isokokoisten vedosten tunnelmista.

Puolenpäivän aikoihin museon ovi kävi melko tiuhaan. Mitään ruuhkan tapaista ei kuitenkaan ilmaantunut, vaan isossa rakennuksessa vallitsi miellyttävä hiljaisuus. Niinpä siellä oli mukava nauttia heti tullessa salaattilounas. Jälkiruuaksi kahvin kanssa hommattiin vielä muhkeat laskiaispullat, joista oli hilloa ja kermavaahtoa täytteenä. En muista koskaan syöneeni yhtä hyvää laskiaisherkkua.

Näyttelyssä kiertely palautti mieleen lupauksen, että otan kesän tullen esille ison Nikon D90 -kamerani ja rupean taas harrastamaan valokuvausta "tosissani". Yritän omissa rajoissani etsiä kuvauskohteita mökkiympäristön luonnosta. Voin jopa mönkiä ruohikossa ja yrittää tavoittaa hyönteisiä huilailemassa ruohonkorrella. Mieleen on palannut valokuvauskurssi Kuusamon Oulangalla. Siellä näin, kuinka kiehtovaa jälkeä syntyy, kun jaksaa vaania ja osaa virittää kameransa lähikuvaukseen. Tämmöinen lupaus tuli lausutuksi ääneen, niin etten voi siitä livetä turhan helposti.Taisipa kumppanikin pohtia, mitä hän ottaisi valokuviensa aiheiksi.

Kaikin puolin ylentyneinä poistuimme museosta. Kävelimme minulle perin juurin tuttua muinaista koulureittiäni alas Kauppiaiskatua. Wiklundin tavaratalo ei houkutellut pikapysähdystä enempää. Matka jatkui Aurajoen rantaan, niin kuin usein kouluvuosien hyppytunneilla. Nykyään Kauppiaskadulta reitti jatkuu suoraan joen yli Kirjastosiltaa pitkin. Lähellä oli ajatus etsiytyä suoraan Tuomiokirkkopuiston bussipysäkille ja saman tien bussilla takaisin kotiin.

Ihana päivä houkutteli kuitenkin jatkamaan flaneerausta maisemassa, jolle ei hevin löydy vertaa. Käveltiin siis edelleen joenrantaa pitkin kohti arkkipiispan virka-asuntoa. Sinne asti rantapenkat ovat kunnolla kivetyt ja kulkuväylät kunnossa. Piispan piha-aitauksen kulmasta matka jatkuu luontevasti Piispankatua pitkin kohti Tuomaansiltaa. Tätä reittiä tallustelin tai pyöräilin usein, kun vielä asuin Turussa ja aivan Aurajoen rannassa.

Paluumatka sujui mainiosti reittiä, joka kunnostettiin kymmenisen vuotta sitten. Näkymät hivelevät silmiä, niin kuin kuvasta voi päätellä. Muutamia muitakin kulkijoita tavattiin, jokunen leppoisa sana vaihdettiin. Pilvisten päivien välissä yksi auringonpaisteinen tiistai tuotti silkkaa hyvää oloa, kun  Tuomiokirkkopuiston pysäkillekään ei enää ollut kuin lyhyt matka. Sen verran tuli kävellyksi, että bussikyyti jo kelpasi. Askelmittari näytti lukemaksi 9000, joten turnee oli ollut liikkumismielessäkin melkoisen satoisa.

Illansuussa poikkesin vielä kuulostelemassa, mitä Lieto-oppailla oli kerrtottavanaan. Heillä on vuoden verran ollut meneillään postikorttihanke. Siitä löytyy juttu myös Turun Tienoosta. Oli näet käynyt ilmeiseksi, että Liedosta kaivataan tuoreita kuvakortteja. Kuvat ovat oppaiden itsensä ottamia. Ammattiapua tarvittiin vasta painatusvaiheessa. Eurolla saa nyt ostetuksi kelpo kortin paikallisesta Q-kirjakaupasta. Oppailtakin niitä voi ostaa, kun osuu kohdalle. Eilen oli helppo tehdä kauppaa, kun pöydälle nostettiin ensimmäiset korttiniput. Ostin malliksi yhden joka sorttia. Esillä oli myös A4-kokoisia versioita. Tilaamalla niitäkin saa ostaa.

Näin tiistaista tuli suorastaan valokuvauksen juhlaa, oli sitten kyse maineikkaasta ammattilaisesta tai asiaansa paneutuvista harrastajista. Oppaat jatkavat korttihankkeitaan, minä ja muut omia kuvajuttujamme.

Innostuksen puuskassa ostin MUSEOKORTIN, josta olen kuullut moneen otteeseen ja pelkkää hyvää. Kortti on voimassa eilisestä lukien vuoden, ja sillä pääsee erikseen maksamatta yli 250 museoon. Brotheruksen näyttelyn jo katsoin kortilla. Seuraavaksi olisi hyvä suunnistaa WAMiin eli Wäinö Aaltosen museoon ja katsoa, mitä Touko Laaksosesta siellä on astettu näytteille. Tämä kevät tuntuu olevan täynnä Tom of Finland -tapahtumia. Kyllä nykyiselle lietolaiselle piisaa Turku-reissuja!

Äkkilähtö

Perjantaina mökille lähtiessä satuin vilkaisemaan puhelinta. Näytöllä välähti jokin Sib... Saman tien kihosi hiki otsalle, sillä hätkähtäen heräsin muistamaan, että nytkö se on, teatteriretki Hämeenlinnaan. Varasin näet paikan heti, kun reissusta ilmoitettiin pari kuukautta sitten. Oli päässyt tyystin unohtumaan! No onneksi älypuhelimet hälyttävät kalenteriin tallennetuista jutuista jo päivää ennen varsinaista tapahtumaa. Niinpä minäkin putosin töppösilleni ja selvisin säikähdyksesä tekemällä pari muutosta viikonloppuun. Mökille lähdettiin, sieltä minä häivyin lauantaiaamuna kotiini Lietoon, kello 11 istuin täydessä bussissa matkalla Hämeenlinnaan, niin kuin Lieto-oppaat yhdessä kunnan kulttuuritoimen kanssa olivat homman järjestäneet. Ja illalla ennen seitsemää olin jo takaisin mökillä.

Sibeliuksen Karelia-sarja soi bussissa, teatteriesitteet kiersivät, juttukin luisti. Perillä odotti erikoinen esitys Sibelius - Kohtalonyhteydet, jonka väliaika jakoi kahteen toisistaan isosti poikkeavaan näytökseen. Ensimmäinen ei ollut minun heiniäni varsinkaan niiltä osin, joissa myöhempien aikojen viinalla luovuuttaan voidelleet taiteilijat veljeilivät Sibeliuksen kanssa. Taiteilijan tuska tuli alleviivatuksi. Toisen näytöksen kosmiset ulottuvuudet kahden suuren säveltäjän tapaamisessa puhuttelivat, muttei sentään kyyneliin asti niin kuin lähistöllä näkyi käyvän. Teatterin sivuilla, johon ylle aktivoitu linkki vie, sanotaan muun muassa näin:

Näytelmässä Ilkka Heiskasen esittämä Jean Sibelius kohtaa muun muassa Gustav Mahlerin, jonka kanssa hän jakoi yhteisen kohtalon: molemmat sävelsivät etukäteen oman lapsensa kuoleman. Yhdistääkö vai erottaako tämä tragedia oman aikansa suurimpiin kuuluneita säveltäjiä? Kumpi pitää kumpaa maalaistollona ja mihin heidän musiikkiaan lopulta käytetään, kun maailmansota repäisee unelmat riekaleiksi?
Sibelius – Kohtalonyhteydet kertoo suuren luovan hengen vaikutuksesta oman aikansa historiaan ja meihin, tuleviin sukupolviin. Näytelmä kertoo ihmisen ikuisesta kaipuusta johonkin suurempaan, sfäärien musiikkiin.

Juttu jatkuu, tarjoaa olennaiset tiedot tekijöistä sekä kaksi traileria, lyhyen ja pitkän. Niistä jälkimmäinen, puolen tunnin mittainen, valottaa kirjailijan Antti Vihisen näkemyksiä ja näyttää myös muutaman kohtauksen lavalta. Lisäksi on tarjolla yli kaksikymmentä katsojien kommenttia. Kiinnostavan erilaisia. Kaikkein jyhkeimmän teilauksen löysin Helsigin Sanomien Lauri Meren 16.2.2015 ilmestyneestä kritiikistä otsikolla Hämeenlinnassa kuvataan taiteilijaelämän karikoita ja keskustellaan filosofisesti taiteesta. Kopioin sivun alkuun kuvan Meren jutusta.

Minuakin näytelmä paikoin hämmensi. Erityisesti tulkinta Aino Sibeliuksen natsimyönteisyydestä oli sen verran uutta, etten kakistelematta sitä omaksu.  Esityksen jälkeen ruokapöytäkeskusteluissa pohdittiin asiaa monelta kantilta: Goebbelsin tarjoamat houkuttelevat mahdollisuudet Sibeliuksen musiikin esittämiseksi laajalti Keski-Euroopassa ymmärrettiin vaikeiksi torjua. Epävarmuus tuli vavahduttavasti esille Ilkka Heiskasen Sibeliuksessa. Eihän silloin vielä tiedetty, mihin natsikomennossa päädytään. Ne kohtaukset, joissa näyttämö kylpi natsitunnuksissa ja Goebbels miehineen pasteeraili, oli muutenkin toteutettu uhkaavan puistattavasti. Loppua kohti näytelmä löysi lyyrisiäkin sävyjä. Kaiken kaikkiaan puhutteleva kokonaisuus, jonka mielihyvin katsoin.

PS Merkillinen lisä katsojakokemukseen tuli siitä, että lähelle ovea oli sijoitettu vaikeavammainen ihminen, joka korahteli kaiken aikaa tuskaisen kuuloisesti. Hänen hoitajansa koetti helpottaa ääntelijän oloa taputtelemalla ja pitämällä kädestä. Ei auttanut. Toisen näytöksen meluisassa natsijaksossa tämä pyörätuolissa vääntyneenä lojuva katsoja vietiin lämpiöön, josta häntä ei enää tuotu takaisin. Kukaan ei missään vaiheessa, ei edes väliajalla tai kotimatkalla, sanonut mitään ääntelystä. Näyttelijöitä lienee informoitu ennakkoon. Minä monien muiden tapaan jäin hiljaa itsekseni ihmettelemään, kenen halusta tämä katsoja tuotiin teatteriin seuraamaan juuri Sibelius-uutuutta. Kauhistuiko hän näytelmän meluisuutta vai mitä? Olisiko jokin muu esitys kenties sopinut hänelle eilistä paremmin?