Taidetta tämäkin

Pikavisiitti Turun taidemuseossa räväytti silmät selälleen, kun selvisi, että yksi meneillään olevan Löytöretkiä-näyttelyn teoksista tarjoaa ihailtavaksi upean mustelman. Se on syntynyt Roller derbyssä. Törmäily kuuluu rullaluistimet jalassa pelattavaan peliin, jossa ruhjeilta ei voi välttyä. Kyse on erityisesti naisten kontaktilajista.

 Löytöretkiä esittelee lääketieteen ja kirurgian tohtori Lars Göran Johnssonin (s. 1930, Tampere) runsaan 500 teoksen lahjoituskokoelman sen keskeisten osa-alueiden kautta. Näyttely täyttää poikkeuksellisessa laajuudessaan museon molemmat näyttelykerrokset ja nostaa esiin modernismin klassikoita ja pohjoismaisia nykytaiteen kärkinimiä.

Kahden naisen lounasreissun jälkiruokaosastoon kuului kiipeäminen Aurajokirannasta hissuksiin taidemuseonmäelle ilman ihmeempää tietoa, mitä nähtäisiin. No, mehän pääsimme löytöretkelle! Moni muu oli päätynyt samaan ratkaisuun, sillä porukkaa riitti joka saliin.

Alakerran saleissa jokseenkin ainoana minut pysäytti tuo mustelma, hetkeksi myös lasiteos, jota sai tutkia taskulampulla: syntyi ihmeellisiä heijastuksia lattialle ja seiniin.

Yläkerrassa nähtiin muhkeita maalauksia ja myös yksi Kain Tapperin puupölkky.

 Norjalaisen Jon Arne Mogstadin Kotimaani vuodelta 1988 tuotti tovin pohdintoja ääneen meistä molemmista. Samoin pari muuta maisemaa tai sen osaa.

Voimalliset kukkamaalaukset olisivat ansainneet tarkan syynäilyn, johon meiltä ei tänään liiennyt vieteriä. Nopea silmäily riitti. Puolalanpuiston äskettäin kohennettuja käytäviä laskeuduimme alas kapungin kaduille ja siellä Fazerin kahvilaan. Siellä on tullut tavaksi viimeistellä kuukausittain toistuvat tapaamiset kahvikupposella kera leivonnaisen.

Voimataidetta Turussa

Turun taidemuseon alakerrassa on meneillään mittava katsaus Emil Nolden taiteeseen. Museon mukaan näyttely on toteutettu yhteistyössä Seebüllissä toimivan Nolde Stiftungin kanssa, ja se on esillä Suomessa ainoastaan Turussa. Niinpä ainakin keskiviikkona iltapäivästä monet olivat suunnistaneet museoon erikoisuuksia katsomaan.

Ensimmäisessä salissa juutuin tuijottamaan maalausta, jota hallitsevat uhkaavat pilvet niitylle pysähtyneiden varsojen yllä. Mitähän taiteilija kuvallaan kertoo? Näyttelyselosteen mukaan  "vuoden 1909 vaiheilla hän omaksui Saksassa uusinta uutta edustaneen ekspressionismin. Järeän tyylittelevästä ja voimakasvärisestä ekspressionismista tuli hänen tavaramerkkinsä."

Tupakoiva tyttö on esillä sekin heti ensimmäisessä salissa, samoin muutama muu naishahmoinen maalaus puutarhassa.

 

Erityisen vahvasti Nolde näkyy tulkinneen myös hänelle tärkeitä pohjoissaksalaisia maisemia. Niissä häämöttää usein rakennus kuin muistumana lapsuuden kodista. Uhkaavan komeat pilvimuodostelmat pakottavat nekin katsomaan kuvaa tarkasti, samoin meri- ja dyynihahmotelmat.

Tyko Sallinen tuli väkisin mieleen sekä perhettä että naisfiguuria esittävän maalauksen äärellä. 

Akvarellejakin on esillä paljon. Niiden kuvia näkee parhaiten linkkiä klikkaamalla. Kameran silmä näet toisti heijastuksia vastapäisistä ripustuksista ja myös minusta itsestäni kuvaamassa.

Pitkän uransa mittaan Nolde päätyi vakaasti kannattamaan kansallissosialismia, mikä ei pelastanut hänen teoksiaan joutumasta julistetuksi rappiotaiteeksi. Niitä takavarikoitiin. Moista taidetta ei Hitlerin Saksassa suvaittu. Edes maalaustarvikkeita ei myyty enää tälle taiteilijalle. Niinpä hän siirtyi akvarelleihin, sillä maalaamista mies ei jättänyt edes vanhana. Vapautensa hän säilytti natsiaikanakin ja sai asua itse suunnittelemassaan Noldehausissa.

Yksi ratkaisu hyväksyntään yltämiseksi oli mallien etsiminen upeasta puutarhasta. Muhkeita kukkamaalauksia onkin näyttelyssä esillä runsaasti.

Vain yhden muotokuvan löysin hienosti ripustettuna omalle seinälleen kapeassa tilassa.
Se lienee omakuva 1950-luvun alkuvuosilta.

Huomiota kiinnitti taulujen kehystys. Kaikissa on yhtäläiset ruskeat, leveähköt puuraamit. Niistä tulivat mieleen natsiaikojen ruskeapaitojen univormut. Tutkiskelin näet itseäni, sillä koetin selvittää, mitä natsivaikutteita maalauksista näkyy. Enpä erottanut oikeastaan mitään. Raamit tuskin riittävät todisteeksi. Itse työt ovat hienoja riippumatta tekijänsä aatemaailman antisemitismistä ja muusta ihmisvihasta. Voiko tosiaan olla niin, että voimallista taiteilijan kutsumusta kokeva maalari jakautuu mieleltään? Yhtäältä hän näkee ja kuulee sisäisiä kuvia, joita maalaa värikylläisesti. Toisaalta puhuu ja toimii äärimmäisen poliittisen suuntauksen mukaisesti. Ihmisessä riittää kummastelemista.

**********

Milloin on nyt?

Museomatka jatkui, sillä WAM esittelee parhaillaan erikoislaatuisia, aikaa pohdiskelevia teoksia. Ne jättivät minut niin ulkopuoliseksi, etten osaa sanoa näkemästäni mitään. Muutama video pysäytti tuumimaan ajan sisäkkäisyyttä. Siitäkään ei irtoa sen kummempaa. Installaatioista en saanut irti edes idean poikasta.

Mutta varsinainen ihme oli niin ikään Wäinö Aaltosen museossa virtuaalinen visiitti Pietarin Eremitaasin yhteen saliin. Ensi kertaa minua opastettiin käyttämään häkkyrää silmillä ja käsikapulalla ohjaamaan laserviivaa, kun se putkahti näkyviin salissa. Laserilla ulotuin lähelle jopa kattomaalauksia. Pikku haitaksi osoittautui se, että olo kävi horjuvaksi. Ihan helppoa ei muutenkaan ollut tottumattomana. Laser-osoitin näet tuppasi häviämään. Kokemus sinänsä avasi näkymiä tulevaisuuden mahdollisuuksiin ihan niin, kuin museoihmiset halusivat katsojille kertoa. Matkustamista voi vähentää vaikkapa virtuaalivisiitein taideaarteiden äärelle, kunhan hanke etenee.

Oi Imogene, mitä kuvia otitkaan!

Maailmankuulut valokuvat vetivät Turun taidemuseoon, jossa on meneillään harvinainen Imogene Cunningham -näyttely. Alastomuus kiehtoi Imogenea uran alkuvuosina. Iän karttuessa aiheet vaihtuivat ja vaihtelivat. Vanhana ottamissaan omakuvissa katsoja kokee ällistyksen, jota Imogene näyttää tunteneen muutoksestaan.

Kasvi- ja alastonkuvien herkkyys ja tarkkuus pysäyttivät tutkimaan mustavalkoisia otoksia hyvin läheltä. Ei ollut kuvien ottamisen aikoihin vielä kameratekniikka yhtä helppoa kuin nykyisin, mutta hyvin pienellä aukolla (F64) syvätarkkuus onnistui.
 

Kun kesken mökkipuuhien tuli lähdetyksi taidemuseoon, katsottiin valokuvien lisäksi, mitä muuta oli tuotettu esille. Neljä elementtiä -teema tarjoaa teoksia museon omista kokoelmista.

Neljä elementtiä tarjoaa tilaisuuden tarkastella, miten taiteilijat ovat nähneet ihmisen suhteen elementteihin ja fyysiseen todellisuuteen eri aikoina. Maan, ilman, veden ja tulen voi löytää niin teosten aiheista kuin materiaaleista. Näyttelyn nimi viittaa antiikin Kreikassa muotoiltuun oppiin, jonka mukaan fyysinen maailma jakautuu neljään alkuaineeseen: maahan, ilmaan, veteen ja tuleen. Vaikka atomiteoria on sittemmin syrjäyttänyt elementtiopin, ovat maa, ilma, tuli ja vesi edelleen tärkeitä arkisen ymmärryksen jäsentäjiä. Niiden ominaisuuksia kuvaavat vastakohtaparit, kylmä ja kuuma sekä kuiva ja kostea, vastaavat välitöntä, kehollista kokemustamme maailmasta.

Miika Maaskolan kookas maalaus on sijoitettu siten, että se vangitsee portaita nousevan tulijan katseen. Muutama vuosi sitten Maaskolan teoksia oli esillä omana näyttelynään. Silloin ymmärsin, kuinka voimakas yksi maalaus voi olla. Kirjoitin silloin tämän blogijutun. Nyt tarjoan myös tuoreen kuvan Maaskolan maalauksesta meneillään olevassa näyttelyssä.

Kaiken silmiä hivelevän lisäksi museo puolestaan tarjoaa lyhyen videohaastattelun kymmeneltä taiteilijalta. Ne löytyvät museon sivuilta. Yksi juttu on tehty Maaskolan kanssa. Valitsin sen siksi, että tämä taiteilija on kummallisella tavalla herättänyt minut.

Pimiössä istahdettiin pehmustetulle penkille ja katsottiin muutama tauotta pyörivä video. Niistä hassuimmassa rento nukke laskettelee vauhdikkaasti lumisessa metsässä eikä kaadu, vaikka katsoja kuinka odottaisi.

Kun kahtena peräkkäisenä tiistaina on nähty sekä arkkitehtuurin että kuvataiteen merkkiteoksia, niin en voi olla miettimättä, mihin seuraavaksi. Pitäisikö singahtaa Helsinkiin asti vai löytyisikö Salon taidemuseosta taas uutta kiinnostavaa?

Kuvataidetta kotinurkilta

Kuvataidetta ilmaantui kotiin asti joulun aikoihin, kun sain lahjaksi Sisko Kanervan maalauksen Jäljet jäävät. Pari päivää sitten kehystäjä ilmoitti, että työn voi hakea. Sille oli paikka varattuna punaisesta TV-nurkkauksesta, josta se hehkuu olkkariin asti.

Joulun välipäivinä Helsingissä jonotin monien muiden tavoin Amos Rexiin pääsemättä sisälle ihmeitä katsomaan. Se näyttely jää historiaan jo pelkästään yleisöryntäyksen vuoksi. Toista oli Turussa ennen joulua, kun kierreltiin Turun taidemuseon levollisissa saleissa. Syyskuussa esille oli ripustettu teoksia museon omista kokoelmista esittelemään taiteilijakolmikon Axel Haartman (1877–1969), Ali Munsterhjelm (1873–1944) ja Santeri Salokivi (1886–1940) terävintä tuotantoa erityisesti 1910-luvulta. Näyttely päättyy sunnuntaina 20.1.2019. Museon sivuilta kopioin tämän selostuksen:

Moderneimmat ja tyylillisesti rohkeimmat teoksensa kolmikko maalasi juuri Turun-kaudellaan, joka osui yksiin Suomessa 1900-luvun alussa tapahtuneen yhteiskunnallisen murroksen ja orastavan kaupungistumisen kanssa. Taiteellinen siirtymä ei liittynyt ainoastaan väriin, muotoon ja maalaustapaan, vaan se koski myös sisältöä. Pariisissa omaksumaansa nojautuen taiteilijat taltioivat ympäröivää todellisuutta, oman aikansa nykyhetkeä. Mukaan tulivat urbaanit aiheet, kaupunkinäkymät ja puistokuvat; kotimaassa Turku tuomiokirkkoineen ja Aurajokineen tarjosi vastineen Pariisille ja Seinen rantojen näkymille. Munsterhjelm oli erikoistunut kaupunkiaiheisiin ja kulttuurimaisemiin, Haartman asetelmiin, henkilökuviin ja maisemiin, Salokivi taas henkilö- ja muotokuviin sekä kaupunkinäkymiin. Maantieteellisesti näyttelyssä liikutaan Ranskassa, Espanjassa, Italiassa ja Turussa. Esillä on lisäksi esimerkkejä taiteilijoiden tuotannosta ennen heidän kääntymystään uudenaikaisen maalaustavan kannattajiksi.

 Otin mieluisista tauluista kuvia tarjoiltavaksi blogijutun lukijoille. Ellet satu tietämään, sopii päätellä, kenen maalauksesta kulloinkin kyse.

Maalaus esittää Puolalanmäkeä. Siellä käytiin laskemassa liukua, kun kävin läheistä Turun suomalaista yhteiskoulua 1950-luvulla. Ainakin kerran laskiaisena reissasin linja-autolla Ispoisista keskustaan vain liukumishuvin vuoksi.

Aurajoen läntinen ja itäinen ranta olivat menettäneet halkokauppansa ja muut rohjuiset rakennelmat lähellä satamaa ja telakkaa niinä vuosikymmeninä, jolloin asuin poissa Turusta. Auransillan tuntumassa oli jo 50-luvulla viihtyisiä paikkoja. Erik Bryggmanin suunnittelema kerrostalo Läntisellä rantakadulla tarjosi suojaa toisiaan halaileville ja pussaileville nuorille. Siellä syntyi unelma asumisesta jokirannassa "sitten joskus". Kauan kesti, ennen kuin oltiin niin pitkällä, että muutto Turkuun häämötti. Kun ostimme lopen sairaan mieheni kanssa lukaalin jokseenkin tuolta maalauksessa näkyvältä vastarannalta, emme ymmärtäneet, ettei hän eläisi muuttoon asti.

Unelmasta ei tullut totta, sillä jouduin muuttamaan yksin. Yksin myös lähdin jokirannasta kuuden vuoden asumisen jälkeen naapurikuntaan Lietoon. Sitäkin toki halkoo Aurajoki.

Tämä maalaus esittää Hamburger Börsin sisäpihaa. Sellaista ei ole ollut enää aikoihin. Kaikki muukin hotellista ravintoloineen muuttuu, kun uusin remontti pääsee vauhtiin.

Leppeän museokäynnin kruunasi kevyt lounas. Tilat pöydille on napattu tuloaulan nurkkauksesta, jonne ne hyvin mahtuvat. Palvelu pöytiin tarjoiluineen korostaa sekin rauhallista tunnelmaa. Väkeä liikkui, mutta ahdasta saati jonoja ei ollut. Voin kuvitella, kuinka pyörryksissä Amos Rexin henkilökunta on yhä, vaikka avajaisnäyttely sulki sunnuntaina ovensa. Pitkä letka ihmisiä odotti viime hetkiin, mahtuisiko sittenkin sisälle. Lehtitietojen mukaan turhaksi jäi sekin toive.

Museolounaan virkistäminä me kaksi, jotka aika ajoin käymme taidenäyttelyissä, suunnistimme vielä Aurajokirannassa toimivaan Turun taidegraafikoiden Joella-galleriaan. Runsaaksi kuukaudeksi marraskuun lopulta alkaen seinille oli ripustettuna Esa Riipan grafiikkaa. Taiteilijan itsensä mukaan  asetelmat, maisemat ja niiden sekoitelmat sekä visuaaliset päähänpistot toistuvat eri muunnelmina.

Hienosti työt pääsivät kaikkine sävyineen esille uuden kehystystavan ansiosta. Valtaosa vedoksista on näet liimattu levylle  ja kevyesti vernissattu, joten lasia ei tarvita. Siten vältytään heijastushaitoilta.

Hienoja töitä nähtiin sekä taidemuseossa että galleriassa. Wäinö Aaltosen museossakin voisi käydä näin talvisydännä, samoin Vanhan suurtorin laidalle avautuvissa uusissa näyttelytiloissa.

Kevään mittaan suunnistan uudestaan taas Helsinkiin. Jos onni on myötä, pääsen sisään Amos Rexiin. Jos yhä tekee tiukkaa, käyn muissa museoissa ja uudestaan Oodissa. Siellä voi rentoutua vaikka vain katselemalla avaran upeaa tilaa ja ihmisiä lukupuuhissaan.

Tiistain turnee

Aurinkoinen tiistai houkutteli lähtemään maalta kaupunkiin. Nykyisin aivan pikkurahalla  Föli-bussi vie Liedosta suoraan torin laitaan. Mielessä siinteli, että Aurakatua ylös kulkien pääsee Turun Taidemuseoon. Ykskaks päähän oli näet pälkähtänyt, että olisi aiheellista katsastaa vastikään avattu Elina Brotheruksen näyttely. 

Taidemuseon sivuilta löytyy näyttelystä tausta-artikkeli, jonka alkuosa on luettavissa tästäkin:
"Suomessa ja Ranskassa asuva ja työskentelevä Elina Brotherus (s. 1972, Helsinki) kuuluu Suomen kansainvälisesti tunnetuimpiin valokuvataiteilijoihin. Hän on käsitellyt monissa jo klassikoiksi muodostuneissa teoksissaan subjektiivisia kokemuksia, rakkauden läsnä- ja poissaoloa sekä muotoon liittyviä kysymyksiä. Suuri osa Brotheruksen teoksista keskittyy ihmishahmon ja maiseman väliseen suhteeseen sekä taiteilijan malliinsa kohdistamaan katseeseen. Hän kuvaa usein alastonta vartaloa ja tutkii kuvissaan tarkasti ihmisen tunnemaisemaa esiintyen itse suurimmassa osassa teoksiaan. Turun taidemuseossa keväällä 2017 nähtävä retrospektiivinen näyttely on laajin Suomessa koskaan nähty otos Brotheruksen tuotantoa. Näyttely toteutetaan yhteystyössä Montpellierin Pavillon Populairen ja Salzburgin Fotohofin kanssa."

Ensimmäisessä näyttelyhuoneessa näkyi yhä kukkia tuoreina jälkinä avajaisista. Kännykkäkuvasta saa ehkä aavistuksen isokokoisten vedosten tunnelmista.

Puolenpäivän aikoihin museon ovi kävi melko tiuhaan. Mitään ruuhkan tapaista ei kuitenkaan ilmaantunut, vaan isossa rakennuksessa vallitsi miellyttävä hiljaisuus. Niinpä siellä oli mukava nauttia heti tullessa salaattilounas. Jälkiruuaksi kahvin kanssa hommattiin vielä muhkeat laskiaispullat, joista oli hilloa ja kermavaahtoa täytteenä. En muista koskaan syöneeni yhtä hyvää laskiaisherkkua.

Näyttelyssä kiertely palautti mieleen lupauksen, että otan kesän tullen esille ison Nikon D90 -kamerani ja rupean taas harrastamaan valokuvausta "tosissani". Yritän omissa rajoissani etsiä kuvauskohteita mökkiympäristön luonnosta. Voin jopa mönkiä ruohikossa ja yrittää tavoittaa hyönteisiä huilailemassa ruohonkorrella. Mieleen on palannut valokuvauskurssi Kuusamon Oulangalla. Siellä näin, kuinka kiehtovaa jälkeä syntyy, kun jaksaa vaania ja osaa virittää kameransa lähikuvaukseen. Tämmöinen lupaus tuli lausutuksi ääneen, niin etten voi siitä livetä turhan helposti.Taisipa kumppanikin pohtia, mitä hän ottaisi valokuviensa aiheiksi.

Kaikin puolin ylentyneinä poistuimme museosta. Kävelimme minulle perin juurin tuttua muinaista koulureittiäni alas Kauppiaiskatua. Wiklundin tavaratalo ei houkutellut pikapysähdystä enempää. Matka jatkui Aurajoen rantaan, niin kuin usein kouluvuosien hyppytunneilla. Nykyään Kauppiaskadulta reitti jatkuu suoraan joen yli Kirjastosiltaa pitkin. Lähellä oli ajatus etsiytyä suoraan Tuomiokirkkopuiston bussipysäkille ja saman tien bussilla takaisin kotiin.

Ihana päivä houkutteli kuitenkin jatkamaan flaneerausta maisemassa, jolle ei hevin löydy vertaa. Käveltiin siis edelleen joenrantaa pitkin kohti arkkipiispan virka-asuntoa. Sinne asti rantapenkat ovat kunnolla kivetyt ja kulkuväylät kunnossa. Piispan piha-aitauksen kulmasta matka jatkuu luontevasti Piispankatua pitkin kohti Tuomaansiltaa. Tätä reittiä tallustelin tai pyöräilin usein, kun vielä asuin Turussa ja aivan Aurajoen rannassa.

Paluumatka sujui mainiosti reittiä, joka kunnostettiin kymmenisen vuotta sitten. Näkymät hivelevät silmiä, niin kuin kuvasta voi päätellä. Muutamia muitakin kulkijoita tavattiin, jokunen leppoisa sana vaihdettiin. Pilvisten päivien välissä yksi auringonpaisteinen tiistai tuotti silkkaa hyvää oloa, kun  Tuomiokirkkopuiston pysäkillekään ei enää ollut kuin lyhyt matka. Sen verran tuli kävellyksi, että bussikyyti jo kelpasi. Askelmittari näytti lukemaksi 9000, joten turnee oli ollut liikkumismielessäkin melkoisen satoisa.

Illansuussa poikkesin vielä kuulostelemassa, mitä Lieto-oppailla oli kerrtottavanaan. Heillä on vuoden verran ollut meneillään postikorttihanke. Siitä löytyy juttu myös Turun Tienoosta. Oli näet käynyt ilmeiseksi, että Liedosta kaivataan tuoreita kuvakortteja. Kuvat ovat oppaiden itsensä ottamia. Ammattiapua tarvittiin vasta painatusvaiheessa. Eurolla saa nyt ostetuksi kelpo kortin paikallisesta Q-kirjakaupasta. Oppailtakin niitä voi ostaa, kun osuu kohdalle. Eilen oli helppo tehdä kauppaa, kun pöydälle nostettiin ensimmäiset korttiniput. Ostin malliksi yhden joka sorttia. Esillä oli myös A4-kokoisia versioita. Tilaamalla niitäkin saa ostaa.

Näin tiistaista tuli suorastaan valokuvauksen juhlaa, oli sitten kyse maineikkaasta ammattilaisesta tai asiaansa paneutuvista harrastajista. Oppaat jatkavat korttihankkeitaan, minä ja muut omia kuvajuttujamme.

Innostuksen puuskassa ostin MUSEOKORTIN, josta olen kuullut moneen otteeseen ja pelkkää hyvää. Kortti on voimassa eilisestä lukien vuoden, ja sillä pääsee erikseen maksamatta yli 250 museoon. Brotheruksen näyttelyn jo katsoin kortilla. Seuraavaksi olisi hyvä suunnistaa WAMiin eli Wäinö Aaltosen museoon ja katsoa, mitä Touko Laaksosesta siellä on astettu näytteille. Tämä kevät tuntuu olevan täynnä Tom of Finland -tapahtumia. Kyllä nykyiselle lietolaiselle piisaa Turku-reissuja!

Miika Vaskolan maalausten äärellä

Keskiviikoksi 6.4. suunniteltu helsinkiläisen naisporukan käynti Turun taidemuseossa peruuntui erinäisistä syistä. Niinpä piti paikata hanke kahden kaarinalais-lietolaisen naisen voimin. Sateisena torstaina olimme jo 11:ltä museossa. Näytteillä oli ja on edelleen Miika Vaskolan maalauksia. Timo Valjakka arvioi Helsingin Sanomissa 10.11.2015 hänen viime syksyn näyttelynsä Remembering Forwards. Se oli esillä Helsinki Contemporaryssa (Bulevardi 10). Samoja teoksia on näytteillä Turussa. Otsikko tiivistyy näihin sanoihin:

Miikka Vaskolan teokset muistuttavat isoäidinaikaisista valokuvista

Uudet maalaukset ovat entistä runsaampia ja mehevämpiä.

Netistä löytyy runsaasti kuvia Vaskolasta ja hänen töistään. Mies tarjoaa lyhyessä videoklipissä olennaisia seikkoja työskentelytavastaan. Klikkaa yllä taiteilijan nimeä.

Erityisen puhutteleviksi koin joistakin maalauksista katsojaa tuijottavat silmät. Ne on piirretty äärimmäisen tarkasti ja taitavasti. Toisissa maalauksissa taas silmät peittyvät taulun jakavaan viivaan kuten  Horisontti-nimisessä.

Horjuvia tulkintoja tuottivat useat maalaukset. Parissa kolmessa vanhahtavassa, tietyin osin valokuvantarkassa kuvassa mieshahmon kasvojen suusta ja leuasta näkyy toisinto kasvoista. Mitä, Miksi?

Katsojaa kutkuttava ratkaisu on tämäkin, nimeltään Naisprofiili. Mihin kuvan hahmo katsoo? Mitä kuvan ulkopuolelle rajautuu? Miksi? Mikä on minun osani tässä tapahtumassa?

Pitkään tuli seisotuksi myös Tärähtänyt-nimisen naishahmon edessä. Siinäkin silmät vetosivat vahvimmin ainakin minuun. Jostain syystä nettigalleriasta kopioidun otoksen mukana tuli toinenkin kuva. Se esittää itsenäistä maalausta. Nimeä en tiedä. Ehkä se on Nimetön, niin kuin tämä puhelimen kameran otos:

Jos kuvataidetta harrastavien naisten joukko olisi päässyt tulemaan Helsingistä Turkuun, niin kuin oli kaavailtu, olisi porukalle kustannettu museosta opastus. Sillä tavoin töistä olisi tosiaan saanut irti sellaista, johon omat hoksottimet eivät riitä.

Terveisinä naispoppoolle kerron vielä, että kävimme kahteen naiseen myös lounaalla. Meillä vanhoilla tutuilla on näet tapana treffata kerran kuussa ja käydä silloin aina uudessa lounaspaikassa. Hetken päähänpistosta solahdimme tällä kertaa Turun taidemuseon lähinaapuriin, Suomalaiseen Pohjaan. Sinne herrojen klubiin ei suinkaan päässyt oikopäätä, mutta ovikelloa soittamalla uksi aukesi. Ja kas, meidät naiset toivotettiin isoon, typötyhjään ruokasaliin tervetulleiksi ja ohjattiin parhaaseen ikkunapöytään. Erinomaista ruokaakin tarjottiin hintaan, jonka hyvin jaksoi maksaa. Olisi ollut kosolti tilaa ja juttelurauhaa vaikka koko salilliselle lounastajia. Niitä ei kuitenkaan ilmaantunut lisää. Jotakin ryhmää tarjoilija kertoi odotettavan iltapäivällä kello kolmeksi. Myös illat kuuluvat olevan vilkkaita. Mepä siis nautimme harvinaisesta, suorastaan ylellisestä lounashetkestä ihan kahdestaan.

Hyvä reissu kaikin puolin!