Näytetään tekstit, joissa on tunniste Oodi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Oodi. Näytä kaikki tekstit

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Oodi ja Amos Rex jonottamatta

Eilinen kolmen koplan retki (isoäiti, tyttärentytär ja tämän poika) Helsingin keskustaan tihkusateessa kirkastui, kun päästiin sisätiloihin. Varsinkin Keskuskirjasto Oodiin sujahtaa helposti rautatieasemalta, jonne paikallisjuna meidät toi. Väkeä tuli ja meni. Pohjakerroksen kahvilasta otettiin vauhtia kierrokselle valtavassa talossa. Kolmannen kerroksen kirjamaailmassa näkyi opastettavia ryhmiä, koululaisia tehtäviensä kimpussa, lapsukaisia satunurkkauksessa, näköalapaikalla maiseman ihmettelijöitä.


Viimeksi Oodissa poiketessa toista kerrosta vielä varusteltiin. Nyt sen työ- ja harrastustiloista löytyy mahdollisuuksia ompelemiseen hienoilla koneilla, 3D-tulostamiseen, valokuvien jättikokoisiin tulostamisiin, tablettien lainaamiseen, ryhmätilojen varaamiseen, lukusalien käyttämiseen hiljaiseen työskentelyyn ja ties mihin muuhun. Kirjastokortilla pääsee osalliseksi laitteista. Huikealta tuntui nähdä, kuinka tässä arkkitehtuuriltaan upeassa kirjastossa on toteutunut muutos monitoimipaikaksi ja myös kansalaisten olohuoneeksi. Muualla tietysti on vastaavia palveluja, vaikka puitteet eivät olisikaan yhtä vaikuttavia.

Seuraavaksi saapasteltiin Amos Rexiin. Jo kaukaa nähtiin jonon tynkä, mutta ei huolta: meillä oli alibina vauva vaunuissa. Takakautta sopi marssia aulaan leveäksi aukeavasta ovesta, jonka museon virkailija ystävällisesti avasi.
Odotukset olivat korkealla, kun hissillä laskeuduttiin pohjakerrokseen. Ala-aula häikäisi valoisuudellaan. Päällysvaatteet ja lastenvaunuista iso osa varusteista mahtuivat mainiosti kahteen säilytyslokerroon ilman panttirahaa ja narikkaan jonottamista. Piti vain osata lukea ohjeista, kuinka kaapin saa lukituksi koodilla. Vessat sijaitsevat säilytystilojen vieressä, mikä pantiin merkille, vaikkei vaipan vaihtoa pojalle tarvittukaan.
Sitten päästiin asiaan, René Magritten Elämänviiva-teoksiin.

Vaikka kuvan näkymä jättää piiloon ihmisten paljouden näyttelytiloissa, tungos alkoi heti sisälle päästyä. Minun on vaikea katsoa maalauksia tai mitään muutakaan keskittymistä vaativaa, kun muihin ihmisiin lähes törmää joka askeleella. Voin vain kuvitella, millaista olisi omissa oloissa liikuskella tyhjissä huoneissa, jotka Helsingin Sanomien kuvaaja Aku Isotalo tallensi otokseen, joka on julkaistu Timo Valjakan jutussa HS 6.2.2019. Valjakka mainitsee jo otsikossa Amos Rexin näyttelyn esittelevän surrealismin supertähden ja tiivistää alaotsikkoon, että vasta nyt uuden museon arkkitehtuuri pääsee kunnolla näkyville.
Lastenrattaiden kanssa kulkiessa tuli kiinnitetyksi huomiota paitsi tummaan kattoon myös lattiaan. Se on päällystetty pienehköin, kumimaisin, lähes mustin laatoin. Mitään ääntä ei kuulunut askelista eikä myöskään vaunujen pyöristä. Mainio materiaali. Musta ja valkoinen korostuvat näyttelytiloissa, samoin katosta tulviva valo.

Katsojamuurin auetessa hetkeksi vaanin sopivaa hetkeä ja nappasin muutamia kuvia. Niistä tarjoilen tässä vain kolme. Teoksista en osaa sanoa mitään, sillä minua kiinnosti ennen muuta museo tilana. Magrittesta ja hänen taiteestaan olen nähnyt dokumentteja telkkarista, joten pikavilkaisujen perusteella tuntuisi viisastelulta yrittää kommentoida harvinaista näyttelyä. Ymmärrän toki sen hienoksi saavutukseksi Amos Rexille.
Kierroksen kruunasi 11-minuutinen videoteos Drifter erillisessä huoneessa. Varsinainen vetonaula, leijuva monoliitti, oli huollettavana, joten oli tyytyminen tuohon hollantilaistaiteilijoiden ajatuksia herättävään videokoosteeseen. Siitä poimin muutaman näkymän puhelimen kameralla.

Jonkin verran pohdimme leijuvien monoliittien merkityksiä vielä illalla kotona. Pitkälle ei päästy, sillä huomattiin, että punnittuihin tulkintoihin yltäminen edellyttäisi vähintään yhtä uusintakatsomista.

Kaiken kaikkiaan maanalainen Amos Rex tuntui kelpo museolta, ei miltään tavattoman erityiseltä, kun taas Oodi sekä ideana että rakennustaiteellisena luomuksena sai yhä haukkomaan henkeä. Näin mittavan päätelmän perään kävelimme Kampin asemalle ja siellä hissiin, jolla nousimme ylimmän kerroksen "ruokataivaaseen". Tyttärentyttärellä oli tarkka tieto, mistä saisi unelmien lounaan. Paras paikka eilisissä tunnelmissa oli Fisken på Disken.

Ja maistuihan tämmöinen kalakeitto verrattoman hyvältä!


perjantai 28. joulukuuta 2018

Että näinkin voi käydä

Päätin visusti jo varhain syksyllä, että käyn katsomassa Amos Rexin kohutun avajaisnäyttelyn. Sen toteuttajat ovat Tokiosta. Sieltä täältä korviin kantautui niin näyttelystä kuin museosta pelkkiä kehuja. Kuviakin tuli nähdyksi. Itse näyttelytila kuulemma jo sai haukkomaan henkeä, saati sitten ylle vyöryvä digitaalisesti tuotettujen värien ja muotojen pyörre. En oikein ymmärrä, miksi kummassa jätin eiliseen asti tekemättä reissun Hesaan. Tajusin näet, ettei enää voi vetkutella, sillä näyttelyn aika päättyy 6.1.2019. Pidin itsestään selvänä, että pääsen ihmeitä katsomaan, kunhan marssin ovesta sisään ja vilautan museokorttiani.

Toisin kävi. Ennen puolta päivää jonoa piisasi niin, että sen pää näkyi jossain Narinkkatorilla. Vahdilta kyselin, missä tahdissa jono lyhenee. Kuulin, että ekaksi museoon otetaan 400 vierailijaa ja ehkä noin puolen tunnin tai tunnin kuluttua, kun väkeä on poistunut, pari sataa lisää. En jäänyt norkoilemaan.
Marssin liukastellen kadun yli Forumiin ja ostin itselleni nastapohjaiset Icebugit. Niillä voi kävellä myös sisätiloissa, koska nastat muka painuvat piiloon. Ne kumminkin rahisevat, mikä rasittaa ja epäilyttää. Kivilaatoilla tohdin vähäisessä määrin hipsiä tällaisilla jalkineilla, mutta jo tänä aamuna kotirapussa painelin sukkasillani alaovelle ja vasta siellä vetäisin kengät jalkaan. Ne ovat tuiki tarpeen nykykeleillä.

Stockmannilla tapasin hyvän ystäväni ja muinaisen työtoverini, mikä lohdutti. Lounastimme yhdessä. Käyköön annoskuva taiteesta muiden taidekuvien puutteessa. Lounaan jälkeen uusikaan yritys melko pitkään jonottamalla ei näet avannut Amos Rexin ovea riittävän nopeasti, sillä 16.07 Turkuun lähtevästä junasta en halunnut myöhästyä.


Tiedoksi sille tyttärentyttärelle, jolle ehdottelin taannoin yhteistä käyntiä Amos Rex -museossa ja samalla reissulla myös Oodi-keskustakirjastossa, että toteutetaan hanke kevään tullen. Tuskin tuleviin näyttelyihin enää jonotetaan ylen määrin. Eikä ainakaan Oodissa tarvitse edes lastenvaunujen kanssa tuskailla, sillä pikakäynti upeassa rakennuksessa vakuutti paikan olevan avoin kaikille. Mukavia ramppejakin pitkin voi lykkiä Ottoa vaunuissaan, kun kierrellään kirjataivaassa.


Keskikerros oli eilen suljettuna. Siellä rakennetaan yhä. Katutasolta löysin ravintolan, josta avautuu vaikuttava näkymä avaran torin yli Eduskuntatalolle.

Pohjakerroksen vessaan voi askeltaa kierreportaita tai huristella hissillä. Sekä miehille että naisille tarpeellinen paikka puhuttelee sekin väljyydellään. Eri pituisille käsien pesijöille löytyy mukavasti altaita. Veden lisäksi kahvasta vääntämällä ilmapuhallus kuivaa kädet. Ei siis paperisotkuja ympäriinsä.


 Takaisin maanpinnalle noustua suunnistin ulos pääovesta. Näkymän komeus huikaisi.


Loppujen lopuksi päivästä tuli hyvä. Opin erinäisiä asioita kuten sen, ettei voi pitää itsestään selvänä edes museoon mahtumista. On aikoihin eletty!