Oodi ja Amos Rex jonottamatta

Eilinen kolmen koplan retki (isoäiti, tyttärentytär ja tämän poika) Helsingin keskustaan tihkusateessa kirkastui, kun päästiin sisätiloihin. Varsinkin Keskuskirjasto Oodiin sujahtaa helposti rautatieasemalta, jonne paikallisjuna meidät toi. Väkeä tuli ja meni. Pohjakerroksen kahvilasta otettiin vauhtia kierrokselle valtavassa talossa. Kolmannen kerroksen kirjamaailmassa näkyi opastettavia ryhmiä, koululaisia tehtäviensä kimpussa, lapsukaisia satunurkkauksessa, näköalapaikalla maiseman ihmettelijöitä.

Viimeksi Oodissa poiketessa toista kerrosta vielä varusteltiin. Nyt sen työ- ja harrastustiloista löytyy mahdollisuuksia ompelemiseen hienoilla koneilla, 3D-tulostamiseen, valokuvien jättikokoisiin tulostamisiin, tablettien lainaamiseen, ryhmätilojen varaamiseen, lukusalien käyttämiseen hiljaiseen työskentelyyn ja ties mihin muuhun. Kirjastokortilla pääsee osalliseksi laitteista. Huikealta tuntui nähdä, kuinka tässä arkkitehtuuriltaan upeassa kirjastossa on toteutunut muutos monitoimipaikaksi ja myös kansalaisten olohuoneeksi. Muualla tietysti on vastaavia palveluja, vaikka puitteet eivät olisikaan yhtä vaikuttavia.

Seuraavaksi saapasteltiin Amos Rexiin. Jo kaukaa nähtiin jonon tynkä, mutta ei huolta: meillä oli alibina vauva vaunuissa. Takakautta sopi marssia aulaan leveäksi aukeavasta ovesta, jonka museon virkailija ystävällisesti avasi.

Odotukset olivat korkealla, kun hissillä laskeuduttiin pohjakerrokseen. Ala-aula häikäisi valoisuudellaan. Päällysvaatteet ja lastenvaunuista iso osa varusteista mahtuivat mainiosti kahteen säilytyslokerroon ilman panttirahaa ja narikkaan jonottamista. Piti vain osata lukea ohjeista, kuinka kaapin saa lukituksi koodilla. Vessat sijaitsevat säilytystilojen vieressä, mikä pantiin merkille, vaikkei vaipan vaihtoa pojalle tarvittukaan.
Sitten päästiin asiaan, René Magritten Elämänviiva-teoksiin.

Vaikka kuvan näkymä jättää piiloon ihmisten paljouden näyttelytiloissa, tungos alkoi heti sisälle päästyä. Minun on vaikea katsoa maalauksia tai mitään muutakaan keskittymistä vaativaa, kun muihin ihmisiin lähes törmää joka askeleella. Voin vain kuvitella, millaista olisi omissa oloissa liikuskella tyhjissä huoneissa, jotka Helsingin Sanomien kuvaaja Aku Isotalo tallensi otokseen, joka on julkaistu Timo Valjakan jutussa HS 6.2.2019. Valjakka mainitsee jo otsikossa Amos Rexin näyttelyn esittelevän surrealismin supertähden ja tiivistää alaotsikkoon, että vasta nyt uuden museon arkkitehtuuri pääsee kunnolla näkyville.

Lastenrattaiden kanssa kulkiessa tuli kiinnitetyksi huomiota paitsi tummaan kattoon myös lattiaan. Se on päällystetty pienehköin, kumimaisin, lähes mustin laatoin. Mitään ääntä ei kuulunut askelista eikä myöskään vaunujen pyöristä. Mainio materiaali. Musta ja valkoinen korostuvat näyttelytiloissa, samoin katosta tulviva valo.

Katsojamuurin auetessa hetkeksi vaanin sopivaa hetkeä ja nappasin muutamia kuvia. Niistä tarjoilen tässä vain kolme. Teoksista en osaa sanoa mitään, sillä minua kiinnosti ennen muuta museo tilana. Magrittesta ja hänen taiteestaan olen nähnyt dokumentteja telkkarista, joten pikavilkaisujen perusteella tuntuisi viisastelulta yrittää kommentoida harvinaista näyttelyä. Ymmärrän toki sen hienoksi saavutukseksi Amos Rexille.

Kierroksen kruunasi 11-minuutinen videoteos Drifter erillisessä huoneessa. Varsinainen vetonaula, leijuva monoliitti, oli huollettavana, joten oli tyytyminen tuohon hollantilaistaiteilijoiden ajatuksia herättävään videokoosteeseen. Siitä poimin muutaman näkymän puhelimen kameralla.

Jonkin verran pohdimme leijuvien monoliittien merkityksiä vielä illalla kotona. Pitkälle ei päästy, sillä huomattiin, että punnittuihin tulkintoihin yltäminen edellyttäisi vähintään yhtä uusintakatsomista.

Kaiken kaikkiaan maanalainen Amos Rex tuntui kelpo museolta, ei miltään tavattoman erityiseltä, kun taas Oodi sekä ideana että rakennustaiteellisena luomuksena sai yhä haukkomaan henkeä. Näin mittavan päätelmän perään kävelimme Kampin asemalle ja siellä hissiin, jolla nousimme ylimmän kerroksen "ruokataivaaseen". Tyttärentyttärellä oli tarkka tieto, mistä saisi unelmien lounaan. Paras paikka eilisissä tunnelmissa oli Fisken på Disken.

Ja maistuihan tämmöinen kalakeitto verrattoman hyvältä!