Kaksi lumoavaa lyyrikkoa

Aila Meriluodon 22-vuotiaana julkisuuteen saama esikoiskokoelma häikäisee yhä. En malttanut pysähtyä erittelemään Lasimaalauksen  runoja, vaan tartuin hurmioituneeseen, paikoin jylhään tunnelmaan. Mitä sanoilla voikaan luoda! Huikeita näkyjä, syviä tuntemuksia... Ja vastakaikua on löytynyt niin, että teosta kuuluu myydyn huikeat sata tuhatta kappaletta. Onneksi kirja edelleen löytyy myös kirjastoista. Wikipediakin kertoo menestysteoksesta pitkään muun muassa näillä sanoin:

Lasimaalaus on Aila Meriluodon runokokoelma ja hänen esikoisteoksensa, joka ilmestyi 1946 WSOY:n kustantamana. Teos sai heti ilmestyttyään valtavan suosion, ja syksyyn 1948 mennessä siitä oli otettu kahdeksan painosta. Runot ovat muodoltaan perinteisen loppusoinnullisia ja mitallisia. Taustaa menestykselle antaa sodanjälkeinen suuri kulttuurinnälkä, jonka ansiosta nousi esiin useita runoilijoita. Runotytöksi leimaaminen ja kriitikkojen ylistys nostivat rimaa niin, että Meriluodon seuraava teos, Sairas tyttö tanssii, ilmestyi vasta kuuden vuoden kuluttua. Lasimaalaus nousi yli seitsemänkymmenen käsikirjoituksen joukosta WSOY:n järjestämän runokilpailun voittajaksi.
Lasimaalauksen ilmestyttyä kirjallinen jättiläinen V. A. Koskenniemi otti Meriluodon siipiensä suojaan. Koskenniemi kirjoitti Uudessa Suomessa 17.1.1947: "Suuri runotapaus, harvinainen ilmestys. Niin itsenäistä lyyrillistä debyyttiä on suomalainen runous tuskin vielä kokenut.”
Kokoelman runoa "Kivinen jumala" on verrattu Lauri Viidan Betonimyllärin (1947) "Julku"-runoon sikäli, että molemmat ovat rytmisesti äärettömän tiukkoja ja saavat tuhraan hakea vertaistaan. "Kivinen jumala" on kuin sarja taltan iskuja, jotka hiljaa vaikenevat. Runon jumalhahmo on mykkyytensä lisäksi myös sokea, hengetön ja tunnoton. Meriluoto on luonnehtinut tuon ajan nuorten tuntoja: ”Runoillamme oli sotavuosien kate, varhaisnuoruuden joka oli kokenut kuolemisen ennen elämistä. Kuulostaa pateettiselta, mutta aika oli pateettinen.” Meriluodon nuoruusvuosien tärkein runoilija oli Rainer Maria Rilke, jolta periytyy runon "Kahlaajatyttö" näkemisen motiivi, jolla on tärkeä osa koko hänen tuotannossaan. Vaikka teoksen naiskuva, unelmoivan runotytön imago, oli hyvin perinteinen, runominä oli toisaalta myös ehdoton, uhmakas ja kapinallinen.
Meriluodon tuotannossa on joskus erotettu alun kaksi runoteosta ja sen jälkeinen tuotanto, mutta tosiasiassa sellaista pilkkomista ei ole syytä tehdä, vaan hänen tuotantonsa, myös proosa, on nähtävä jatkumona, sillä edes proosan ja lyriikan rajaa ei voi selvästi määrittää.

Paavo Haavikko (1931 - 2008) on toinen lyyrikko, jonka sanotaan tulleen julkisuuteen täysin valmiina, ilman hapuilevaa ensivaihetta. Kai Laitinen mainitsee Suomen kirjallisuuden historiassaan (1981, 512) ykskantaan, että Haavikko on 1950-luvun moderneista suomalaisista lyyrikoista merkittävin. 

Vaikuttuneena Haavikon omaelämäkerrasta Vuosien aurinkoiset varjot nappasin kirjaston hyllystä Puut, kaikki heidän vihreytensä. Kokoelman nimi on sama kuin ensimmäisen osaston. Samat sanat toistuvat alkurunossa:

Puut, kaikki heidän vihreytensä.
Halusin ojentaa sinulle nurmikon,
                                  kämmenellä,
          koska oli kevät.
En ehtinyt.

Luen tästä surun. Marja-Liisa Vartio, Haavikon puoliso,  kuoli 17. kesäkuuta 1966. Hän oli syntynyt 1924, samana vuonna kuin Aila Meriluoto, Vartion koulutoveri.  Kokoelman muut osastot jäivät tällä kertaa minulle jossain määrin vieraiksi, koska olin yhä kiinni Vartion ja Haavikon tarinassa.

Nyt tunnen tutkailleeni tarpeeksi näitä kauan sitten parnassolle ilmestyneitä sanantaitajia. Etsiskelen uusia suuntia lukemisille. Valinnanmahdollisuuksia riittää...