Näytetään tekstit, joissa on tunniste Riitta Kylänpää. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Riitta Kylänpää. Näytä kaikki tekstit

lauantai 9. toukokuuta 2020

Pentti Linkola - ihme mieheksi


Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Pentti Linkola - ihminen ja legenda (Siltala 2017) tutustutti lukijan tuohon poikkeukselliseen mieheen, joka kansikuvassa tarkastelee kiinteästi jokaista katsojaa. Linkolasta olen toki kuullut kaiken ikääni, mutta kaihtanut tarttumasta miehen kirjoihin, sillä tiesin, että niistä sinkoaa päin silmiä jyrkkiä ajatuksia. Monia hänen esseitään ja artikkeleitaan sen sijaan luin lehdistä aina, kun niitä osui hollille. Enää ei niitä - ainakaan uusia - ilmesty, sillä Linkola kuoli 5.4.2020.

Kun Helsingin Sanomat tarjosi pian kuolinuutisen jälkeen e-lukupiirissään miehen elämäkertaa maksutta luettavaksi, ymmärsin tarttua tilaisuuteen. Kylänpää nappaa lukijan mukaan Linkolan lapsuudesta myöhäisiin vaiheisiin. Minunkin mielessäni elää nyt täyteläinen kuva kiihkeästä, asialleen omistautuneesta, itseltään ja läheisiltään mahdottomia vaatineesta miehestä. Enää en kavahda edes hänen tiukkaa vaatimustaan ylettömäksi paisuneen ihmislajin harventamisesta. Tappamisia, saati sotia en kuitenkaan pysty hyväksymään. Silti huomaan yhä totisemmin ajattelevani, kuinka me ihmiset olemme pääsemättömissä oman elintapamme kanssa ja jatkamme luonnon kaikkinaista riistoa.

On hyvä palauttaa mieleen, että Matti Rönkä päätti 2017 palkita Tieto-Finlandialla Kylänpään Linkola-elämäkerran. Kirja on palkintonsa ansainnut! Linkolan luottamuksen saavuttaneella toimittajalla on ollut pääsy muun muassa miehen henkilökohtaisiin kirjeisiin ja päiväkirjoihin. Aineistoa taiten seulomalla on ollut mahdollista luoda todentuntuinen, koskettava kuva erikoislaatuisesta ihmisestä moninaisine piirteineen ja toimineen. Elämäkerran nautittava kieliasu tukee sisältöä. Teoksen keskiössä häämöttää Linkola, ei Kylänpää.


Kirjoitan tätä juttua äitienpäivän aattona ja huomaan yhä useammin ajattelevani, kuinka tärkeä ja silti hienovarainen tuki äiti, Hilkka Linkola, olikaan pojalleen. Perheen sisäisessä kirjeenvaihdossa äidin viisaat, huolekkaasti kirjoitetut tekstit tarjosivat yhä uudestaan äärimmäisyyksiin eksyvälle Pentille tien ainakin äidin lähelle. Tällainen pitkään jatkunut kirjeenvaihto on osaltaan hionut pojan suomen kieltä kauniiksi, sävykkääksi ja osumatarkaksi. Hän ymmärsi sekä luonnon että kielen kauneutta. Monien arvioijien mukaan Linkolasta kehkeytyi ajan oloon mitä erinomaisin esseisti, selväsanainen artikkelien kirjoittaja ja hiljaisella äänellään sytyttävä puhuja.

Otti aikansa, ennen kuin fanaattinen luonto- ja lintumies huomasi kaipaavansa naista emännäksi ja kalastuskaveriksi. Seuraa huikea kuvaus siitä, kuinka Pentti törmää nuoreen Aliisa Lummekseen maantiellä ja päätyy pian testaamaan tämän kelpoisuutta soutajaksi. Eipä tarvinnut kavereiden esitellä Pentille puolisoehdokkaita, kun Pentti itse yllätti kaikki tuttunsa ja perheensäkin kihlautumalla.

Parikymppinen Aliisa tuskin tajusi, mihin ryhtyi suostuessaan Pentin kosintaan vastoin oman äitinsä jarruttelua. Neitonen tuli vedetyksi mukaan käsittämättömään raadantaan vuosikausiksi. Uurastus tarkoitti myös kahden pienen tytön jättämistä tuntikausiksi yksikseen pimeään mökkiin vanhempien laskiessa tai kokiessa kalaverkkoja. Ennen pitkää Aliisan selkä teki tenän. Voimat loppuivat. Hirtehiseltä tuntui lukea Pentin yrityksistä pelastaa avioliittonsa: hän vei vaimonsa pitkälle soutumatkalle Ahvenanmaan ympäri ja kerran myös Keihäsmatkalle Kanarian saarille. Väistämättömän eron koittaessa Pentin äiti tuki Aliisaa, joka puolestaan luovutti auliisti miehensä Sirkka Kurki-Suoniolle, tämän uudelle ihastukselle. Naiset sopivat luontevasti myös asumisjärjestelyistä keskenään.

Linkolan mielentiloihin vaikuttivat suuresti hänen kaikkinaiset pettymyksensä, mikä näkyi myös yltyneenä ärhäkkyytenä kirjoituksissa. Kylänpää otsikoi erään alaluvun lausahduksella Hämeen metsissä häntä enää vain itketti:
Metsissä kulkiessaan Linkola tunsi pakahduttavaa tuskaa nähdessään hävityksen määrän. Myös hänen lintujensa pesäpuita oli kaadettu. "tikkahaavikot olivat pölkkypinoina tienvarressa", ja hänen oli yhä vaikempi lähteä metsään. Hän odotti talvea ja lunta, joka peittäisi alleen metsien raiskaajien jäljet.
Raivokkaimmat kirjoituksensa Linkola nakutti koneellaan silloin, kun hän tunsi itsensä täysin hylätyksi. Ajoittain hän masentui niin, että tarvitsi sairaala- ja lääkehoitoa. Yli kuusikymppisenä iski vielä ykköstyypin diabetes, jonka aisoissa pitäminen ei ottanut onnistuakseen itsepäiseltä mieheltä. Suhteet eri aikojen naisystäviin sekä aviovaimoon ja tyttäriin Linkola kuitenkin osasi säilyttää säällisinä.

Laaja ystäväpiiri poikkeili Linkolan luona useimmiten kutsumattakin. Hyvä ystävä Pekka Tarkka kuvaa muistelmissaan Onnen Pekka (Otava 2018) monia yhteisiä puuhiaan ja pyöräilyjään Linkolan kanssa. Pikkuserkku Anto Leikola ja Matti Klinge ovat kuuluneet Linkolan lähipiiriin, samoin arkkiatri Risto Pelkonen jo kouluvuosilta asti. Kun koulukaverit alkoivat valmistua kuka lääkäriksi, kuka arkkitehdiksi, Linkolalla oli edessä tiukka paikka: millä hän elättäisi itsensä? Opiskelut olivat tyssänneet alkuunsa, kun Linkola ei pystynyt sopeutumaan sisätiloihin, vaan kaikkosi jatkamaan lintuhavaintojaan sekä rengastamaan lintuja.

Ratkaisuksi löytyi kalastus. Hankaluuksia oli kosolti tiedossa silläkin alalla. Vasta oppivuosien ja erinäisten muuttojen jälkeen ja Vanajavedelle asetuttuaan Linkola ansaitsi kaloillakin kelpo tuloja. Lehtikirjoitukset ja esiintymiset olivat pitkään taanneet kalastusta varmemman tulonlähteen. Elämäkerrasta selvisi sekin, että Linkola tunnettiin myös hauskana seuramiehenä. Iso ystäväjoukko osallistui muun muassa hänen järjestämiinsä riehakkaisiin Kurki-juhliin, joissa Aliisa ainakin alkuun muonitti koko porukan.

Linkola tosiaan oli ihme mieheksi, vaikka jätän sivuun Vihreän liikkeen vaiheet, keskeiset toimijat sekä julkaisut. Metsien suojelemiseksi Linkola käynnisti hankkeita, joista sai alkunsa Luonnonperintösäätiö ja jonne hän sijoitti perintövaransakin. Linkolan ponnistuksista huolimatta me ihmiset lisäännymme liikaa, vaikka olemme jo täyttäneet maan. Emme vakavista varoituksista huolimatta hevin kykene muuttamaan tapojamme kuluttaa luonnonvaroja yli kaiken kohtuuden.

Vielä pari linkkiä: Aamulehden arvostelu Linkola-elämäkerrasta avautuu tästä ja Kirsin Kirjakerhon pohdiskelut samasta teoksesta tästä.

Kauniiksi lopuksi terveiset luokkakaverilleni Tertulle, joka taannoin usutti meitä lounaalle kokoontuneita lukemaan Linkolaa. Minä mokoma ilmoitin jyrkästi, etten lue. Hassustipa menin väittämään!