Ehtiväinen Finne, vannoutunut poikamies

 

Viime elokuussa käväisin Kangasalla vissistä syystä. Siellä näet oli tarjolla Jalmari Finne -tapahtumia, jotka kaikki liittyivät paikkakunnan merkkimiehen syntymän 150-vuotisjuhliin. Kangasalan Lepokoti toimi keskeisimpänä juhlapaikkana.

Juhlapuhujaksi oli saatu Hannu Syväoja, jonka kolmivuotisen urakan tuloksena oli 2023 ilmestynyt elämäkerta Finnestä. Kirjan alaotsikko luonnehtii miestä oudokiksi suomalaisessa kulttuurielämässä eikä suotta, kuten Syväoja on tiivistänyt kirjansa takakanteen:

Painavin ja säilyvin osa Finnen elämäntyötä on hänen suku- ja asutushistoriatyönsä monumentti Suomen Asutuksen Yleisluettelo.

Uutta tässä elämäkerrassa ovat Finnen lehdissä ja kokoomateoksissa julkaistujen suurten tekstimassojen esittely ja tulkinta. Niistä käy selville Finnen mielipidekirjojen ohella hänen jo 1900-luvun alussa esittämänsä käsitykset mm. ylioppilaista, aviottomien lasten ja heidän äitiensä aseman parantamisesta, eutanasiasta sekä itsemurhan oikeuttamisesta tietyissä tapauksissa. Eräät Finnen yli sata vuotta sitten esittämät ajatukset lastenkasvatuksesta ja koulusta ovat nyt vasta toteutumassa.

Finnen eettisen ajattelu oli spartalaista: elämänhalua oli pidettävä yllä ja Akilleen kantapää salattava. Radikaaleista mielipiteistään huolimatta Finne oli pohjaltaan konservatiivi. Esimerkiksi sanaa demokratia ei hänen teksteistään löydy. Naisten oikeuksien laajentamiseen hän suhtautui kielteisesti.

Kangasalla syntynyt Jalmari Finne oli hämäläisyyden suuri ihailija, suorastaan palvoja, vaikka hän oli henkisruumiillisuudeltaan kaikkea muuta kuin hämäläinen. Aikansa ekspansiivisen kaupunkilaisuuden hän koki uhkaavana. Se pyrki halventamalla syrjimään kansakunnan ydintä, maalaisväestöä. Finne nousi talonpojan puolestapuhujaksi. Hän oli maalaisromantikko kaupunkilaisuuden puristuksessa.

Finne oli maanisen ahkera, toimelias, hyvin verkostoitunut ja idearikas. Hänen heikkoutenaan voi pitää hätiköintiä. Suomalaisessa kulttuurielämässä hän on ollut ainutlaatuinen - aikaansa edellä, sen tosikkomaisen ymmärrystason yläpuolella. Vanhemmissa sivistysmaissa häntä olisi arvostettu enemmän.

Hommasin tuhdin kirjan Turun kaupunginkirjastosta, kuten kesällä itselleni lupasin. Painavaa teosta oli paras lukea tai oikeastaan selailla pöydän ääressä. Kirja tarjoaa käsikirjan tapaan yksissä kansissa kaiken olennaisen Finnen elämästä ja tuotannosta lähdeviitteineen. Grafologina Finne on tarjonnut asiantuntemustaan myös rikostutkintaan, mistä työstä hänelle maksettiin. 

Hannu Syväojan mukaan Finne oli avainasemassa suomalaisen oopperan alkuvaiheissa. Hänen librettonsa Aino-oopperaan, jonka sävelsi hänen ystävänsä Erkki Melartin, on yhä esityskelpoinen merkkiteos. Sain asiasta vahvistuksen, kun osuin kuulemaan Radio 1:stä Outi Paanasen Narrin aamulaulun. Siinä Finnen panos Aino-oopperan syntyyn tulee selvästi esiin toisin kuin Wikipedia-hauissa. Finne myös ohjasi oopperan ja Melartin johti orkesteria ainakin ensiesityksessä 1909.

Kaiken kaikkiaan mies joutui keräämään tulonsa sieltä täältä, lehtikirjoituksista, puheista, kirjojen julkaisemisesta, ohjauksista. Hauska oli panna merkille, kuinka yhä elävät Kiljusen herrasväen tarinat saivat alkunsa, silkasta sattumasta. Lastenlehti Pääskyseen oli Finneltä pyydetty 1914 juttua, jonka hän nopeasti tuotti. Lisäpyynnöistäkään hän ei kieltäytynyt. Niinpä pian oli koossa riittävästi palasia kirjaksi asti. Se meni lisäpainoksineen kaupaksi yli sekä kirjoittajan että kustantajan odotusten.

Kiljuset kiinnostavat yhä, sillä uusin elokuvaversio ilmestyi 2022. Sen saattoi nähdä YLE Areenasta tammikuun loppupuolelle, muttei enää. Harmi. Yritän vuokrata videon. 

Kerrottakoon vielä, että Hannu Syväoja on tuttuni kotimaisen kirjallisuuden jatko-opinnoista Tampereen yliopistossa vuosikymmeniä sitten. Hän on pysynyt kirjoitus- ja esitelmöintivireessä pitkään, kuten omin silmin ja korvin havaitsin Kangasalan Lepokodissa juhlapuhetta kuunnellessani. Tässä vahvistus. 

Hannu Syväojasta löysin nämä hänen itsensä antamat tiedot. Linkkiä sivulle ei suositeltu:

Hannu Syväoja syntyi Punkalaitumella 1933. Kävi kansakoulun ja kouluttautui kansakoulunopettajaksi Kajaanissa ja kansalaiskoulunopettajaksi Hämeenlinnassa. Opiskeli 1970 – 98 opettajanviran ohella ja vielä eläkevuosinakin Tampereen yliopistossa, jonka opiskelijaksi ei-ylioppilas otettiin erikoistapauksena. Filosofian tohtoriksi Syväoja väitteli eläkkeellä ollessaan 1998 oppiaineena Suomen kirjallisuus.

Töitä maataloudessa, tiilitehtaassa, linja-auton rahastajana 1946 - 54. Punkalaitumen kunnan nuoriso-ohjaaja 1959. Kansakoulunopettajana Kuhmalahdella ja Hämeenkyrössä 1959 - 67. Kansalaiskoulun opettajana Juuassa, Teiskossa (samalla koulun johtajana) ja Tampereella Tesoman kansalaiskoulussa 1967 – 76. Tesoman yläasteella yleisaineiden opettajana ja lehtorina 1976 - 1993 (samalla apulaisrehtorina)

Kahdeksan kirjaa. Pääteokset Kansakoulu - suomalaisten kasvattaja (2004) ja Kansalaiskoulu (2009).

Lisäksi artikkeleita ja kirja-arvosteluja vuosikirjoihin, kokoomateoksiin sekä aikakauslehtiin (esim. Kanava ja Tieteessä tapahtuu) ja sanomalehtiin (esim. Aamulehti, 1973 alkaen). Tekijältä on syntynyt myös laulujen sävellyksiä ja sanoituksia. Harrastaa suomalaista kulttuuria, kotivoimistelua ja terveysurheilua, etenkin retkipyöräilyä.

Mieltynyt pitkäkestoisiin projekteihin. Tunnuslause: Umpihanki on vapaa.

Nuori Aaro elää Pekka Tarkan hahmotelmana

 

Elämäkerrat kiinnostavat. Niinpä tilasin oitis kirjastosta Pekka Tarkan kirjoittaman opuksen Nuori Aaro Aaro Hellaakosken tiede, taide ja runous 1893–1928 (Siltala 2022, 411 sivua), kun siitä ilmestyi juttuja lehdissä. Tarkan korkea 89 vuoden ikä yllätti. Kas kummaa, ikämies on syttynyt uuteen urakkaan 2019, kuten hän mainitsee kiitostensa aluksi (s. 390). Minä puolestani, vanhus itsekin, kiitän tavattoman sävykkäästä Hellaakosken henkilökuvasta. Se kytkeytyy 1900-luvun alkuvuosikymmenten muihin vaikuttajiin. Heistä ylitse muiden kohosi Väinö Aaltonen. Miesten välinen ystävyys väikkyy kirjan kannessa veistäjän maalauksena sisarensa puolisosta.

Tarkan täsmällinen kynänjälki on tullut tutuksi paitsi lehtikirjoituksista myös hänen tutkimuksistaan Joel Lehtosesta, Paavo Rintalasta, Hannu Salamasta ja Pentti Saarikoskesta. Muistelmateos Onnen Pekka (2019) innoitti minut kirjoittamaan pystypäin pyöräilleestä melkoisen blogijutun. Tekstiensä kautta mies tuntuu perin tutulta. Lisää sävyjä kuvaan piirtyi Leena Majander-Reenpään muistelmista.

Aaro Hellakoski ei ole ollut minulle mikään innoituksen aihe. Luen sujuvasti proosaa, lyriikkaa en niinkään. Kompastuin runoanalyysiin jo opiskelujeni alussa, kun yksi tenttikysymys tarjosi pelkän runon, enkä osannut sanoa siitä mitään. Silloin professori opasti noviisia:"Olisitte edes jotakin kirjoittanut vastauksesi." Että semmoistako on runon tulkinta?

No, nyt vihdoin luin Tarkan Aaro-teoksen Jääpeili-luvusta sellaista runojen erittelyä, että huokaisen ymmärtämisen autuutta. Tarkka kirjoittaa muun muassa:

Rakkausrunojen osaston päätös 'Kahleet' kerää teemat yhteen kauniiksi hymniksi, aihepiirin cantus firmukseksi. Runon jännite syntyy, kun alkusäkeistöjen toistuva lauserakenne ("kaikin niin – kun") antaa odottaa päälausetta, joka saa painonsa edeltävästä viivyttelystä. Näin kasvaa harras julistus lujasta yhteisyydestä.

                                                        Kaikin niin arkisin askarin

                                                        kun sinun sivullas uurastin

 

kaikin niin kuumin ja kukkivin öin

                                                        kun sinun kerallasi leikkiä löin 

                                                        olen ma kultaiset kahlehet

                                                        takonu meille yhteiset

                                                        punaista kultaa ja purppuraa

                                                        vasten mustaa maailmaa.

 ***

Takakannessa elämäkertaa luonnehditaan näillä sanoin:

Aaro Hellaakosken runoutta on tutkittu paljon, mutta Pekka Tarkan teos poikkeaa edeltäjistään. Se tarkastelee runoilijan elämää kokonaisuutena ja ottaa huomioon, että Hellaakoski oli ammatiltaan luonnontieteilijä. Hänen elämäntyönsä ensimmäisen vaiheen eri puolet yhdistyvät Tarkan kirjassa tavalla, jossa tinkimätön tiede ja suuri runous elävät samassa persoonassa.

Hellaakoski rakasti kuvataiteita ja perehtyi ystävänsä Wäinö Aaltosen kanssa maalauksen ja kuvanveiston eurooppalaisiin virtauksiin ekspressionismista kubismiin. Tarkka esittelee hänet taiteen tuntijana ja näyttää lyriikan taustalla vaikuttavat seikkailut kuvan ja sanan rajaseuduilla.

Teoksen aiemmin käyttämättömiä lähteitä ovat Hellaakosken suorasukaiset lehtikirjoitukset ja persoonallinen kirjeenvaihto sekä elämäkerrallinen kronikka ”Yhden runoniekan surullinen nuoruus”. Näkyviin piirtyy kehityskulku, joka alkoi huutokauppakamarien rallatuksista ja eteni kohti uuden aikakauden ydintä.

Totta joka sana. Eipä sitten muuta kuin vahva suositus lukea Tarkan uusin julkaisu. Itse jään odottamaan jatkoa nuorelle Aarolle.

 

Maltti on valttia

 

Moni on ehtinyt lukea Kati Martonin  kirjan Angela Merkelistä, ennen kuin itse hyppäsin kyytiin. Kirjan koko nimi näkyy kuvasta: Merkel Maailman vaikutusvaltaisimman naisen tarina (WSOY 2021, suom. Ilkka Rekiaro). Sisältö vie ympäristöihin, joista on päässyt osittain jyvälle tiedotusvälineitä seuraamalla, mutta varsinkin kansleriksi päätyneen naisen lapsuus ja nuoruus DDRssä avautuivat minulle vasta Martonin kirjan sivuilta. 

Elisa Kirja esittelee teoksen tavalla, joka mielestäni vastaa kirjan välittämää inhimillistä kuvaa tästä merkittävästä naisesta:

Angela Merkel on aina ollut ulkopuolinen: ateistisessa Itä-Saksassa varttunut pastorin tytär ja briljantti fyysikko, joka sivuutettiin sukupuolensa ja taustansa vuoksi huippuviroista.
Kun Berliinin muuri murtui, Merkel ei osallistunut juhlintaan, vaan meni kotisaunaansa pohtimaan, mitä historiallinen tapahtuma merkitsisi Euroopalle, Saksalle ja hänelle itselleen.
Viisitoista vuotta myöhemmin hän oli Saksan liittokansleri ja länsimaailman epävirallinen johtaja.

"Voima piilee rauhallisuudessa”, lukee Merkelin työhuoneen seinälle kehystetyssä motossa.

Tällä voimalla Merkel onnistui pitämään kriisistä toiseen nilkuttavan EU:n kasassa ja puhumaan järkeä jopa Vladimir Putinille.

Ne harvat ihmiset, jotka tuntevat Merkelin yksityishenkilönä, kuvaavat tätä poikkeuksellisen myötätuntoiseksi ja hillittömän hauskaksi.

Lainaan vielä The New York Timesissa 25.10.2021 julkaistua kirja-arviota otsikolla:

‘The Chancellor’ Portrays Angela Merkel as a Droll Source of Sanity in a Mad World

By Dwight Garner

--

It’s no simple task to write a biography of Merkel. She is famously private. She doesn’t use email and rarely texts. Even longtime staffers have never visited her unassuming private residence. There are no tell-all books. She ejects the indiscreet from her life.

Merkel didn’t talk to Marton for this book. When the author does get a quote out of someone close to Merkel, it’s often a banality, such as “she’s funny as hell” or “she loves to read.” But give Marton credit. She has doggedly retraced Merkel’s trail, and the story she brings is a good one.

          --

Pikku hiljaa lukijalle kirkastuu erityislaatuinen persoonallisuus jykevine perustoineen. Merkelin toimintaa on ohjannut oikeamielinen moraalisuus. Siitä vaikuttavan esimerkin tarjoaa Merkelin vierailu Israelissa:

Kevättalvella 2008 Jerusalemissa joukko iäkkäitä holokaustista selvinneitä nousi vaivalloisesti, usein hengähtämään pysähdellen rinnettä ylös Israelin laatikkomaiselle, modernille parlamenttitalolle. Miehillä oli kipa päässä ja avokaulainen paita, naiset olivat sapattivaatteissa. He tulivat parlamenttitalolle kuulemaan Saksan kanslerin puhetta – kanslerin, jonka edustama maa oli 60 vuotta aiemmin yrittänyt hävittää heidän kansansa maan päältä. Kuusi knessetin 120 jäsenestä oli marssinut ulos vastalauseena sille, että Merkel oli valittu puhumaan parlamentille »murhaajien kielellä». Heille oli liikaa nähdä Israelin sinivalkoisen lipun lepattavan tuulessa vierellään Saksan mustapunakeltainen lippu.   

Israelin knessetille puhuva ensimmäinen Saksan liittokansleri ei aloittanut »murhaajien kielellä». Mustiin pukeutunut Merkel seisoi Israelin lipun vierellä ja sanoi hiljaa hepreaksi: »Ani moda lakhem... Minä kiitän Jumalaa siitä, että saan puhua teille täällä knessetissä...» Vasta sitten hän vaihtoi saksaan.   

»Kiitos, että sallitte minun puhua äidinkielelläni. Minä kumarran uhreille. Minä kumarran selviytyjille ja niille, jotka auttoivat heitä selviytymään. Šoa täyttää meidät saksalaiset häpeällä... Se merkitsee, että Israelin turvallisuus on minulle Saksan kanslerina tinkimätön asia.»    

Merkel katsoi satojen selviytyjien hymyilemättömiä kasvoja ja uhrien lasten ja lastenlasten kasvoja, ja hänen nöyryytensä ja yksinkertaiset sanansa tavoittivat oikean sävelen. Hetkeä ennen puheensa alkua Merkel oli pää kumarassa noussut kapeat kierreportaat holokaustin uhrien muistopaikasta, kynttilöin valaistusta Yad Vashemista, johon kuuluu muun muassa holokaustissa murhattujen puolentoista miljoonan lapsen monumentti. Hänen ilmeestään näkyi, millaisen vaikutuksen nauhalta luettujen lasten nimien kuuleminen oli häneen tehnyt.(s. 65)

Merkelistä on välittynyt itseään korostamaton vaatimattomuus, mikä ei hälvennä hänen määrätietoista pyrkimystään valtaan. Toiminta välttämättömien muutosten toteuttamiseksi näet vaatii valta-aseman. Kiehtovalta tuntui sekin, että hän määritteli ensin päämärän, johon pyrkiä. Sitten hän fyysikon tapaan purki tavoitteen osiin, joita pitkin päämäärä olisi saavutettavissa. Maltti oli valttia, kuten aikoinaan tutkijan toimissa.

Toinen hämmästyttävä seikka on Merkelin sitkeys neuvotteluissa. Hän ei kuulu koskaan uupuneen kesken vaikeiden asioiden käsittelyä, vaikka muista osanottajista yksi ja toinen saattoi antaa periksi väsymykselle ja poistua. Ihmeellistä on sekin, kuinka hän on päässyt tavoitteisiinsa puhumalla hiljaisella äänellä ja myös vaikenemalla. Esimerkiksi kerran Ranskan Nocolas Sarkozyn leiskautellessa säkenöiviä kommenttejaan käsiteltävästä aiheesta Merkel vaikeni, kunnes ilotulituksen lopuksi vienosti hymyillen tokaisi, että tuntee itsensä enrgiansäästölampuksi Ranskan presidentin rinnalla.

Martonin kirja Merkelistä palkitsi lukijansa monin tavoin. Niistä vähäsin ei ollut se, että harvinaisen pätevä nainen sai kuvansa aiheeseen syvällisesti paneutuneen naisen kynästä. Paljon sellaista 2000-luvun keskeistä historiaa, jota on tullut seurantuksi tiedotusvälineistä, valottui aivan uudesta, inhimillisestä vinkkelistä. Kevään 2022 järkyttävien sotatapahtumien vallitessa moni varmaan kaipaa Merkeliä neuvottelupöytiin. Mutta hänpä ei ollut niitä valtaan päässeitä, jotka eivät kykene irrottautumaan asemastaan. Toivotan omasta puolestani Merkelille leppoisaa, vaatimatonta yksityiselämää, jota hän on elänyt kaikki kanslerivuotensa siinä määrin kuin velvollisuuksiltaan pystyi.

Lipsahdus mutkalle väännettyyn ympyrään

 Kuinkas tässä kävikään näin? Olin valitsemassa Elisa Kirjasta syntymäpäiväni aikoihin lahjaksi tarjottua e-kirjaa, kun eksyin tutkimaan, mitä sanotaan Kari Hotakaisen kirjoittamasta elämäkerrasta Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala 2018):

Mitä puhuu ihminen, joka ei yleensä puhu? Mitä ajattelee ihminen, jonka moni tietää, mutta harva tuntee?

Tuntematon Kimi Räikkönen on kertomus vaatimattomista oloista lähteneestä ihmisestä, joka murtautui epätavallisen ammatin huipulle. Tässä kirjassa Kimin lisäksi puhuvat myös hänen äitinsä, veljensä, vaimonsa ja uskotut ystävät. Sanansa sanovat myös muut kuljettajat, tallipäälliköt, mekaanikot, fysiovalmentaja, manageri ja aivan tavallinen formulafani. Kirja kertoo ajamisesta, perheestä, luottamuksesta, vapaa-ajasta ja nuoren miehen tähänastisen elämän dramaattisista hetkistä. Tuntematon Kimi Räikkönen on hurja, humoristinen ja liikuttava kirja, joka avaa huiman maailman myös niille, jotka eivät ole kiinnostuneet moottoriurheilusta.

Hienointa olisi jos voisi ajaa formula ykkösiä tuntemattomana, Kimi sanoo, ja varmistan, että sanelin säilöi tämän ensimmäisen lauseen. Ja näin sanoessaan Kimi tietää, ettei sellaista maailmaa ole eikä tule. Tuntemattomana voi ajaa partaa tai ruohonleikkuria, ei seitsemän miljoonan euron kilpa-autoa.

Kirjan on kirjoittanut suomalaisten rakastama humoristi Kari Hotakainen.

Kiinnostuin maksuttomasta lahjasta, jolla tiesin sekä kustantajan että kirjoittajan jo tehneen jättitilin puhumattakaan monimiljonääri-Kimistä. Kirja napsahti hyllyyni, mutta niin napsahti myös lasku aikanaan maksettavaksi suoraveloituksena. Jokin meni tilatessa pieleen. En kumminkaan ruvennut perään kyselemään, vaan siirsin ostokirjan Sony Readeriin ja luin sen äskettäin. Mikään ei tekstissä tökännyt, vaan innosti painelemaan yhtä kyytiä hamaan loppuun. Sivuutin vain tilastot Kimin sijoittumisista eri kisoissa, sillä niistä en ymmärrä mitään. Formula-ykkösten ympärillä pyörivästä hyörinästä kumminkin pääsin jyvälle, kiitos kirjan.

Malesia, lokakuu 2017. Sama-Sama-hotellin aula. You’ll never walk alone, lauletaan englantilaisen jalkapallojoukkueen Liverpoolin tunnuskappaleessa. Kimi Räikkösen rinnalla on kulkenut uran aikana monta ihmistä, mutta yksi kauemmin kuin kukaan muu. Hän on englantilainen Mark Arnall, 46-vuotias kuntovalmentaja, joka on vuodesta 2002 huolehtinut siitä, ettei Kimin tarvitse huolehtia kisaviikonloppuna mistään. Mark kulkee mukana kaikkialle, hotellin ala-aulasta radalle, radalta varikkopilttuun pieneen huoneeseen, siitä lähtösuoralle. Hän seisoo auton vieressä juomapullo kädessään ja ymmärtää pienimmästäkin eleestä, mitä Kimi haluaa tai tarvitsee.    

Tänäkin aamuna, hotellin aulassa, Mark ojentaa Kimille juomasekoituksen, jossa on inkivääriä ja sitruunaa. Tai jotain muuta. Kimin ei erikseen tarvitse kysyä juoman ainesosia. Hän tietää, että Mark on löytänyt tähän lämpötilaan juuri oikean sekoituksen.

Lapsesta asti Kimi kulki perheen mukana karting-harrastuksissa. Koulu jäi sivuun, moottoriurheilu vei mennessään. Vauhdikkaasti etenee myös kuvaus Kimin vaiheista. Otti kuulemma aikansa, ennen kuin Hotakaisen hanke pääsi alkuun ja syntyi välttämätön luottamus tekijän ja kohteen välille. En välitä tonkia lehtijuttuja saati arvosteluja aiheesta. Minulle riittää urakan tulos. Se tarjoaa kuvan vikkelästä, ujosta pojasta, hurjapäisestä nuoresta miehestä autojen ratissa yhtä lailla kuin viihteellä riekkuvasta sekä lopulta perhe-elämään rauhoittuvasta aikuisesta. Käsittämättömiin paikkoihin Formula-kuvioissa menestynyt joutuu ja hänen mukanaan Hotakainen. Silmät ymmyrkäisenä kiihdytän lukiessa minäkin vauhtia tilanteesta toiseen.

Hienolta tuntui havaita, kuinka hurjapää uuden avioliiton ja lasten syntymän myötä asettuu viihtymään kotona Sveitsissä.

Kimin kohdalla fakta on se, että hänellä on ollut 18 vuoden ajan noin 140 matkapäivää vuodessa. Se tekee yhteensä noin seitsemän vuotta. Mitä tämä fakta tarkoittaa? Sitä, ettei hän ole ollut yhtäjaksoisesti kotonaan, hän on käynyt vain kääntymässä ja lähtenyt taas. Se vaikuttaa psyykeen. Hermosto ei ole koskaan kunnolla lepotilassa, matkalaukku tyhjenee pesukoneeseen, ja juuri kun vaatteet ovat kuivuneet, ne viikataan takaisin laukkuun. Tässä ruljanssissa ihminen muuttuu kärsimättömäksi, ja saattaa käyttäytyä todella töykeästi. Hänestä voi tulla mulkku. Ainakin väliaikaisesti. Ainakin ulkomaailmaa kohtaan. Ja joskus myös läheisille.    

Ei ihme, että Kimi kaipaa aikaa, jolloin ei tarvitse lähteä mihinkään.    

Tällä hetkellä tiedämme tämän: Kimi on hyväsydäminen ja mulkku. Hän on lapsirakas ja huumorintajuinen – jos kuulijalla sattuu olemaan samanlainen huumorintaju.

Oli paikallaan lukea kirja ihmisestä ja alasta, joista kummastakaan minulla ei ollut kuin kalpeita aavistuksia. Formula-kuskin olot ahtaassa, tutisevassa, kuumassa sukkulassa kierros kierroksen jälkeen kuvattiin niin vaikuttavasti, etten sano lajista mitään missään porukassa. Hissuksiin hämmästelen Hotakaisen tapaan, mikä ihmisiä pitää kiinni kisoissa, joissa paahdetaan mutkalle väännettyä ympyrää milloin missäkin päin maailmaa.

Runsaat kuvat kiehtoivat katsomaan niitä tarkasti vielä uudestaan, kun oma luku-urakka oli selvitetty. Valaisevaa antia nekin. 

 

 

Pentti Linkola - ihme mieheksi

Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Pentti Linkola - ihminen ja legenda (Siltala 2017) tutustutti lukijan tuohon poikkeukselliseen mieheen, joka kansikuvassa tarkastelee kiinteästi jokaista katsojaa. Linkolasta olen toki kuullut kaiken ikääni, mutta kaihtanut tarttumasta miehen kirjoihin, sillä tiesin, että niistä sinkoaa päin silmiä jyrkkiä ajatuksia. Monia hänen esseitään ja artikkeleitaan sen sijaan luin lehdistä aina, kun niitä osui hollille. Enää ei niitä - ainakaan uusia - ilmesty, sillä Linkola kuoli 5.4.2020.

Kun Helsingin Sanomat tarjosi pian kuolinuutisen jälkeen e-lukupiirissään miehen elämäkertaa maksutta luettavaksi, ymmärsin tarttua tilaisuuteen. Kylänpää nappaa lukijan mukaan Linkolan lapsuudesta myöhäisiin vaiheisiin. Minunkin mielessäni elää nyt täyteläinen kuva kiihkeästä, asialleen omistautuneesta, itseltään ja läheisiltään mahdottomia vaatineesta miehestä. Enää en kavahda edes hänen tiukkaa vaatimustaan ylettömäksi paisuneen ihmislajin harventamisesta. Tappamisia, saati sotia en kuitenkaan pysty hyväksymään. Silti huomaan yhä totisemmin ajattelevani, kuinka me ihmiset olemme pääsemättömissä oman elintapamme kanssa ja jatkamme luonnon kaikkinaista riistoa.

On hyvä palauttaa mieleen, että Matti Rönkä päätti 2017 palkita Tieto-Finlandialla Kylänpään Linkola-elämäkerran. Kirja on palkintonsa ansainnut! Linkolan luottamuksen saavuttaneella toimittajalla on ollut pääsy muun muassa miehen henkilökohtaisiin kirjeisiin ja päiväkirjoihin. Aineistoa taiten seulomalla on ollut mahdollista luoda todentuntuinen, koskettava kuva erikoislaatuisesta ihmisestä moninaisine piirteineen ja toimineen. Elämäkerran nautittava kieliasu tukee sisältöä. Teoksen keskiössä häämöttää Linkola, ei Kylänpää.

Kirjoitan tätä juttua äitienpäivän aattona ja huomaan yhä useammin ajattelevani, kuinka tärkeä ja silti hienovarainen tuki äiti, Hilkka Linkola, olikaan pojalleen. Perheen sisäisessä kirjeenvaihdossa äidin viisaat, huolekkaasti kirjoitetut tekstit tarjosivat yhä uudestaan äärimmäisyyksiin eksyvälle Pentille tien ainakin äidin lähelle. Tällainen pitkään jatkunut kirjeenvaihto on osaltaan hionut pojan suomen kieltä kauniiksi, sävykkääksi ja osumatarkaksi. Hän ymmärsi sekä luonnon että kielen kauneutta. Monien arvioijien mukaan Linkolasta kehkeytyi ajan oloon mitä erinomaisin esseisti, selväsanainen artikkelien kirjoittaja ja hiljaisella äänellään sytyttävä puhuja.

Otti aikansa, ennen kuin fanaattinen luonto- ja lintumies huomasi kaipaavansa naista emännäksi ja kalastuskaveriksi. Seuraa huikea kuvaus siitä, kuinka Pentti törmää nuoreen Aliisa Lummekseen maantiellä ja päätyy pian testaamaan tämän kelpoisuutta soutajaksi. Eipä tarvinnut kavereiden esitellä Pentille puolisoehdokkaita, kun Pentti itse yllätti kaikki tuttunsa ja perheensäkin kihlautumalla.

Parikymppinen Aliisa tuskin tajusi, mihin ryhtyi suostuessaan Pentin kosintaan vastoin oman äitinsä jarruttelua. Neitonen tuli vedetyksi mukaan käsittämättömään raadantaan vuosikausiksi. Uurastus tarkoitti myös kahden pienen tytön jättämistä tuntikausiksi yksikseen pimeään mökkiin vanhempien laskiessa tai kokiessa kalaverkkoja. Ennen pitkää Aliisan selkä teki tenän. Voimat loppuivat. Hirtehiseltä tuntui lukea Pentin yrityksistä pelastaa avioliittonsa: hän vei vaimonsa pitkälle soutumatkalle Ahvenanmaan ympäri ja kerran myös Keihäsmatkalle Kanarian saarille. Väistämättömän eron koittaessa Pentin äiti tuki Aliisaa, joka puolestaan luovutti auliisti miehensä Sirkka Kurki-Suoniolle, tämän uudelle ihastukselle. Naiset sopivat luontevasti myös asumisjärjestelyistä keskenään.

Linkolan mielentiloihin vaikuttivat suuresti hänen kaikkinaiset pettymyksensä, mikä näkyi myös yltyneenä ärhäkkyytenä kirjoituksissa. Kylänpää otsikoi erään alaluvun lausahduksella Hämeen metsissä häntä enää vain itketti:

Metsissä kulkiessaan Linkola tunsi pakahduttavaa tuskaa nähdessään hävityksen määrän. Myös hänen lintujensa pesäpuita oli kaadettu. "tikkahaavikot olivat pölkkypinoina tienvarressa", ja hänen oli yhä vaikempi lähteä metsään. Hän odotti talvea ja lunta, joka peittäisi alleen metsien raiskaajien jäljet.

Raivokkaimmat kirjoituksensa Linkola nakutti koneellaan silloin, kun hän tunsi itsensä täysin hylätyksi. Ajoittain hän masentui niin, että tarvitsi sairaala- ja lääkehoitoa. Yli kuusikymppisenä iski vielä ykköstyypin diabetes, jonka aisoissa pitäminen ei ottanut onnistuakseen itsepäiseltä mieheltä. Suhteet eri aikojen naisystäviin sekä aviovaimoon ja tyttäriin Linkola kuitenkin osasi säilyttää säällisinä.

Laaja ystäväpiiri poikkeili Linkolan luona useimmiten kutsumattakin. Hyvä ystävä Pekka Tarkka kuvaa muistelmissaan Onnen Pekka (Otava 2018) monia yhteisiä puuhiaan ja pyöräilyjään Linkolan kanssa. Pikkuserkku Anto Leikola ja Matti Klinge ovat kuuluneet Linkolan lähipiiriin, samoin arkkiatri Risto Pelkonen jo kouluvuosilta asti. Kun koulukaverit alkoivat valmistua kuka lääkäriksi, kuka arkkitehdiksi, Linkolalla oli edessä tiukka paikka: millä hän elättäisi itsensä? Opiskelut olivat tyssänneet alkuunsa, kun Linkola ei pystynyt sopeutumaan sisätiloihin, vaan kaikkosi jatkamaan lintuhavaintojaan sekä rengastamaan lintuja.

Ratkaisuksi löytyi kalastus. Hankaluuksia oli kosolti tiedossa silläkin alalla. Vasta oppivuosien ja erinäisten muuttojen jälkeen ja Vanajavedelle asetuttuaan Linkola ansaitsi kaloillakin kelpo tuloja. Lehtikirjoitukset ja esiintymiset olivat pitkään taanneet kalastusta varmemman tulonlähteen. Elämäkerrasta selvisi sekin, että Linkola tunnettiin myös hauskana seuramiehenä. Iso ystäväjoukko osallistui muun muassa hänen järjestämiinsä riehakkaisiin Kurki-juhliin, joissa Aliisa ainakin alkuun muonitti koko porukan.

Linkola tosiaan oli ihme mieheksi, vaikka jätän sivuun Vihreän liikkeen vaiheet, keskeiset toimijat sekä julkaisut. Metsien suojelemiseksi Linkola käynnisti hankkeita, joista sai alkunsa Luonnonperintösäätiö ja jonne hän sijoitti perintövaransakin. Linkolan ponnistuksista huolimatta me ihmiset lisäännymme liikaa, vaikka olemme jo täyttäneet maan. Emme vakavista varoituksista huolimatta hevin kykene muuttamaan tapojamme kuluttaa luonnonvaroja yli kaiken kohtuuden.

Vielä pari linkkiä: Aamulehden arvostelu Linkola-elämäkerrasta avautuu tästä ja Kirsin Kirjakerhon pohdiskelut samasta teoksesta tästä.

Kauniiksi lopuksi terveiset luokkakaverilleni Tertulle, joka taannoin usutti meitä lounaalle kokoontuneita lukemaan Linkolaa. Minä mokoma ilmoitin jyrkästi, etten lue. Hassustipa menin väittämään!

Minna Minnasta – Maijala kirjoittaa Canthista

Parisen viikkoa olen viettänyt kahden Minnan parissa lukemalla Minna Maijalan elämäkerran Minna Canthista (Otava 2014). Sen alaotsikko Herkkä, hellä, hehkuvainen on laina J. H. Erkon runosta. Se määrittelee Canthin persoonaa tavalla, joka syventää ja avartaa hänen vanhastaan tuttua kuvaansa naisasiaa ajavana kohukirjailijana.

Käy selväksi, että oli jo aika päivittää käsityksiä Minna Canthista. Maijala osoittaa, kuinka Lucina Hagmanin varhaiset elämäkerrat Canthista (1906, 1911) palvelivat kirjoittajansa ideologisia naisasiatavoitteita siinä määrin, että kuva Canthista jäi vajaaksi, jopa vääristyneeksi.

Maijala kuorii laajasta aineistosta esiin Minna Canthia ihmisenä, joka oli myös seitsemän lapsen yksinhuoltaja, menestyvä kauppias ja kirjailija. Yhteiskunnallisten epäkohtien paljastaminen varsinkin näytelmissä ärsytti monet aikalaiset loukkaaviin hyökkäilyihin kirjailijaa vastaan. Hän kärsi sydänoireista pitkään ja lopulta menehtyi sydänkohtaukseen vain 53-vuotiaana.

Maijala on jakanut elämäkerran kolmeen päälohkoon: I Elämä, II Kirjoittaminen, III Aatoksia. Jokaisessa on pari kolme selväpiirteistä alalukua. Prologi ja Epilogi: Minna Canthin perilliset sisältävät painavaa asiaa nekin. Lopussa on vielä Kiitosten jälkeen Minna Canthin (1844 - 1897) teokset, Lähteet, Henkilöhakemisto, Kirjan esittely ja Viitteet. Valokuvia on löytynyt sivuille runsaanlaisesti.

Nuoren Mina Johnsonin opiskeluaika Jyväskylässä jäi lyhyeksi, sillä hän avioitui pian opettajansa lehtori Ferdinand Canthin kanssa. Elämäkerta korjaa suuresti myös aviomiehen kuvaa. Tämä ei tunnu alistaneen vaimoaan, vaan päinvastoin tukeneen. Kotiin muun muassa hankittiin apulaisia, jotta Minnalle irtoaisi aikaa kirjoittamiseen. Yhdessä aviopari julkaisi eräitä lyhytikäisiä lehtiä ja avusti monia.

Katastrofi iski, kun Ferdinand yllättäen kuoli. Silloin 35-vuotias Minna odotti seitsemättä lastaan ja huomasi, ettei leskeneläke kattanut perheen kuluja. Niinpä hän myi itse piirtämänsä Jyväskylän tilavan talon ja muutti Kuopioon. Siellä odotti Canthien omakseen Minnan isän kuoleman jälkeen lunastama talo lankakauppoineen. Sitä kehittämällä Minna pikku hiljaa vaurastui. Melkoinen suoritus tämäkin - Maijalan huolellisesti kuvaamana ja vaiheittain dokumenttoimana.

Kiehtovia kuvia kotielämästä kuuluisassa Kanttilassa tarjoaa kolmas alaluku Kirjailija ja kauppias. Talo oli avoinna vierailijoille. Heistä monet, kuten Juhani Aho, majoittuivat Minnan hoiviin viikoiksi. Keskusteluin ja ulkomaisia lehtiä tilaamalla Minna pysyi ajan tasalla eurooppalaisista virtauksista. Niistä hän tarjosi makupaloja taloon poikkeaville.

Toisessa pääluvussa, Kirjoittaminen, Maijala tarkastelee teatteria ja draamaa sekä kokeellista psykologiaa käsittääkseni oman väitöstutkimuksensa mukaisesti. Tutkimus on julkaistu nimellä Passion vallassa – hermostunut aika Minna Canthin teoksissa. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008.)

Kolmas pääluku, Aatoksia, kattaa kolme alalukua: Naisasian paloa, Harras epäilijä sekä Sairaus omakuvana. Lukijalle kirkastuu, kuinka harras kristitty Minna Canth on ollut ja samalla luja taistelija naisten koulutuksen edistäjänä. Sairastelu vaivasi ja askarrutti usein. Hoidoksi oli tarjolla kylpyjä. Niihin Minna tuntui turvautuneen Aleksis Kiven tavoin. Kiven kylpemisistä kirjoittaa Teemu Keskisarja Kiven elämänkertomuksessa nimeltä Saapasnahkatorni – Aleksis Kiven elämänkertomus (Siltala 2018).

Maijalan teksti herättää luottamusta. Kirjasta välittyvään Canth-kuvaan voi uskoa. Aineiston lohkominen tosin vaikeutti sen hahmottamista, missä elämäntilanteessa mikin teos on syntynyt. Mitä ideoita Canth sai teoksiinsa suhteista lapsiinsa ja muusta kotihyörinästä? Ulkomaisista lehdistä ja teoksista käsin ideoita tuntuu löytyneen melko suoraan.

Jämerää sanottavaa löytyy myös epilogista. Canthin perilliset eivät suinkaan ole ylpeinä puhuneet esiäidistä, vaikka he pitkään saivat elantonsa Minnan kehittämästä lankakaupasta. Usean sukupolven ajan Minnan kuvakin Kanttilassa oli piilossa kamarin oven takana.

Tyttäristä Elli asettui Saksasta palattuaan äidin avuksi kotiin ja otti tämän kuoltua hoitaakseen kaupan, kunnes pojista Jussi siirsi naiset syrjään.

Canthin suvun ja kauppaliikkeen 1900-lukua värittää voimakkaimmin juuri Jussi Canthin kaikkea hallitseva hahmo. Suvun kertomusten kautta hänestä syntyy mielikuva karismaattisena patriarkkana, joka yhdisti Kuopion lähellä asuneen suvun tiiviisti kauppaliikkeen toimintaan, ja loi näin turvallista yhteisöllisyyttä mutta samalla myös kahlitsi perheensä ja suvun jäsenet liikkeen palvelukseen. Hänen oma vaimonsa Venny oli hiljainen, vetäytyvä ja myötäilevä johtajanrouva, joka kesti nöyrästi sosiaalisemman miehensä runsaan seurapiirielämän ja maineen naistenmiehenä. Kerrotaan, että Jussi Canth viihtyi usein Kuopion Klubilla aamutunneille saakka skruuvipöydässä ja toisinaan peliä jatkettiin myös Kanttilassa, jossa apulaiset herätettiin laittamaan yöpalaa isännän herravieraille. 

Suvun piirissä on pitkään lähes vaiettu Minnan herättäjän työ sosiaalisten epäkohtien esille nostajana. Hänen kirjojaan ei ole ollut tapana lukea.

Canthin suvun nykypolvi on vähitellen alkanut etsiä omaa suhdettaan esiäitiinsä Minna Canthiin. Kauppaliikkeen häviämisen myötä suvusta on karissut sen elämäntapaan ja arvoihin heijastunut velvoite, ja nuoret ovat saaneet vapaammin etsiä omaa tilaansa maailmassa. Samalla he ovat alkaneet kuoria esiin myös suvun historiaa ja kyseenalaistaa pitkään suvussa vallinnutta asennetta Minna Canthiin. Canthin pojan tyttären pojan tytär Minna Lommi-Partti pohtii, että heidän sukupolvensa on viimein ollut mahdollista rakentaa omaa henkilökohtaista suhdetta Minnaan, eikä tästä puhuminen ole enää ollut arkaluontoista. Samalla he ovat löytäneet Minnasta esimerkiksi hänen kirjeidensä kautta paljon lämpimiä piirteitä, jotka eivät ole vastanneet hänen ideologista julkisuuskuvaansa. Toisaalta heidän kokemuksensa heijastelee myös tutkimuksessa tapahtunutta muutosta suhteessa Canthiin. 

Tämän tästä julkaistaan kirjallisuudentutkimuksia meidän lukijoiden eikä vain alan kehittäjien  hyödyksi. Minna Maijalan työ kantaa hedelmää vahvistamalla tutkittua kuvaa merkkinaisesta ja avaamalla tämän teoksia entistä tarkemmin. Suosittelen.

Suurmiehen kuva elämäkerrassa

Pari tuntia sitten luin loppuun uusimman, yleistajuisen elämäkerran Gustaf Mannerheimista. Sen on kirjoittanut Henrik Meinander. Hän tarjoaa näkemyksensä marsalkasta alaotsikolla  Aristokraatti sarkatakissa. Uteliaisuus herää. Mikä hienossa miehessä oli sarkatakkista, kun aristokraattisuus selviää pelkästään kuvia katsomalla? Minun oli aika tarkistaa käsityksiä tästä ristiriitaisia tuntemuksia herättäneestä hahmosta. Onhan hän kiistatta niitä itsenäisen Suomen kohtaloihin vaikuttaneita merkkimiehiä, joita ei käy sivuuttaminen.

Minulta ovat jääneet lukematta kaikki aiemmat Mannerheim-kirjat. Saatoin siis tarttua aiheeseen ilman kovin kummoista vanhaa painolastia, mitä nyt asennoitumisessa on tiettyä kodin perintöä.

Esipuheessa Meinander sanoo, että tämä elämäkerta on tilaustyö.

Jokaisella kirjalla on tarinansa. Tämä sai alkunsa muutama vuosi sitten Helsingin Pörssiklubilla lounaalla Suomen kustannusalan grand seigneurin, professori Heikki A. Reenpään (s. 1922) kanssa. Jo ennen kuin pääsimme pääruokaan, hän ehdotti, että kirjoittaisin Gustaf Mannerheimista uuden elämäkerran suurelle yleisölle. 

 Meinander kertoo tutkineensa Mannerheimia kolmen vuosikymmenen ajan, kirjoittaneensa ja luennoineensa hänestä, muttei ollut tuntenut itseään kypsäksi elämäkerran kirjoittamiseen. Heikki A. Reenpään kehotusta ei kuitenkaan voinut sivuuttaa. Niinpä Meinander liittyi
Otavan "Mannerheim-kirjailijoiden pitkään ketjuun, jonka ensimmäinen lenkki ei ollut enempää eikä vähempää kuin marsalkka itse".

 Hyvä niin, sillä Meinanderin teksti vakuuttaa. Siinä tuntuu henkäilevän aristokraattisen Mannerheimin tyyliin sopiva täsmällisyys, ehkä jopa herrasmiesmäisyys. Perehtyneisyys Mannerheim-kirjallisuuteen tuntuu pitkin matkaa. Runsas lähdemateriaali elää tekstissä ja saa tarvittaessa ristivalotusta. Lukija pysyy hyvin kärryillä siitä, että kyseessä on tarkkaan punnittu kooste muiden tutkimuksista.

Elämäkerran kirjoittaja koettelee itseään suhteessa vaativaan tehtävään. Löysin 10. pääluvusta muun muassa nämä pohdinnat:

Mitkä sitten ovat tämän kirjan sokeat pisteet ja subjektiiviset painotukset? Kysymystä ei tietenkään pidä jättää allekirjoittaneen vastattavaksi. Muun muassa ruotsinkielisenä helsinkiläisenä ja Mannerheim-museon entisenä intendenttinä myös minulla on epäilemättä moniakin tiedostamattomia päähänpinttymiä Mannerheimista. Ranskalaisen kirjailijan Marguerite Yourcenarin Rooman keisarista Hadrianuksesta kertovassa suurenmoisessa romaanissa (1951) on liitteenä tekstikatkelmia ja ajatuksia, jotka hän kirjasi muistiin kirjaa kirjoittaessaan ja joissa hän pohtii, miten kuvailla ja ymmärtää antiikin ihmistä. Hän toivoi kykenevänsä sivuuttamaan nykyajasta kaiken sen, mikä haittasi tätä ymmärrystä, ja pyrki keskittämään eläytymiskykynsä siihen, mikä on yhdistänyt ihmisiä vuosituhannesta toiseen. ”Pidä varjosi poissa kuvasta”, Yourcenar muistutti itselleen, kun hän yritti saada yhteyttä ihmisiin ”jotka aivan meidän laillamme pureskelivat oliiveja ja joivat viiniä; jotka kamppailivat vastatuulessa ja kaatosateessa tai hakeutuivat kesällä varjoon puiden alle; jotka nauttivat elämästä, ajattelivat ajatuksiaan, vanhenivat ja kuolivat”. Juuri tämän periaatteen pitäisi olla kaikkien historioitsijoiden johtotähtenä.

Kauan sitten luin Hadrianuksen muistelmat Reino Hakamiehen suomennoksena ja innostuin suosittelemaan teosta monille. Sen loppuun kirjailija oli liittänyt kolmisenkymmentä sivua muistiinpanojaan kirjoittamisvaiheista. Kertasin niitä äsken ja huomasin, kuinka oivallinen onkaan oikea sidottu kirja omasta hyllystä poimittuna. Osuin nopeasti kohtaan, jota Meinander siteeraa omanakin johtotähtenään elämäkerran kirjoittajana.

Tuo "pidä varjosi poissa kuvasta" on kova vaatimus, vaikka ajallinen etäisyys kuvattavan ja elämäkerturin välillä ei olisi kuin joitakin kymmeniä vuosia. En pysty arvioimaan, kuinka hyvin Meinader on onnistunut, vaikka aistin kaiken sanotun huolellisesti tarkistetuksi ja punnituksi. Aikoinaan koin saaneeni Yourcenarin kirjasta tuntumaa elävään Hadrianukseen. Nyt myös marsalkka Mannerheimista väikkyy moniulotteinen kuva silmissäni, kiitos Meinanderin.

Koska ostin Mannerheim-elämakerran e-versiona, oli helppo kopioida lukujen otsikot ja tehdä niistä sisällysluettelo, jota en saa näkyviin Sony Readerissa. Mielestäni sisällys osoittaa vastaan sanomattomasti aineiston selkeän jäsentelyn. Siksi uskoisin luettelosta olevan iloa muillekin. Minä puolestani halusin välttyä sisällön selostamiselta. Referaattiin en kuitenkaan olisi pystynyt sisällyttämään sitä kihelmöivää jännitystä, joka sotavuosien pakkorakoihin sisältyy.

1. Lapsuus ja nuoruus    

 Murrosten aika 

Kadettina Haminassa

Tuleva ratsuväen upseeri

2. Keisarikunnan mies    

Henkivartiokaartilainen ja perheenisä

Kruunajaisista kriisiin

Venäjän ja Japanin sota

3. Upseerin uralla    

Vakoojana Keski-Aasiassa

Puolan idylli

Maailmansota

4.Ketjureaktio    

Vastavallankumouksellinen

Saksan komennossa

Valtionhoitaja

5.Herrasmies   

Leppoisaa elämää?

Aristokraatin iltapäivä

Harmaa eminenssi

6. Myrskyvaroitus    

Hitlerin jymyuutiset

Ahvenanmaa suurpolitiikassa

Historian kosto

7. Talvisota    

Ylipäällikkö

Pohjoinen pelinappula

Opetuksia ja seurauksia

8. Aseveljet    

Suomen rintamaosuus

Valtapeliä ja vaivoja

Kivulias irtautuminen

9. Vastuu ja perintö    

Presidentti

Muistelmat

Jäähyväiset

10. Jälkimaailma    

Tutkimus

Historiapolitiikka

Myyttien Mannerheim

Lähteet  ja henkilöhakemisto on liitetty myös e-kirjan loppuun, vaikka henkilöhakemistosta ei paljoa ole iloa ilman sivunumeroita.

Itse tekstiä luonnehdin nautittavan helppolukuiseksi ja erinomaisin kuvin täydennetyksi. Paikoin olin havaitsevinani myös huumorinpilkkeen kirjoittajan sananvalinnoissa ja tilannekuvauksissa. Etenkin Japanin sotaan lähtevän Mannerheimin Tukholmasta hankkimat keltaiset säämiskädamaskit tuntuvat hykerryttäneen sekä armeijakumppaneita että elämäkerturia. Tässäpä keikari!

Helsingin yliopiston historian professorin Henrik Meinanderin kirjoittamaa Mannerheim-elämäkertaa kustantaja luonnehtii ainutlaatuiseksi muotokuvaksi Gustaf Mannerheimista ja hänen aikakaudestaan 1860-luvulta 1950-luvulle. Mannerheim on saatu esille myytin takaa. Lainaan vielä palan esittelyteksiä:

Kuinka keisarilliseen Venäjään sitoutuneesta miehestä tuli dramaattisten vaiheiden kautta sarkatakki-Suomen elävä legenda? Elämäkerta valottaa Mannerheimin persoonaa ja toimintaa totuttua laajemmasta näkö­kulmasta.
Mannerheimia ohjasivat ensimmäiseen maailman­sotaan asti niin sääty-yhteiskunnan kuin imperialismin arvot, ja myöhemmin ennen kaikkea bolsevisminvastaisuus, mutta menestyäkseen itsenäistyneessä Suomessa hänen oli mukauduttava uuteen arvomaailmaan. Miten kaikki tämä muokkasi Mannerheimin persoonallisuutta, näkemystä Suomen asemasta Euroopassa ja työskentelyä sodanjohtajana?

Mikä parasta, kirja tosiaan vastaa esitettyihin kysymyksiin.

Tiedot lukemastani teoksesta

Tiedostomuoto: E-kirja (EPUB, vesileimattu)
Kategoria: Tietokirjat / Historia ja elämäkerrat
Kirjailija: Henrik Meinander
Suomentaja: Kari Koski
Kustantaja: Otava
E-kirjan julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 241
ISBN: 9789511311249

Tässä vielä pari linkkiä kritiikkeihin:
Mannerheim oli taantumuksellinen aristokraatti, joka puolusti demokratiaa - Päivän lehti 7.5.2017 - Helsingin Sanomat

Aristokraatti sarkatakissa — Jorma Melleri  

Tulisoihtu roihahtaa kirjan sivuilta

Tiivis luku-urakka lähes 600-sivuisen elämäkerran parissa päättyi varhain aamulla. Lupasin näet saman tien palauttaa tuoreen lainaopuksen sen ostajalle, joka ei itse ollut sitä vielä lukenut. Suurkiitos anteliaasta lainasta! Kyse on Panu Rajalan kirjasta Tulisoihtu pimeään Olavi Paavolaisen elämä (2014).

Useita Rajalan kirjoittamia elämäkertoja luettuani huomaan, ettei tekijän ote ole herpaantunut. Paremminkin tuntuu, että hän on kehittänyt semmoiset työotteet ja tietyn sapluunan, jolla syntyy vetävää tekstiä sivumäärissä pihistelemättä. Päteviä avustajiakin hänellä lienee ihan kotoa asti.

Paksu kirja on taas jäsennelty kehdosta hautaan -malliin. Luvut osittuvat lukemista mukavasti jaksottaviin alalukuihin. Kaikista löytyy mainioita otsikoita. Tarjoaisin muutaman esimerkin, jos kirja yhä lojuisi pöydälläni. Nautin lukiessani siitä, että voin selata tekstiä ja vilkaista, missä mikin jakso päättyy. E-kirjoista tällainen mahdollisuus tyystin  puuttuu, ellei sitten kyse ole minun vajavaisista taidoistani Sony Readerin käyttäjänä. Ylivoimaisia etuja sähkökirjassa ovat keveys ja fonttikoon muunneltavuus. Siksipä en yleensä enää lue paksuja kirjoja muuten kuin e-versioina.

Rajalan kirjaa olen osannut odottaa jo pitkään, sillä seuraan hänen nettipäiväkirjaansa. Siellä hän on informoinut lukijoitaan tulossa olevasta, paljon muustakin. Alun alkaen myös kustantaja lienee patistanut miestä urakkaan, koska kesällä tuli kuluneeksi 50 vuotta Paavolaisen kuolemasta. Eikä tämän kaltaista  kultturin liekehtivää moniottelijaa tosiaan passaa unohtaa. Niinpä Rajala kääri hyvissä ajoin hihansa, tonki kaiken mahdollisen Paavolaisesta kirjoitetun, löysi myös uusia läheitä, haastattelikin.

Toisin kuin kirjoittajana hidas kohteensa Rajala sylkee jäsenneltyä tekstiä annetussa aikataulussa. Kumpikin on kielellisiä tyyliniekkoja niin, että tunnen lukijana kaikin puolin saaneeni Paavolaisesta hyvinkin hänen näköisensä ja tuntoisensa kuvan. Yhtä ja toista tiesin toki Paavolaisesta ennalta. Silti hämmästyin, kuinka muhkeaksi hänen hahmonsa piirtyy elämäkerrassa. Mitään puolia kauniista Olavista ei tunnu piilotellun, oli sitten kyse hänen puutarhan hoidostaan, kirjallisista tuskailuistaan, komeilunhalustaan, lukemattomista naissuhteistaan, tuhoisasta alkoholin käytöstään. Joissakin kohdin tosin kyselin ihmeissäni, mitä minä teen semmoisella tiedolla, että Helvi Hämäläinen sittenkin inhosi Olavinsa kainalohien hajua, vaikka antoi miehen ymmärtää ihan muuta.

Rajala on itse rummuttanut teostaan ja toiminut myyntitykkinä niin kuin kai nykyään kuuluu. Tulin uteliaisuuttani jopa katsoneeksi sen Strada-ohjelman, jota hän puffasi nettipäiväkirjassan. Ohjelmasta löytyy tarkkoja tietoja Ylen sivuilta. 

Myös muutaman asiantuntevan kritiikin olen lukenut eri sanomalehdistä. Esimerkiksi Turun Sanomisssa kirjaa kiiteltiin. Kiinnostava löytö on Turun yliopiston Agricola-sivusto, jolla Helena Pilke arvioi 4.10.2014 uutta julkaisua. Hän otsikoi pitkän, huolellisesti laaditun juttunsa sanoin Naisten mies, ja monenlaisten aatteiden. Pilke rinnastaa Paavolais-kirjan Rajalan aiempaan Juhani Aho -elämäkertaan eikä suotta, kuten molemmat opukset lukeneena muiselen.

Kuisma Korhonen puolestaan korostaa jo kritiikkinsä otsikossa (HS 17.9.2014) Rajalan luomaa kuvaa Paavolaisesta satiiriseksi. Pääotsikon alkuosa  julistaa, että Olavi Paavolainen oli narsisti ja takinkääntäjä, mikä vastaa elämäkerrasta hahmottuvaa kuvaa. Mutta satiirisena en lainkaan osaa pitää Rajalan otetta. Paavolaisen rooli sytyttävänä tulenkantajana, samoin monen runoilijan kannustajana saa tilaa ilman satiirin häivää ainakaan minun silmilläni luettuna.

Mika Waltari selvitetty!

Taannoin otin luku-urakaksi Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran Mika Waltarista nimellä Unio Mystica Mika Waltarin elämä ja teokset (2008). Yli tuhatsivuinen e-kirja yllätti sivulla 700: teksti päättyi. Loppusivuilta löytyvät lähteet, viitteet ja lyhenteiden selitykset sekä runsaasti valokuvia. Mutta harmikseni en taaskaan löytänyt e-kirjasta sisällystä. Oiva otsikointi olisi tarjonnut tiiviin kertauksen lukemisen päätteeksi, kun en enää kunnolla muistanut varsinkaan Waltarin alkuvaiheita.

 Kaikkiaan kokemukseni paksusta elämäkerrasta on perin myönteinen. Erityislaatuinen, äärimmäisen nopea ja tuottelias kirjoittaja tulee tutuksi tavalla, joka avasi silmäni. Tämä monesti tuhahdellen pelkäksi viihteen senttailijaksi sekä Kieku ja Kaiku -mieheksi tuupattu syvällinen pohtija kiinnostaa nyt niin, että syksyn tullen tartun hänen mahtavaan Rooma-freskoonsa Ihmiskunnan viholliset (1964).

Elämäkerta on kohdallani täyttänyt tehtävänsä, sillä ymmärrän nyt arvostaa Mika Waltaria merkittävänä, laajat ja syvälliset tiedot omaavana murrosaikojen pohtijana. Hän on nähnyt paljon ennen muita omassa ajassaan seikkoja, joihin hän tarjoaa tulkintoja historian kaavussa. Myös hänen uskonnolliset näkemyksensä herättävät uteliaisuuttani, vaikken itse ole tottunut etsimään vastauksia teologisiin kysymyksiin.

Tässä vielä pari linkkiä sivuille, joilta löytyy arviointeja Unio Mysticasta:
http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/panu-rajala-unio-mystica-mika-waltarin-elama-ja-teokset/1105136
http://sbrunou.blogspot.fi/2008/12/panu-rajala-unio-mystica.html

Lisäksi tarjoan linkin äskettäin kirjoittamaani Waltari-tekstiin:

Maria Jotunin taival kirjailijaksi

Elämäkertojen lukuharrastus jatkuu. Juhani Aho -kirjan vastikään kirjastoon palautettuani sain käsiini Kari Tarkiaisen isoäidistään kirjoittaman Maria Jotuni -teoksen. Sen alaotsikkona ovat Marian omat sanat vain ymmärrys ja hymy. Niihin hän elämäkerturin mukaan on tiivistänyt naisen lopullisen osan elämässä (s. 489).

Ylle liittämästäni linkistä avautuu sivu, jolta löytyy laajahko kuvaus kirjasta. Niinpä minä keskityn pohtimaan omaa lukukokemustani tuoreeltaan, vaikka tunnen yhä olevani tekstin vanki ja ihmeissäni tekstin paikoin vanhahtavasta kieliasusta. Olennaisinta on, että kirja huokuu intohimoista paneutumista aiheeseen. Uumoilen tutkimuksen muodostuneen tekijälleen myös matkaksi omaan itseen. En muista lukeneeni yhtä intensiivistä ja rohkeasti tietyn perheen historiaa tarkastelevaa teosta kuin tämä Kari Tarkiaisen tutkimus isovanhemmistaan. Maria Jotunin ohessa valottuu hänen aviomiehensä, kirjallinen tukijansa ja uuttera managerinsa Viljo Tarkiainen. Myös pojat Jukka ja Tuttu saavat luonnehdintansa. Eläytymällä huolellisena lukijana isoäitinsä teoksiin Kari Tarkiainen osoittaa niistä liittymäkohtia tämän lapsuuteen ja sittemmin avioliittoon. Elämäkerrassa teosanalyysit sisältävät tuotannon vastaanoton tarkastelua ja arvottamista. Niinpä nyt olisi helppo taas tarttua Jotunin parhaiksi osoittautuneisiin teksteihin kuten Arkielämään ja Kun on tunteet -novellikokoelmaan. Ainakin ne puhuttelevat yhä, samoin postuumisti julkaistu Huojuva talo, mistä osoituksena löysin eilen  Lukuneuvojalta suosituksen.

En voi olla muistelematta, miten omien opiskeluaikojeni kirjallisuushistorioissa ja elämäkerroissa vain kautta rantain vihjattiin kirjailijoiden yksityiselämään. Läpinäkyvyyden asemesta taiteiltiin peittämisellä. Nuorena ihmettelin myös alituista resignaation korostamista kirjailijain elämänvaiheista kerrottaessa. Jotuni puolestaan säilytti taisteluvalmiutensa "pahaa miestä" vastaan, vaikka sydänsairaus vaivasi.  Kari Tarkiaisella ei ole ollut tavoitteena enää peitellä perheen julkisivun takaisia ilmiöitä, vaan luoda tosi kuva käyttämällä paitsi historiantutkijan ja arkistoasiantuntijan koko arsenaalia myös asianosaisen sisäpiiritietämystä. Eduksi hankkeelle lienee ollut sekin, että hän on työskennellyt pitkään Ruotsissa ja tottunut sikäläiseen ehkä Suomea vapaampaan ilmapiiriin. (Hyvilläni muistan, kuinka kerran 1980-luvulla minullakin oli onni olla Tukholmassa samassa tilaisuudessa Kari Tarkiaisen kanssa pohtimassa ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kysymyksiä.)

Mittavan, vahvasti puhuttelevan elämäkerran lopusta löytyy epilogi, jossa kirjoittaja selvittää työn omakohtaisuutta. Käy ilmi, että lastenlasten kosketukset isovanhempiin jäivät aikoinaan niukoiksi. Kiista Maria Jotunin jäämistöstä sai pojat Jukan ja Tutun tekemään äkkiratkaisuja, mikä selittää sen, että Huojuva talo julkaistiin vasta 1963, parikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kaiken kaikkiaan raskaita tapahtumia lienee saatu päivänvaloon vasta Kari Tarkiaisen työn ansiosta, mikä ei kuitenkaan ole ollut kaikille suvun jäsenille mieleen. Pekka Tarkan arviointi Helsingin Sanomissa 29.12.2013 tästä Jotuni-elämäkerrasta sisältää olennaisia lisätietoja.

Kiitän tekijää teoksesta, joka peittelemättä näyttää, kuinka rankkaa naiskirjailijan ammatti on ollut ainakin Maria Jotunin tapauksessa ja kuinka suurenmoisia ovat olleet ne jaksot, jolloin "hyvä tuuli" - flow - on siivittänyt työtä. Tämän elämäkerran luettunani Jotuni elää täyteläisenä persoonana mielessäni. Varjoja kuvaan heittävät hänen iän myötä yltyvä mustasukkaisuutensa, erakoitumisensa ja häkellyttävä kiintymisensä antiikkiesineisiin. Lapsenlapsille ei ollut tilaa hänen sylissään, mutta  kynä pysyi otteessa hamaan loppuun.

Aila Meriluoto säilyy lukulistalla

Parina viikkona ennen juhannusta nautiskelin hissukseen Panu Rajalan kynänjäljestä, kun luin hänen kirjoittamansa ja osuvasti otsikoimansa elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea
Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta (2010).

Tyhjästä ei tarvinnut aloittaa. Joskus takavuosina näet luin runsaasti Aila  Meriluotoa, myös hänen nuortenkirjansa Ateljee Katariina (1965) ja Meidän linna (1968). Pommorommoon (1956) voisin tarttua vielä tänä kesänä. Lauri Viita - legenda jo eläessään (1974) löytyi luettavaksi tuoreeltaan, Peter-Peter (1971) ja Kotimaa kuin mies (1977) vasta 1980-luvulla, kun ahersin ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kimpussa. Runokokoelmista aion etsiä käsiini hyvät arvostelut saaneen Talvikaupungin (1980) ja  hiljattain ilmestyneen Tämä täyteys, tämä paino (2011) siitäkin syystä, että näkisin, miten kirjailijan iän karttuminen tuntuu tekstissä.

Painavimmin elämäkerran lukemisen taustalla humisivat Meriluodon päiväkirjat Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953–1975 (1996) ja Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975–2004 (2010). Joku arvostelijoista ihmetteleekin kritiikissään, mitä enää voi lisätä Meriluoto-tietoihin, kun hän on itse kertonut jo "kaiken". Mitään järisyttävää uutta en huomaa löytäneeni Rajalan kirjasta, mutta nautin siitä, että sain Meriluoto-tietämykseeni järjestystä. Jäntevä jaksotus ja kautta linjan naseva lukujen otsikointi opastivat lukijaa Meriluoto-kartalla. Konstailematon, lyhytvirkkeinen ja täsmällinen kieli on mielestäni yksi kirjan suurista ansioista. Lisäksi elämäkerturin luonnikas suhtautuminen kuvattavaan hykerrytti minua. Kummankin viitseliäs paneutuminen yhteiseen asiaan tuotti tekstiä, jonka parissa jopa viivyttelin, etteivät sivut hupenisi turhan äkkiä. Kiitos kirkkaasta kirjasta!