Näytetään tekstit, joissa on tunniste Siltala. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Siltala. Näytä kaikki tekstit

lauantai 18. kesäkuuta 2022

Passion parissa polven parantelua


Alkukesään osui Pirkko Saision Passion (Siltala 2021) lukeminen rinnan vasemman polveni tekoniveloperaation päätyneiden hoitojen kanssa. Passion matkassa ajoittain lähes unohtuivat omat kivut. Tarinat kuljettivat lukijansa halki vuosisatojen Firenzestä Venetsian kautta Wieniin, Krakovaan ja Goluboje Seloon, sieltä edelleen Haapsaluun, Helsinkiin sekä kaiken kukkuraksi Solovetskiin ja vielä kerran Helsinkiin. Kirjassa riitti sivuja toipilasajan alkuviikkoihin. Jostain muistan lukeneeni, että Saisio kirjoitti Passiota Madereilla pitkittyvässä koronaeristyksessä, mikä kirvoitti kehräämään esiin yhä uusia tarinoita. Kiitos niistä!

Johdannoksi Saisio tarjoaa tämän:

– Sinä olet minun, sanoi Artjom peuralle ennen kuin työnsi puukon sen kurkkuun. – Mutta muista. Minäkin olen sinun.    

Peuran katse ei hellittänyt Artjomista, mutta se lasittui, kun veri alkoi pulputa hangelle.    

Se lasittui, sitten himmeni. Sitten se lakkasi olemasta.    

Artjom pesi kätensä lumessa.   

 – Anna anteeksi tämä, sanoi Artjom peuralle, leikkasi sen pään irti ja ripusti sen kaulaan nahkahihnassa roikkuvan himmeäkultaisen korun. Korussa oli viljantähkäseppele, jonka keskeltä nousivat sirppi ja vasara, taustalla korussa oli kupoli, joka muistutti minareettia.    

Artjom asetti peuran pään puunjuurelle; päätön ruho oli keveämpi kantaa.    

– Anna sinäkin anteeksi minulle, koska nyt minusta tulee sinä, sanoi peuran pää Artjomille.    

Artjom tiesi peuran puhuvan totta.    

Näkymätön esirippu heidän välistään oli revennyt.

Tuo kultakoru monin muunnelmin ilmestyy yhä uudestaan riivaamaan ihmisistä esiin kekseliäiyyttä, kuinka saada kulta tai edes osa siitä itselle. Lopulta Neuvostoliiton aikainen entisen ortodoksiluostarin käyttö vankileirinä huipensi sen, mitä kaikkea ihmiset pystyvät toisilleen ja kullalle tekemään. Ja kuitenkin aina joku selviää, kuten Linda Silverhav. Hän ei yrityksestään huolimatta päätynyt kotoaan Helsingistä Tukholmaan, vaan Kronstadtiin tädiltä anastettu kulta mukanaan. Ja se, kuinka hänestä lopulta sukeutuu neuvostovenäläinen näyttelijä, on kuperkeikka, johon harva pystyy edes tarinoita luodessaan.

Saa nähdä, jaksanko vielä kurkata, mitä löytyy  Ylen sivulta, jolla kutsutaan lukupiiriin: 

Pirkko Saision Passio on suuri romaani kärsimyksestä ja intohimosta – tule mukaan Lukupiiri Tulusto & Kylmälän verkkolukupiiriin!

Verkosta löytyy paljon punnittuja mielipiteitä ja havaintoja Saision Passiosta, joten jätän omat hiljaiset tuumailuni kertomatta. Niitä sävyttävät leikkauksen jälkeiset kivut ja muut vaivat. Onneksi kuitenkin tuntuu, että pahin on takana. Sitä vain ihmettelen, mistä on lähtöisin väite nivelkipujen jäämisestä leikkauspöydälle. En kuulu niihin onnekkaisiin. Ehkä kuukausien kuluessa ja fysioterapeutin ohjauksessa voin päätyä muistelemaan polvivaivoja kuin mennyttä pahaa aikaa. Toistaiseksi vielä kärvistelen kipujen kanssa.

Komeaksi lopuksi liitän mukaan kuvan Solovetskin saaresta ja sen luostarista palautettuna täyteen loistoonsa kammottavan vankilakauden jälkeen.



 

 

torstai 1. huhtikuuta 2021

Lipsahdus mutkalle väännettyyn ympyrään


 Kuinkas tässä kävikään näin? Olin valitsemassa Elisa Kirjasta syntymäpäiväni aikoihin lahjaksi tarjottua e-kirjaa, kun eksyin tutkimaan, mitä sanotaan Kari Hotakaisen kirjoittamasta elämäkerrasta Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala 2018):

Mitä puhuu ihminen, joka ei yleensä puhu? Mitä ajattelee ihminen, jonka moni tietää, mutta harva tuntee?

Tuntematon Kimi Räikkönen on kertomus vaatimattomista oloista lähteneestä ihmisestä, joka murtautui epätavallisen ammatin huipulle. Tässä kirjassa Kimin lisäksi puhuvat myös hänen äitinsä, veljensä, vaimonsa ja uskotut ystävät. Sanansa sanovat myös muut kuljettajat, tallipäälliköt, mekaanikot, fysiovalmentaja, manageri ja aivan tavallinen formulafani. Kirja kertoo ajamisesta, perheestä, luottamuksesta, vapaa-ajasta ja nuoren miehen tähänastisen elämän dramaattisista hetkistä. Tuntematon Kimi Räikkönen on hurja, humoristinen ja liikuttava kirja, joka avaa huiman maailman myös niille, jotka eivät ole kiinnostuneet moottoriurheilusta.

Hienointa olisi jos voisi ajaa formula ykkösiä tuntemattomana, Kimi sanoo, ja varmistan, että sanelin säilöi tämän ensimmäisen lauseen. Ja näin sanoessaan Kimi tietää, ettei sellaista maailmaa ole eikä tule. Tuntemattomana voi ajaa partaa tai ruohonleikkuria, ei seitsemän miljoonan euron kilpa-autoa.

Kirjan on kirjoittanut suomalaisten rakastama humoristi Kari Hotakainen.

Kiinnostuin maksuttomasta lahjasta, jolla tiesin sekä kustantajan että kirjoittajan jo tehneen jättitilin puhumattakaan monimiljonääri-Kimistä. Kirja napsahti hyllyyni, mutta niin napsahti myös lasku aikanaan maksettavaksi suoraveloituksena. Jokin meni tilatessa pieleen. En kumminkaan ruvennut perään kyselemään, vaan siirsin ostokirjan Sony Readeriin ja luin sen äskettäin. Mikään ei tekstissä tökännyt, vaan innosti painelemaan yhtä kyytiä hamaan loppuun. Sivuutin vain tilastot Kimin sijoittumisista eri kisoissa, sillä niistä en ymmärrä mitään. Formula-ykkösten ympärillä pyörivästä hyörinästä kumminkin pääsin jyvälle, kiitos kirjan.

Malesia, lokakuu 2017. Sama-Sama-hotellin aula. You’ll never walk alone, lauletaan englantilaisen jalkapallojoukkueen Liverpoolin tunnuskappaleessa. Kimi Räikkösen rinnalla on kulkenut uran aikana monta ihmistä, mutta yksi kauemmin kuin kukaan muu. Hän on englantilainen Mark Arnall, 46-vuotias kuntovalmentaja, joka on vuodesta 2002 huolehtinut siitä, ettei Kimin tarvitse huolehtia kisaviikonloppuna mistään. Mark kulkee mukana kaikkialle, hotellin ala-aulasta radalle, radalta varikkopilttuun pieneen huoneeseen, siitä lähtösuoralle. Hän seisoo auton vieressä juomapullo kädessään ja ymmärtää pienimmästäkin eleestä, mitä Kimi haluaa tai tarvitsee.    
Tänäkin aamuna, hotellin aulassa, Mark ojentaa Kimille juomasekoituksen, jossa on inkivääriä ja sitruunaa. Tai jotain muuta. Kimin ei erikseen tarvitse kysyä juoman ainesosia. Hän tietää, että Mark on löytänyt tähän lämpötilaan juuri oikean sekoituksen.
Lapsesta asti Kimi kulki perheen mukana karting-harrastuksissa. Koulu jäi sivuun, moottoriurheilu vei mennessään. Vauhdikkaasti etenee myös kuvaus Kimin vaiheista. Otti kuulemma aikansa, ennen kuin Hotakaisen hanke pääsi alkuun ja syntyi välttämätön luottamus tekijän ja kohteen välille. En välitä tonkia lehtijuttuja saati arvosteluja aiheesta. Minulle riittää urakan tulos. Se tarjoaa kuvan vikkelästä, ujosta pojasta, hurjapäisestä nuoresta miehestä autojen ratissa yhtä lailla kuin viihteellä riekkuvasta sekä lopulta perhe-elämään rauhoittuvasta aikuisesta. Käsittämättömiin paikkoihin Formula-kuvioissa menestynyt joutuu ja hänen mukanaan Hotakainen. Silmät ymmyrkäisenä kiihdytän lukiessa minäkin vauhtia tilanteesta toiseen.

Hienolta tuntui havaita, kuinka hurjapää uuden avioliiton ja lasten syntymän myötä asettuu viihtymään kotona Sveitsissä.

Kimin kohdalla fakta on se, että hänellä on ollut 18 vuoden ajan noin 140 matkapäivää vuodessa. Se tekee yhteensä noin seitsemän vuotta. Mitä tämä fakta tarkoittaa? Sitä, ettei hän ole ollut yhtäjaksoisesti kotonaan, hän on käynyt vain kääntymässä ja lähtenyt taas. Se vaikuttaa psyykeen. Hermosto ei ole koskaan kunnolla lepotilassa, matkalaukku tyhjenee pesukoneeseen, ja juuri kun vaatteet ovat kuivuneet, ne viikataan takaisin laukkuun. Tässä ruljanssissa ihminen muuttuu kärsimättömäksi, ja saattaa käyttäytyä todella töykeästi. Hänestä voi tulla mulkku. Ainakin väliaikaisesti. Ainakin ulkomaailmaa kohtaan. Ja joskus myös läheisille.    
Ei ihme, että Kimi kaipaa aikaa, jolloin ei tarvitse lähteä mihinkään.    
Tällä hetkellä tiedämme tämän: Kimi on hyväsydäminen ja mulkku. Hän on lapsirakas ja huumorintajuinen – jos kuulijalla sattuu olemaan samanlainen huumorintaju.

Oli paikallaan lukea kirja ihmisestä ja alasta, joista kummastakaan minulla ei ollut kuin kalpeita aavistuksia. Formula-kuskin olot ahtaassa, tutisevassa, kuumassa sukkulassa kierros kierroksen jälkeen kuvattiin niin vaikuttavasti, etten sano lajista mitään missään porukassa. Hissuksiin hämmästelen Hotakaisen tapaan, mikä ihmisiä pitää kiinni kisoissa, joissa paahdetaan mutkalle väännettyä ympyrää milloin missäkin päin maailmaa.

Runsaat kuvat kiehtoivat katsomaan niitä tarkasti vielä uudestaan, kun oma luku-urakka oli selvitetty. Valaisevaa antia nekin. 




 




 

keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Kari Tarkiaisen hurmaava muistelmateos

Sattumalta uusiutunut Maria Jotuni -harrastus on johdattanut minut lukemaan myös hänen pojanpoikansa tietokirjoja. Lähes 500-sivuisesta muistelmateoksesta Sade puhui latinaa (Siltala 2019) suorastaan hurmaannuin. Miksi kirja puhutteli minua? Siinäpä kysymys, jota lukiessa pohdin.

Kustantajan esittelytekstin mukaan
Professori Kari Tarkiaisen Sade puhui latinaa on poikkeuksellinen muistelmateos, jossa tapahtumien lisäksi myös mielikuvat esittävät tärkeää osaansa. Tarkiainen kuvaa elämänsä vaiheita 40- ja 50-luvun helsinkiläisistä koululais- ja ylioppilasvuosista nykypäivään asti yhtä lailla tietojen kuin tunnelmien näkökulmasta.
Muistelmista kehkeytyy subjektiivinen aikalaisdokumentti, jossa kanssakulkijat ja maisemat vaihtuvat runollisen impressionistisesti. Kirja on samalla kuvaus tekijänsä kolmesta kotimaasta, Suomesta, Ruotsista ja Virosta, joiden nykyajalle Kari Tarkiaisen historiantuntemus luo kaikupohjaa.
 
Lapsuus akateemisessa sukuympäristössä ja koti Helsingin keskustassa avaavat näkymiä siihen, mitä tarkoittaa ponnistaminen opintielle kolmannen polven akateemisen kulttuuriperheen edustajana. Hyvät lähtökohdat eivät taanneet sopuisaa perhe-elämää. Sekä isänisä, professori Viljo Tarkiainen, että oma isä, lääkäri Jukka Tarkiainen, olivat herkästi raivostuvia, isä lisäksi alkoholisti. Isänäitikään, kirjailija Maria Jotuni, ei ollut mikään lempeä mamma, sillä kirjoittamiseen uppoutuminen sivuutti häiriöitä tuottavan perheen. Mutta äiti, hammaslääkäri Aili Lindroos, ja tämän apteekkarivanhemmat takasivat turvatun ympäristön keskellä pääkaupunkia. Kesä Lippajärven Kesäpirtissä kuului hyvään elämään, samoin pitkäaikainen, luotettu kotiapulainen.

Vaikka oma taustani eroaa tyystin Tarkiaisista, koulumuistoista löytyy yhtymäkohtia. Vanhakantaisessa oppikoulussa aherrettiin vuosikausia niin Helsingissä kuin Turussa. Kummankin kaupungin Suomalaisen yhteiskoulun opettajista ja varsinkin poikien tempauksista kertyi kokemuksia, joista on riittänyt kommentoitavaa.

Kari Tarkiainen on vain pari kolme vuotta minua vanhempi. Historian, suomen kielen ja kirjallisuuden yliopisto-opinnot alkoivat meillä kummallakin samoihin aikoihin, minulla Turun yliopistossa. Hykerryttäviä havaintoja kielihistoriaan painottuneista suomen kielen opinnoista luin, kuin ne olisivat olleet omiani. Tiukkaa teki kummallekin latinan pro exercitio -kokeen pakkoraosta selviäminen. Kari jopa alkoi kuulla sateen ropinassa latinaa!

Eroja opiskeluvuosiin ilmaantui, kun sukunimi Tarkiainen, innokkuus ja kirjoitustaito johdattivat Karin ylioppilaselämässä näkyviin tehtäviin muiden etevien nuorten miesten tapaan. Nimet Linkola, Leikola, Klinge ja Tarkiainen olivat kovaa valuuttaa Helsingin yliopistopiireissä. Oma sukunimeni eivätkä perheen perinteet rinnastuneet kehenkään jo kannuksia hankkineeseen esi-isään. Lisäksi päädyin naimisiin ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen. Opintoihin tuli monen vuoden tauko, mitä en kuitenkaan pahoittele. Olen saanut itse hoitaa lapseni kouluikään asti. Kukahan niinä vuosina oikeasti kasvatti toista, äiti lapsia vai lapset äitiään? Lasten teekkari-isä näet edusti meillä ensi alkuun tasapainoisempaa aikuista kuin nykynäkökulmasta turhan nuori äiti.

Kari Tarkiaisen siirtyminen Ruotsiin kertaa taas omiakin muistoja. Huomaan miesten hankkiutuvan ympyröihin, jotka edistävät heitä ammatissaan. Meidän perhe muutti 1963 Tukholman liepeille Lidingöhön, jossa iso insinööritoimisto halukkaasti palkkasi suomalaislupauksen ja järjesti tämän perheelle oivan asunnon. Ruotsin kielen oppiminen kunnolla oli insinöörin yksi tavoite. Kari Tarkiainen puolestaan oli päätynyt jo 1961 Uppsalaan stipendiaattina. Ennen pitkää hän palasi ensin kotimaahan ja sitten taas Ruotsiin, missä suoritti tohtorintutkinnon aiheena varhainen Venäjä. (Kas kummaa, minäkin paneuduin laudatur-vaiheessa Venäjään.) Dosentiksi hän ei hakeutunut, sillä yliopiston asemesta arkistot tarjosivat mahdollisuuksia työuraan, jolla Kari Tarkiainen eteni ensin Ruotsissa, lopulta myös Suomessa aivan alan huipulle.

Meidän perhe palasi vuoden päästä Helsinkiin, jonne aviomies kutsuttiin takaisin hoitamaan Pirkkolan uimahallin rakentamista diplomityössä esitettyjen suunnitelmien mukaisesti. Pian meitä vietiin uudestaan, nyt Turkuun, jonne perustettavan filiaalin vetäjäksi tuli pesti. Mikä tilaisuus myös minulle! Pääsin jatkamaan opintojani. Vuosia valmistumiseni jälkeen palasin yrittämään jatkotutkintoa. Silloin asuimme jo Tampereella ja sen lähistöllä, pysyvimmässä työ- ja asuinympäristössämme.

Lisensiaatin tutkielman aiheekseni laveni ruotsinsuomalainen kirjallisuus, mikä edellytti oleskelua Pohjanlahden länsirannikolla. Siellä sain apua Ruotsin oivallisista arkistoista, joihin oli kerätty aineistoja myös minun aihepiiristäni. Olen viettänyt tyytyväisiä hetkiä inne i berget, Sveriges Riksarkivetin maanalaisissa kerroksissa, ja löytänyt arvokkaita lähteitä. En tiennyt, että samoihin aikoihin Kari Tarkiainen eteni rakennuksen maanpäällisessä osassa kohti arkistoneuvoksen asemaa.

Opiskelu- ja virkauran ohessa uuttera mies tutki ja kirjoitti niin, että hänen bibliografiansa vuosilta 1956 - 2018 ällistyttää. Isotöisistä historiateoksista aion ainakin silmäillä Tarkiaisen julkaisemaa ruotsinsuomalaisten historiaa, joka ilmestyi vasta oman väitöstutkimukseni jälkeen. Paljon muutakin kiinnostavaa hän on kirjoittanut. Kohahduttavin teos tähän mennessä on ollut isoäidin elämäkerta Maria Jotuni Vain ymmärrys ja hymy (2013). Sen tulin lukeneeksi kahdesti.  Tässä linkki blogitekstiini kirjasta. Ks. myös tämä.

Yksityiselämästään Tarkiainen kertoo, kuinka hapuilevasti ensimmäinen avioliitto alkaa ja Sittemmin yllättää vaimon sitkeällä kotirouvuudella. Ikäviä tilanteita riittää. Niistä tulee loppu avioerossa, joka vapauttaa toiseen, kahden tasavertaisen aikuisen liittoon. Myös toinen vaimo on virolainen. Yhdessä pari asuu Tartossa, jonne vaimo kutsuttiin osallistumaan monivuotiseen tutkimushankkeeseen.

Muistelmien lukijana sain vaikutelman energisestä, elämänmyönteisesta ja huolellisesta historiantutkijasta, jolla on ollut käytettävissään omat tarkat päiväkirjansa ja muutakin olennaista aineistoa. Niinpä kuva kerrotusta on ollut mahdollista tuottaa yksityiskohtia myöten luottamusta herättävästi. Sanottava on jäsennetty nautittaviksi, selkeiksi luvuiksi. Kieli on eläväistä. Aistin myös hymyn tekstistä, varsinkin viehättävien tunnelmapalojen sekä runojen osuessa kohdalle. Isoisän ja isän äkkipikaisuudesta, saati väkivaltaisuudesta ei näy jälkiä. Kuinka voisikaan? Tervehdyttävältä tuntuu, että kulttuurisukujenkin pimeät salaisuudet valaistaan niissä piehtaroimatta.

Muistelmateos päättyy kuvaan, jossa valkea laiva katoaa virranmutkaan. Kirjoittajan mieleen muistuu Charles Baudelairen runo Matkaan! Aale Tynnin suomentamana ensimmäinen säkeistö on saanut paikkansa tekstissä:
Oi Kuolema, kapteenivanhus, suo lähteä laivas!
Tämä seutu on lohduton, ankkuri kohotetaan!
Jos mustat niin kuin muste on maa ja taivas,
sydämemme, sun tuttus, on säteitä tulvillaan!
Liityn ajatuksissani Kari Tarkiaisen huokaukseen siitä, kuinka oma aika hupenee hupenemistaan. Kun aika loppuu, hän nostaa ankkurin ja antaa virran viedä.

Lopuksi vielä linkki arvosteluun muistelmista, ja tässä vielä toinen.







lauantai 9. toukokuuta 2020

Pentti Linkola - ihme mieheksi


Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Pentti Linkola - ihminen ja legenda (Siltala 2017) tutustutti lukijan tuohon poikkeukselliseen mieheen, joka kansikuvassa tarkastelee kiinteästi jokaista katsojaa. Linkolasta olen toki kuullut kaiken ikääni, mutta kaihtanut tarttumasta miehen kirjoihin, sillä tiesin, että niistä sinkoaa päin silmiä jyrkkiä ajatuksia. Monia hänen esseitään ja artikkeleitaan sen sijaan luin lehdistä aina, kun niitä osui hollille. Enää ei niitä - ainakaan uusia - ilmesty, sillä Linkola kuoli 5.4.2020.

Kun Helsingin Sanomat tarjosi pian kuolinuutisen jälkeen e-lukupiirissään miehen elämäkertaa maksutta luettavaksi, ymmärsin tarttua tilaisuuteen. Kylänpää nappaa lukijan mukaan Linkolan lapsuudesta myöhäisiin vaiheisiin. Minunkin mielessäni elää nyt täyteläinen kuva kiihkeästä, asialleen omistautuneesta, itseltään ja läheisiltään mahdottomia vaatineesta miehestä. Enää en kavahda edes hänen tiukkaa vaatimustaan ylettömäksi paisuneen ihmislajin harventamisesta. Tappamisia, saati sotia en kuitenkaan pysty hyväksymään. Silti huomaan yhä totisemmin ajattelevani, kuinka me ihmiset olemme pääsemättömissä oman elintapamme kanssa ja jatkamme luonnon kaikkinaista riistoa.

On hyvä palauttaa mieleen, että Matti Rönkä päätti 2017 palkita Tieto-Finlandialla Kylänpään Linkola-elämäkerran. Kirja on palkintonsa ansainnut! Linkolan luottamuksen saavuttaneella toimittajalla on ollut pääsy muun muassa miehen henkilökohtaisiin kirjeisiin ja päiväkirjoihin. Aineistoa taiten seulomalla on ollut mahdollista luoda todentuntuinen, koskettava kuva erikoislaatuisesta ihmisestä moninaisine piirteineen ja toimineen. Elämäkerran nautittava kieliasu tukee sisältöä. Teoksen keskiössä häämöttää Linkola, ei Kylänpää.


Kirjoitan tätä juttua äitienpäivän aattona ja huomaan yhä useammin ajattelevani, kuinka tärkeä ja silti hienovarainen tuki äiti, Hilkka Linkola, olikaan pojalleen. Perheen sisäisessä kirjeenvaihdossa äidin viisaat, huolekkaasti kirjoitetut tekstit tarjosivat yhä uudestaan äärimmäisyyksiin eksyvälle Pentille tien ainakin äidin lähelle. Tällainen pitkään jatkunut kirjeenvaihto on osaltaan hionut pojan suomen kieltä kauniiksi, sävykkääksi ja osumatarkaksi. Hän ymmärsi sekä luonnon että kielen kauneutta. Monien arvioijien mukaan Linkolasta kehkeytyi ajan oloon mitä erinomaisin esseisti, selväsanainen artikkelien kirjoittaja ja hiljaisella äänellään sytyttävä puhuja.

Otti aikansa, ennen kuin fanaattinen luonto- ja lintumies huomasi kaipaavansa naista emännäksi ja kalastuskaveriksi. Seuraa huikea kuvaus siitä, kuinka Pentti törmää nuoreen Aliisa Lummekseen maantiellä ja päätyy pian testaamaan tämän kelpoisuutta soutajaksi. Eipä tarvinnut kavereiden esitellä Pentille puolisoehdokkaita, kun Pentti itse yllätti kaikki tuttunsa ja perheensäkin kihlautumalla.

Parikymppinen Aliisa tuskin tajusi, mihin ryhtyi suostuessaan Pentin kosintaan vastoin oman äitinsä jarruttelua. Neitonen tuli vedetyksi mukaan käsittämättömään raadantaan vuosikausiksi. Uurastus tarkoitti myös kahden pienen tytön jättämistä tuntikausiksi yksikseen pimeään mökkiin vanhempien laskiessa tai kokiessa kalaverkkoja. Ennen pitkää Aliisan selkä teki tenän. Voimat loppuivat. Hirtehiseltä tuntui lukea Pentin yrityksistä pelastaa avioliittonsa: hän vei vaimonsa pitkälle soutumatkalle Ahvenanmaan ympäri ja kerran myös Keihäsmatkalle Kanarian saarille. Väistämättömän eron koittaessa Pentin äiti tuki Aliisaa, joka puolestaan luovutti auliisti miehensä Sirkka Kurki-Suoniolle, tämän uudelle ihastukselle. Naiset sopivat luontevasti myös asumisjärjestelyistä keskenään.

Linkolan mielentiloihin vaikuttivat suuresti hänen kaikkinaiset pettymyksensä, mikä näkyi myös yltyneenä ärhäkkyytenä kirjoituksissa. Kylänpää otsikoi erään alaluvun lausahduksella Hämeen metsissä häntä enää vain itketti:
Metsissä kulkiessaan Linkola tunsi pakahduttavaa tuskaa nähdessään hävityksen määrän. Myös hänen lintujensa pesäpuita oli kaadettu. "tikkahaavikot olivat pölkkypinoina tienvarressa", ja hänen oli yhä vaikempi lähteä metsään. Hän odotti talvea ja lunta, joka peittäisi alleen metsien raiskaajien jäljet.
Raivokkaimmat kirjoituksensa Linkola nakutti koneellaan silloin, kun hän tunsi itsensä täysin hylätyksi. Ajoittain hän masentui niin, että tarvitsi sairaala- ja lääkehoitoa. Yli kuusikymppisenä iski vielä ykköstyypin diabetes, jonka aisoissa pitäminen ei ottanut onnistuakseen itsepäiseltä mieheltä. Suhteet eri aikojen naisystäviin sekä aviovaimoon ja tyttäriin Linkola kuitenkin osasi säilyttää säällisinä.

Laaja ystäväpiiri poikkeili Linkolan luona useimmiten kutsumattakin. Hyvä ystävä Pekka Tarkka kuvaa muistelmissaan Onnen Pekka (Otava 2018) monia yhteisiä puuhiaan ja pyöräilyjään Linkolan kanssa. Pikkuserkku Anto Leikola ja Matti Klinge ovat kuuluneet Linkolan lähipiiriin, samoin arkkiatri Risto Pelkonen jo kouluvuosilta asti. Kun koulukaverit alkoivat valmistua kuka lääkäriksi, kuka arkkitehdiksi, Linkolalla oli edessä tiukka paikka: millä hän elättäisi itsensä? Opiskelut olivat tyssänneet alkuunsa, kun Linkola ei pystynyt sopeutumaan sisätiloihin, vaan kaikkosi jatkamaan lintuhavaintojaan sekä rengastamaan lintuja.

Ratkaisuksi löytyi kalastus. Hankaluuksia oli kosolti tiedossa silläkin alalla. Vasta oppivuosien ja erinäisten muuttojen jälkeen ja Vanajavedelle asetuttuaan Linkola ansaitsi kaloillakin kelpo tuloja. Lehtikirjoitukset ja esiintymiset olivat pitkään taanneet kalastusta varmemman tulonlähteen. Elämäkerrasta selvisi sekin, että Linkola tunnettiin myös hauskana seuramiehenä. Iso ystäväjoukko osallistui muun muassa hänen järjestämiinsä riehakkaisiin Kurki-juhliin, joissa Aliisa ainakin alkuun muonitti koko porukan.

Linkola tosiaan oli ihme mieheksi, vaikka jätän sivuun Vihreän liikkeen vaiheet, keskeiset toimijat sekä julkaisut. Metsien suojelemiseksi Linkola käynnisti hankkeita, joista sai alkunsa Luonnonperintösäätiö ja jonne hän sijoitti perintövaransakin. Linkolan ponnistuksista huolimatta me ihmiset lisäännymme liikaa, vaikka olemme jo täyttäneet maan. Emme vakavista varoituksista huolimatta hevin kykene muuttamaan tapojamme kuluttaa luonnonvaroja yli kaiken kohtuuden.

Vielä pari linkkiä: Aamulehden arvostelu Linkola-elämäkerrasta avautuu tästä ja Kirsin Kirjakerhon pohdiskelut samasta teoksesta tästä.

Kauniiksi lopuksi terveiset luokkakaverilleni Tertulle, joka taannoin usutti meitä lounaalle kokoontuneita lukemaan Linkolaa. Minä mokoma ilmoitin jyrkästi, etten lue. Hassustipa menin väittämään!