Ruotsi sujuvaksi rikosromaaneilla

Urakka Maj Sjövallin ja Per Wahlöön kymmenen rikosromaanin kanssa on päättynyt. Alkuun moinen maratoni ei ollut lainkaan suunnitelmissa. Siksi kai tulin lukeneeksi sarjan kirjoja siinä järjestyksessä, missä löysin niitä kirjastosta vapaina. Kehno ratkaisu, sillä henkilöhahmot ja heidän keskinäiset välinsä kehittyvät, jokaisen yksityiselämästä kertyy mainintoja. Ne eivät ota pysyäkseen mielessä väärässä järjestyksessä luettuina.

Pari päivää sitten sain luetuksi sarjan toiseksi viimeisen kirjan nimeltä Polismödraren (1974), sitä edeltänyt Det slutna rummet (1973) tuli nielaistuksi vähää aikaisemmin, kaikki muut talven mittaan. Ja ruotsiksi! Äkkäsin näet heti alkuun, että pystyin lukemaan kirjailijaparin tekstiä. Sanasto tosin paikoin koetteli, mutta tuotti sen toivotun tuloksen, että suustani alkoi taas tulla ruotsia. Tarvetta taitoon on, jotta selviän ruotsalaisten sukulaistenkin kanssa esittämättä mykkää.

Pikku hiljaa kesyynnyin etsimään puhelimeen tallennetusta sanakirjasta selityksiä oudoille ilmauksille. Usein kävi niin, ettei haku tuottanut tuloksia. Kyseessä oli monesti muutaman kymmenen vuoden takaisia puhekielisyyksiä tai poliisien ammattisanastoa. Pakkotilanteessa päättelin ja yritin arvailla lauseyhteyden perusteella merkityksiä, mikä teki tiukkaa varsinkin outojen adjektiivien kohdalla.

Tyypillistä sarjan romaaneille on, että niissä tarkastellaan Ruotsin yhteiskuntaa rikosten kautta.

Väkivallan ja poliittisen tietoisuuden näytetään yleistyneen 1960- ja 70-lukujen vaihteen aikoihin. Tukholma on monille lohduton kaupunki. Yhä paisuvista poliisivoimista syntyy kauhistuttava kuva. Harvassa ovat asiallista poliisitutkintaa tekevät viranhaltijat. Murharyhmän johtajaksi nimitetty Martin Beck ja hänen lähimmät työtoverinsa muodostavat vakavasti tyhönsä suhtautuvan, taitavan tutkijajoukon. Muutamiin muihinkin päteviin ja inhimillisiin poliiseihin lukija tutustuu, kun tutkimukset siirtyvät Etelä-Ruotsiin Malmön lähettyville. Usein kuitenkin ensimmäisinä rikospaikalle hälytetään radiopoliisit, joista tietty kaksikko toistuvasti osoittautuu täysin tolloksi. Myöskään ylimmän poliisijohdon massiiviset ja hätäiset operaatiot eivät tuota muita tuloksia kuin pelkkiä  farsseja, joista ei ole lupa hiiskua tiedotusvälineille.

Polismödraren on se sarjan kirjoista, johon paikoin väsähdin. Sekä romaanin alkupuolella että uudestaan lähes lopussa teksti äityy yhteiskuntakriittiseksi saarnaksi. Ruotsi näyttäytyy totaalisen epäonnistuneena, poliisiorganisaatio mahtipontisen militaristisena. Joukoon on palkattu monia patalaiskoja lusmuilijoita - parempien puutteessa. Kansankodissa ihmiset voivat perin huonosti. Epäuskottavaksi arvostelu muuttuu siinä kohtaa, kun yllättäen poliisiin surmaan johtanut ammuskelu johtaa parikymppisen Kasperin jäljille. Hänen satunnainen kaverinsa kuitenkin on se, joka ampuu ja kuolee itsekin. Pitäisikö lukijan uskoa, että ajelehtiva kaveri pystyy suoltamaan syvällisiä mietteitä sekä itsestään että Ruotsista? Mahdotonta, sanon minä. Kirjoittajilla näkyy olleen vahvaa poliittista agendaa mukana työssään. Muissa sarjan kirjoissa en muista havainneeni yhtä voimallista ja päälle liimatun tuntuista saarnahenkeä kuin Polismödrarenissa. 

Jäin hetkeksi miettimään, kuinkahan Ruotsissa nykyisin rikoksia selvitetään. Missä määrin kirjailijaparin luomaan kuvaan voi yhä luottaa? Mistä naapurissa löytyy poliisivoimiin riittävän älykkäitä tutkijoita, kun kouluihinkaan ei siellä riitä kelpo opettajia?

Tiettävästi Sjövall ja Wahlöö ovat ensimmäisiä, asiantuntevan realistisia rikoskirjailijoita. Kuten tunnettua heille on löynyt monia seuraajia etenkin Pohjoimaissa, mutta enempiä rikoskirjoja tuskin luen sen paremmin ruotsiksi kuin suomeksi. Laji saa minun osaltani jäädä lepäämään.

Aameneksi pitkään urakkaan liitän listan kirjoittamistani Sjövallin ja ja Wahlöön rikosromaanijutuista:

Dekkarihelmi 60-luvun Ruotsista

Rikosromaanisarjan a ja ö 

Igen en roman om ett brott 

Kadonneen jäljillä 

Helteisen viikon murhamysteeri

Tässä jutussa vahva viittaus Sjövallin ja Wahlöön tuotantoon:

Missä vihollinen lymyää? 

Helteisen viikon murhamysteeri

Jatkan urakkaani ruotsalaisten klassikkoaseman saavuttaneiden rikosromaanien parissa. Nyt oli vuorossa kirja, jolla on sen verran outo otsikko, että Piratförlagetin luvalla Google tarjoaa määräsivuista tämän linkin selitykseksi. Lukija kyllä törmää melko varhaisessa vaiheessa kohtaukseen, jolle linkkiä klikkaamalla pääsee. Tapahtuu sellaista, että aiemmista kirjoista tutut radiopoliisit näyttäytyvät taas ja yhtä hölmöinä kuin ennenkin. Se, joka lukee sarjan kymmenen teosta ilmestymisjärjestyksessä, ei vielä tässä vaiheessa tiedä, mitä heille sittemmin tapahtuu. Minä tiedän, sillä luin viimeisenkin osan jo pari kolme sarjan kirjaa sitten.

Vuoden 2012 painoksen takakanteen on otettu katkelma kirjan alkuluvusta: ... och i samma ögonblick drog nykomlingen fram ett stålblott föremål med refflad kolv och lång pipa och siktade noga och sköt talaren i huvudet. Knallen var inte chockerande ljudlig, lät snarare som det fridsamma puffandet från ett salongsgevär på en marknadsskjutbana. Kulan träffade strax bakom vänstra örat och talaren föll framstupa över bordet med vänstra kinden i det krenelerade potatismoset kring en utsökt fiskstuvning à la Frans Suell.

Kustantajan nettisivuille on laadittu samaisen vuoden 2012 painoksen yhteyteen informaatioksi tämä teksti:

En ovanligt varm sommardag kommer en man in på en av Malmös elegantare restauranger, styr stegen mot en känd affärsman som håller tal för sitt middagssällskap och skjuter honom strax bakom vänster öra. Därefter stoppar han på sig vapnet, kliver ut på gatan genom ett öppet fönster och försvinner spårlöst.
Kommissarie Martin Beck skickas iväg från Stockholm för att ta hand om den komplicerade och ytterst känsliga utredningen.



Maj Sjöwall och Per Wahlöö, Polis, polis, potatismos
Roman om ett brott, den femte delen av serien
Piratförlaget 1970/2012
Omslag: Dan Jonsson
Förord av Arne Dahl

Kirjassa siis eletään kesän 1969 heinäkuuta. Selkeästi käy ilmi se kirjoittajien periaate, että analysoidaan rikollisuutta osana yhteiskuntaa ja sen moraalisia ilmentymiä. Kun upporikas mies ammutaan keskellä kirkasta päivää hienossa ravintolassa, herää Tukholmasta maata johtavassa keskusrikospoliisin  päällikössä oitis epäilyjä terroriteosta. Niinpä murhan selvitys siirtyy heti alkuvaiheessa keskusrikospoliisille, ja poliisipäällikön puhaltaessa niskaan Martin Beck matkustaa Malmööhön. Pian mukaan kytketään omituinen, pellemäinen turvallisuuspoliisi. Hänestä ei ole mitään apua rikoksen selvittämisessä.

Malmön poliisin edustajat yhdessä Beckin kanssa etenevät vähä vähältä kohti ratkaisua. Kuva tekijästä alkaa hahmottua. Ratkaiseva apu saadaan sattumalta Tanskasta.  Myös Tukholmassa ahkeroidaan. Murhatun asuntojen rakentamiset ja vuokraamiset paljastuvat törkeäksi kiskonnaksi. Hänen muidenkin liiketoimiensa tavoitteeksi paljastuu voittojen maksimointi. Riittämättömien tuottojen takia tehtaita on suljettu, työntekijät irtisanottu ja häädetty yrityksen asunnoista. Eräässä kovan kohtalon kokeneessa kytee viha, joka tilaisuuden tullen purkautuu äkkinäiseksi toiminnaksi.

Poliisijohdon tohkailu kansainvälisistä terrorismikytköksistä osoittautuu naurettavaksi. Kauas on helpompi katsoa kuin nähdä lähellä yhteiskunnallisia, ratkaistavissa olevia ongelmia. Kirjan poliisipäällikkö toimii - kuten sittemmin monissa rikossarjoissa on tullut nähdyksi - siten, että on varjeltava varakkaita ja varottava julkisuutta. Rikosten perimmäiset syyt eivät kiinnosta poliisijohtoa. Toisin on Martin Beckin kaltaisten poliisien laita. He voivat kokea henkilökohtaisesti esimerkiksi rikoksen tehneen huono-osaisuuden näkemättä silti, mitä tehdä asiaintilan korjaamiseksi. Rikollisuus ja myös rikos jäytää mieltä, masentaa.

Kaikkine käänteineen romaani tarjoaa niin selväpiirteisen tapahtumain kulun, että tuli jo lukiessa mieleen elokuvan käsikirjoitus. Tämä kirja onkin filmattu jopa useaan kertaan. Mitään eriomaisia arviointeja tämä tai muutkaan Beck-leffat eivät näytä saaneen, kun taas kirjoja ylistetään yhä edelleen.

Kymmenestä kirjasta minulla on enää kaksi lukematta. Ne ovat Det slutna rummet ja Polismördaren. Jälkimmäinen linkki vie elokuvaan. Kenties se on se, jonka vain katson leffana. Olen tähän asti varonut elokuvia, etteivät niiden tekijät pääse kuvittamaan minunkin  mielessäni Martin Beckiä ja muita keskeisiä poliiseja ja heidän läheisiään. Nyt olisin valmis ottamaan riskin. Itse asiassa mietin uteliaana, keitä näyttelijöitä rooleihin on valittu ja osaanko hyväksyä heidät edustamaan tuttuja romaanihenkilöitä.