torstai 4. toukokuuta 2017

Ruotsi sujuvaksi rikosromaaneilla




Urakka Maj Sjövallin ja Per Wahlöön kymmenen rikosromaanin kanssa on päättynyt. Alkuun moinen maratoni ei ollut lainkaan suunnitelmissa. Siksi kai tulin lukeneeksi sarjan kirjoja siinä järjestyksessä, missä löysin niitä kirjastosta vapaina. Kehno ratkaisu, sillä henkilöhahmot ja heidän keskinäiset välinsä kehittyvät, jokaisen yksityiselämästä kertyy mainintoja. Ne eivät ota pysyäkseen mielessä väärässä järjestyksessä luettuina.

Pari päivää sitten sain luetuksi sarjan toiseksi viimeisen kirjan nimeltä Polismödraren (1974), sitä edeltänyt Det slutna rummet (1973) tuli nielaistuksi vähää aikaisemmin, kaikki muut talven mittaan. Ja ruotsiksi! Äkkäsin näet heti alkuun, että pystyin lukemaan kirjailijaparin tekstiä. Sanasto tosin paikoin koetteli, mutta tuotti sen toivotun tuloksen, että suustani alkoi taas tulla ruotsia. Tarvetta taitoon on, jotta selviän ruotsalaisten sukulaistenkin kanssa esittämättä mykkää.

Pikku hiljaa kesyynnyin etsimään puhelimeen tallennetusta sanakirjasta selityksiä oudoille ilmauksille. Usein kävi niin, ettei haku tuottanut tuloksia. Kyseessä oli monesti muutaman kymmenen vuoden takaisia puhekielisyyksiä tai poliisien ammattisanastoa. Pakkotilanteessa päättelin ja yritin arvailla lauseyhteyden perusteella merkityksiä, mikä teki tiukkaa varsinkin outojen adjektiivien kohdalla.

Tyypillistä sarjan romaaneille on, että niissä tarkastellaan Ruotsin yhteiskuntaa rikosten kautta.
Väkivallan ja poliittisen tietoisuuden näytetään yleistyneen 1960- ja 70-lukujen vaihteen aikoihin. Tukholma on monille lohduton kaupunki. Yhä paisuvista poliisivoimista syntyy kauhistuttava kuva. Harvassa ovat asiallista poliisitutkintaa tekevät viranhaltijat. Murharyhmän johtajaksi nimitetty Martin Beck ja hänen lähimmät työtoverinsa muodostavat vakavasti tyhönsä suhtautuvan, taitavan tutkijajoukon. Muutamiin muihinkin päteviin ja inhimillisiin poliiseihin lukija tutustuu, kun tutkimukset siirtyvät Etelä-Ruotsiin Malmön lähettyville. Usein kuitenkin ensimmäisinä rikospaikalle hälytetään radiopoliisit, joista tietty kaksikko toistuvasti osoittautuu täysin tolloksi. Myöskään ylimmän poliisijohdon massiiviset ja hätäiset operaatiot eivät tuota muita tuloksia kuin pelkkiä  farsseja, joista ei ole lupa hiiskua tiedotusvälineille.

Polismödraren on se sarjan kirjoista, johon paikoin väsähdin. Sekä romaanin alkupuolella että uudestaan lähes lopussa teksti äityy yhteiskuntakriittiseksi saarnaksi. Ruotsi näyttäytyy totaalisen epäonnistuneena, poliisiorganisaatio mahtipontisen militaristisena. Joukoon on palkattu monia patalaiskoja lusmuilijoita - parempien puutteessa. Kansankodissa ihmiset voivat perin huonosti. Epäuskottavaksi arvostelu muuttuu siinä kohtaa, kun yllättäen poliisiin surmaan johtanut ammuskelu johtaa parikymppisen Kasperin jäljille. Hänen satunnainen kaverinsa kuitenkin on se, joka ampuu ja kuolee itsekin. Pitäisikö lukijan uskoa, että ajelehtiva kaveri pystyy suoltamaan syvällisiä mietteitä sekä itsestään että Ruotsista? Mahdotonta, sanon minä. Kirjoittajilla näkyy olleen vahvaa poliittista agendaa mukana työssään. Muissa sarjan kirjoissa en muista havainneeni yhtä voimallista ja päälle liimatun tuntuista saarnahenkeä kuin Polismödrarenissa. 

Jäin hetkeksi miettimään, kuinkahan Ruotsissa nykyisin rikoksia selvitetään. Missä määrin kirjailijaparin luomaan kuvaan voi yhä luottaa? Mistä naapurissa löytyy poliisivoimiin riittävän älykkäitä tutkijoita, kun kouluihinkaan ei siellä riitä kelpo opettajia?

Tiettävästi Sjövall ja Wahlöö ovat ensimmäisiä, asiantuntevan realistisia rikoskirjailijoita. Kuten tunnettua heille on löynyt monia seuraajia etenkin Pohjoimaissa, mutta enempiä rikoskirjoja tuskin luen sen paremmin ruotsiksi kuin suomeksi. Laji saa minun osaltani jäädä lepäämään.

Aameneksi pitkään urakkaan liitän listan kirjoittamistani Sjövallin ja ja Wahlöön rikosromaanijutuista:

Dekkarihelmi 60-luvun Ruotsista

Rikosromaanisarjan a ja ö 

Igen en roman om ett brott 

Kadonneen jäljillä 

Helteisen viikon murhamysteeri

Tässä jutussa vahva viittaus Sjövallin ja Wahlöön tuotantoon:

Missä vihollinen lymyää? 

2 kommenttia:

vanski kirjoitti...

Kun nyt olet noin kehuskellut Beck-kirjoilla , kai ne on otettava luettavaksi . Liekö kaikki filmattu , en tiedä , mutta katsottu on aika monta ja muutamaan kertaankin . Pohjoismaiset dekkarit ovat hyviä , minäkin luin taas jo ties kuinka monennen kerran Maria Langia , henkilöt ja tapahtumat on tutut , mutta mistä johtunee , että loppuratkaisu on aina kuin uusi !? Taitava juonentekijä vai tosi tyhmä pää ? Oli iso urakka sulla...ei onnistuisi , kun kielenä on ruotsi...

Lissu kirjoitti...

Yhden Beck-leffan katsoin äskettäin. Ei se perustunut mihinkään lukemistani kirjoista, vaikka inhottavaa rikosta selvittivät tutun nimiset poliisit. Hahmot kylläkin oudostuttivat. Leffoja lienee tehtailtu ja kenties maksettu käsikirjoituksista Maj Sjövallille ja Per Wahlöön perillisille.
Eräs asiantunteva kirjoittaja hyväksyy vain yhden elokuvan, nimittäin Bo Widerbergin ohjaaman Mannen på taket (1975). Se perustuu uskollisesti kirjaan nimeltä Den vedervärdige mannen från Säffle. Widerbergin leffa ei löydy vuokraamoista, vaikka kaikkia muita piisaa ylenmäärin. Jos onnistun saamaan sen erästä ruotsalaiskanavaa pitkin, niin sen verran vielä jatkan aiheen parissa, että katson kehutun filmin.