Aimo annos Bo Widerbergiä

 Parisen vuotta sitten luin klassikoiksi luonnehdittuja rikosromaaneja 1960 - 70-luvun Ruotsista. Silloin Maj Sjöwall ja Per Wahlöö kirjoittivat kirjan vuodessa, kunnes koossa oli kymmenen opusta ja - Per kuoli. Murheellista.
Kirjat ovat pitäneet kutinsa, niihin jää yhä kiinni. Niinpä luin koko satsin på svenska.

Muutama alkuperäinen teos on elokuvattu, niistä parhaaksi on mainittu Bo Widerbergin Mannen på taket (1976), Widerbergin ainoa Beck-filmatisointi. Alkuteos on nimeltään Den Vedervärdige mannen från Säffle (1971). Se on se teos, jonka olen kuunnellut äänikirjana. Asia varmistuu avamalla linkki ja selaamalla juttu loppuun. Leffa on saanut suoraan tapahtumien ytimeen johtavan nimen, selkeämmän kuin kirjassa.

Innostuin klassikkosarjasta niin, että hakemalla hain etenkin Widerbergin tekemää leffaa, sillä pari muuta katsottuani hylkäsin enemmät yritykset. Leffa löytyi Elisa Viihteen CMore-maksukanavalta. Samoin muutama muu Widerberg-ohjaus. Kympillä olen nyt katsonut toistakymmentä elokuvaa ja lopettanut jo enemmät maksamiset. Ensi tiistaina yhteys katkeaa.

 Widerberg noudattaa Sjöwallin ja Wahlöön arkista tapaa tarkastella poliisin työtä. Aamu komisario Martin Beckin kotona tuntuu apealta. Vaimo häälähtää näkyvissä, muttei paljoa puhuta. Mies lähtee junalle, sillä hän ei omista eikä aja autoa. Työpaikalla on alkuun hiljaista. Koko yön töissä ollut Rönn hankkii kotiin nukkumaan lähtöä, kun tulee hälytys Sabbastbergin sairaalaan eikä nukkumaan pääsystä tule mitään.

Katsoja on jo päässyt näkemään, kuka sairaalan sängyssä valvoo ja mitä hänelle tapahtuu: äkkihyökkäys potilaan palatessa vessasta. Poliisien ehtiessä paikalle näkyy verta yltympäriinsä. Alkaa kyseleminen, keitä on näkynyt, mistä iskijä on tullut ja sitä rataa. Aamun edetessä Martin Beckin ryhmän muita jäseniä ilmestyy töihin ja rikospaikalle. Kirjoista tutut nuorehkot poliisit tarttuvat rivakasti toimeen. Beck jakaa tyynesti tehtäviä porukalleen ja lähtee itse tapaamaan vainajan leskeä. Jännitys alkaa tiivistyä, kun kuuluu laukauksia.

Verkkaisen aamun tunnelmat vaihtuvat kiivaaseen juoksenteluun siltä osin kuin ollaan sairaalan liepeillä, jonne ampuja tähtää. Hän vaanii lähikatolta. Muutakin tapahtuu.

Pikku hiljaa kirkastuu, kuka ampuja voisi olla ja miksi hän ampuu poliiseja, ei muita. Seuraa huimia kohtauksia. Jäljittämiseen osallistuu pari helikopteriakin. Niiden toimet on ollut helppo kuvata kirjassa, kun taas Widerberg tiettävästi päätyi lähes katastrofiin Odenplanilla toisen helikopertin rysähtäessä alas ihmisiä täynnä olevalle aukealle.

Loppuratkaisusta Beck ei selviä ehjin nahoin. Kohtaukset kerrostalon seinällä ja katolla ovat varmasti olleet hankalia myös filmiryhmälle. Niitä ei venytetä yhtään loppuratkaisua pidemmälle. Elokuvan näet päättyy ilman minkäänlaisia selityksiä. Katsoja jää ihmettelemään elämän äkkikäänteitä ja poliisin työpäivän rajuutta. Kaiken verenvuodatuksen ohessa ammattilaiset selvittävät nopeasti, kuka teurasti poliisipotilaan sänkynsä viereen ja päätyi vielä ampumaan. Syitä paljastuu useita pitkältä ajalta. Olennaista on se, että poliisikunnassa on tunnettuja mätämunia, natsiottein virkatehtäviään hoitavia kiduttajia. Tämmöisten käsiin sattumoisin joutuessaan esimerkiksi diabeetikko on niin heikoilla, että kuolee. Tapahtuma huutaa kostamista.

Sekä Sjöwall ja Wahlöö että Widerberg ovat olleet liikkeellä näyttääkseen, kuinka rikosten taustalta löytyy raskasta epäoikeudenmukaisuutta ja yhteiskunnan vinoja rakenteita. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin lukija-katsoja pääsee jyvälle heidän eetoksestaan ja elää mukana tarinassa.

Hurja on myös Ormens på Hälleberget -elokuva, joka pohjaa samannimiseen Torgny Lindgrenin romaaniin. Tästä pääsee blogijuttuuni kirjasta.

Elokuva tekee oikeutta Lindgrenin kirjalle, vaikka sen erikoislaatuisesta kielestä ei ole jälkeäkään. Leffa puhuu kuvin, vähät repliikit ovat yleisruotsia.

Henkilöhahmot piirtyvät kohtalokkaiksi, olipa kyse äveriäästä kauppiaasta, tämän pojasta tai köyhistä, tietämättömistä torppareista. Katsojassa viriää lähes raivo, kun räikeästi jopa Raamattuun vedoten kauppias perii velkoja korkoineen ja alistaa naiset maattavikseen. Lapsia syntyy, muttei kauppias tunnusta niitä omikseen, vaan sopii kirkkoherran kanssa asiat niin, että voi maata jopa oman sisarpuolensa. Siinä nykyajan #metoo -kohun tyrskyihin taustoja 1860-luvun nälkävuosien Västerbottenista!

Muistissa-teoksesta panin merkille, että aiheen Ormens väg på Hälleberget -kirjaan Lindgren on saanut omassa suvussaan perimätietona kulkeneesta tarinasta. Kirjan ja samalla myös elokuvan nimi viittaa siihen, miten kauppiaat luikertelivat kuin käärmeet kukkulalle rakennettuun mökkiin. Kumeasti maanvyöryyn ja sen myötä tuhoon loppuu luikertelu.

Elokuvan päätteeksi esitetään vielä arkistojen kätköistä löytynyt kirjallinen dokumentti todella tapahtuneesta maanvyörystä 1860-luvun lopun Västerbottenissa.

 Viimeisin Widerberg-leffani Kvarteret Korpen (1963) kertoo parikymppisestä Andersista, hänen vanhemmistaan ja kotikorttelistaan köyhine asukkaineen. Anders kirjoittaa, pääsee Tukholmaan näyttämään käsikirjoitustaan, muttei kirja vielä kelpaa julkaistavaksi. Pettymys kirvelee, ei sentään tyystin nujerra.

Katsoja näkee Andersin silmin asuinympäristön Malmön sataman lähellä 1936. Juopottelevaa, hienostelevaa isäänsä poika katselee melko ymmärtäväisesti, muttei rupea itse juomariksi, vaikka isä siihen opastaa.Yksi yhdessä hankittu humala näyttäisi riittävän.

Arvioinneista luin, että elokuvaihmiset äänestivät 1995 Kvarteret Korpenin parhaaksi ruotsalaisfilmiksi kautta aikojen. Kuuluu olleen niin kova paine tönäistä Ingmar Bergman alas jalustaltaan, että tämmöinen ratkaisu tulla tupsahti. Tuore katsomiskokemus antaa aiheen suuresti epäillä tuon kokoista palkitsemista, vaikka mielelläni seurasin oivallisesti kuvattua ja kerrottua tarinaa.

Hauska oli havaita, että muistin Tommy Bergrenin nimen jo leffaa katsellessani. Kauan sitten näin Widerbergin Elvira Madiganin (1967) . Siinähän samainen Tommy miespääosassa ihastutti katsojia yhtä lailla kuin Pia Degermark nimihenkilönä.

Tässä vielä kuva Tommysta 1960-luvun alun kuosissa Korppikortteli-elokuvan roolissaan.

Ruotsi sujuvaksi rikosromaaneilla

Urakka Maj Sjövallin ja Per Wahlöön kymmenen rikosromaanin kanssa on päättynyt. Alkuun moinen maratoni ei ollut lainkaan suunnitelmissa. Siksi kai tulin lukeneeksi sarjan kirjoja siinä järjestyksessä, missä löysin niitä kirjastosta vapaina. Kehno ratkaisu, sillä henkilöhahmot ja heidän keskinäiset välinsä kehittyvät, jokaisen yksityiselämästä kertyy mainintoja. Ne eivät ota pysyäkseen mielessä väärässä järjestyksessä luettuina.

Pari päivää sitten sain luetuksi sarjan toiseksi viimeisen kirjan nimeltä Polismödraren (1974), sitä edeltänyt Det slutna rummet (1973) tuli nielaistuksi vähää aikaisemmin, kaikki muut talven mittaan. Ja ruotsiksi! Äkkäsin näet heti alkuun, että pystyin lukemaan kirjailijaparin tekstiä. Sanasto tosin paikoin koetteli, mutta tuotti sen toivotun tuloksen, että suustani alkoi taas tulla ruotsia. Tarvetta taitoon on, jotta selviän ruotsalaisten sukulaistenkin kanssa esittämättä mykkää.

Pikku hiljaa kesyynnyin etsimään puhelimeen tallennetusta sanakirjasta selityksiä oudoille ilmauksille. Usein kävi niin, ettei haku tuottanut tuloksia. Kyseessä oli monesti muutaman kymmenen vuoden takaisia puhekielisyyksiä tai poliisien ammattisanastoa. Pakkotilanteessa päättelin ja yritin arvailla lauseyhteyden perusteella merkityksiä, mikä teki tiukkaa varsinkin outojen adjektiivien kohdalla.

Tyypillistä sarjan romaaneille on, että niissä tarkastellaan Ruotsin yhteiskuntaa rikosten kautta.

Väkivallan ja poliittisen tietoisuuden näytetään yleistyneen 1960- ja 70-lukujen vaihteen aikoihin. Tukholma on monille lohduton kaupunki. Yhä paisuvista poliisivoimista syntyy kauhistuttava kuva. Harvassa ovat asiallista poliisitutkintaa tekevät viranhaltijat. Murharyhmän johtajaksi nimitetty Martin Beck ja hänen lähimmät työtoverinsa muodostavat vakavasti tyhönsä suhtautuvan, taitavan tutkijajoukon. Muutamiin muihinkin päteviin ja inhimillisiin poliiseihin lukija tutustuu, kun tutkimukset siirtyvät Etelä-Ruotsiin Malmön lähettyville. Usein kuitenkin ensimmäisinä rikospaikalle hälytetään radiopoliisit, joista tietty kaksikko toistuvasti osoittautuu täysin tolloksi. Myöskään ylimmän poliisijohdon massiiviset ja hätäiset operaatiot eivät tuota muita tuloksia kuin pelkkiä  farsseja, joista ei ole lupa hiiskua tiedotusvälineille.

Polismödraren on se sarjan kirjoista, johon paikoin väsähdin. Sekä romaanin alkupuolella että uudestaan lähes lopussa teksti äityy yhteiskuntakriittiseksi saarnaksi. Ruotsi näyttäytyy totaalisen epäonnistuneena, poliisiorganisaatio mahtipontisen militaristisena. Joukoon on palkattu monia patalaiskoja lusmuilijoita - parempien puutteessa. Kansankodissa ihmiset voivat perin huonosti. Epäuskottavaksi arvostelu muuttuu siinä kohtaa, kun yllättäen poliisiin surmaan johtanut ammuskelu johtaa parikymppisen Kasperin jäljille. Hänen satunnainen kaverinsa kuitenkin on se, joka ampuu ja kuolee itsekin. Pitäisikö lukijan uskoa, että ajelehtiva kaveri pystyy suoltamaan syvällisiä mietteitä sekä itsestään että Ruotsista? Mahdotonta, sanon minä. Kirjoittajilla näkyy olleen vahvaa poliittista agendaa mukana työssään. Muissa sarjan kirjoissa en muista havainneeni yhtä voimallista ja päälle liimatun tuntuista saarnahenkeä kuin Polismödrarenissa. 

Jäin hetkeksi miettimään, kuinkahan Ruotsissa nykyisin rikoksia selvitetään. Missä määrin kirjailijaparin luomaan kuvaan voi yhä luottaa? Mistä naapurissa löytyy poliisivoimiin riittävän älykkäitä tutkijoita, kun kouluihinkaan ei siellä riitä kelpo opettajia?

Tiettävästi Sjövall ja Wahlöö ovat ensimmäisiä, asiantuntevan realistisia rikoskirjailijoita. Kuten tunnettua heille on löynyt monia seuraajia etenkin Pohjoimaissa, mutta enempiä rikoskirjoja tuskin luen sen paremmin ruotsiksi kuin suomeksi. Laji saa minun osaltani jäädä lepäämään.

Aameneksi pitkään urakkaan liitän listan kirjoittamistani Sjövallin ja ja Wahlöön rikosromaanijutuista:

Dekkarihelmi 60-luvun Ruotsista

Rikosromaanisarjan a ja ö 

Igen en roman om ett brott 

Kadonneen jäljillä 

Helteisen viikon murhamysteeri

Tässä jutussa vahva viittaus Sjövallin ja Wahlöön tuotantoon:

Missä vihollinen lymyää? 

Helteisen viikon murhamysteeri

Jatkan urakkaani ruotsalaisten klassikkoaseman saavuttaneiden rikosromaanien parissa. Nyt oli vuorossa kirja, jolla on sen verran outo otsikko, että Piratförlagetin luvalla Google tarjoaa määräsivuista tämän linkin selitykseksi. Lukija kyllä törmää melko varhaisessa vaiheessa kohtaukseen, jolle linkkiä klikkaamalla pääsee. Tapahtuu sellaista, että aiemmista kirjoista tutut radiopoliisit näyttäytyvät taas ja yhtä hölmöinä kuin ennenkin. Se, joka lukee sarjan kymmenen teosta ilmestymisjärjestyksessä, ei vielä tässä vaiheessa tiedä, mitä heille sittemmin tapahtuu. Minä tiedän, sillä luin viimeisenkin osan jo pari kolme sarjan kirjaa sitten.

Vuoden 2012 painoksen takakanteen on otettu katkelma kirjan alkuluvusta: ... och i samma ögonblick drog nykomlingen fram ett stålblott föremål med refflad kolv och lång pipa och siktade noga och sköt talaren i huvudet. Knallen var inte chockerande ljudlig, lät snarare som det fridsamma puffandet från ett salongsgevär på en marknadsskjutbana. Kulan träffade strax bakom vänstra örat och talaren föll framstupa över bordet med vänstra kinden i det krenelerade potatismoset kring en utsökt fiskstuvning à la Frans Suell.

Kustantajan nettisivuille on laadittu samaisen vuoden 2012 painoksen yhteyteen informaatioksi tämä teksti:

En ovanligt varm sommardag kommer en man in på en av Malmös elegantare restauranger, styr stegen mot en känd affärsman som håller tal för sitt middagssällskap och skjuter honom strax bakom vänster öra. Därefter stoppar han på sig vapnet, kliver ut på gatan genom ett öppet fönster och försvinner spårlöst.
Kommissarie Martin Beck skickas iväg från Stockholm för att ta hand om den komplicerade och ytterst känsliga utredningen.



Maj Sjöwall och Per Wahlöö, Polis, polis, potatismos
Roman om ett brott, den femte delen av serien
Piratförlaget 1970/2012
Omslag: Dan Jonsson
Förord av Arne Dahl

Kirjassa siis eletään kesän 1969 heinäkuuta. Selkeästi käy ilmi se kirjoittajien periaate, että analysoidaan rikollisuutta osana yhteiskuntaa ja sen moraalisia ilmentymiä. Kun upporikas mies ammutaan keskellä kirkasta päivää hienossa ravintolassa, herää Tukholmasta maata johtavassa keskusrikospoliisin  päällikössä oitis epäilyjä terroriteosta. Niinpä murhan selvitys siirtyy heti alkuvaiheessa keskusrikospoliisille, ja poliisipäällikön puhaltaessa niskaan Martin Beck matkustaa Malmööhön. Pian mukaan kytketään omituinen, pellemäinen turvallisuuspoliisi. Hänestä ei ole mitään apua rikoksen selvittämisessä.

Malmön poliisin edustajat yhdessä Beckin kanssa etenevät vähä vähältä kohti ratkaisua. Kuva tekijästä alkaa hahmottua. Ratkaiseva apu saadaan sattumalta Tanskasta.  Myös Tukholmassa ahkeroidaan. Murhatun asuntojen rakentamiset ja vuokraamiset paljastuvat törkeäksi kiskonnaksi. Hänen muidenkin liiketoimiensa tavoitteeksi paljastuu voittojen maksimointi. Riittämättömien tuottojen takia tehtaita on suljettu, työntekijät irtisanottu ja häädetty yrityksen asunnoista. Eräässä kovan kohtalon kokeneessa kytee viha, joka tilaisuuden tullen purkautuu äkkinäiseksi toiminnaksi.

Poliisijohdon tohkailu kansainvälisistä terrorismikytköksistä osoittautuu naurettavaksi. Kauas on helpompi katsoa kuin nähdä lähellä yhteiskunnallisia, ratkaistavissa olevia ongelmia. Kirjan poliisipäällikkö toimii - kuten sittemmin monissa rikossarjoissa on tullut nähdyksi - siten, että on varjeltava varakkaita ja varottava julkisuutta. Rikosten perimmäiset syyt eivät kiinnosta poliisijohtoa. Toisin on Martin Beckin kaltaisten poliisien laita. He voivat kokea henkilökohtaisesti esimerkiksi rikoksen tehneen huono-osaisuuden näkemättä silti, mitä tehdä asiaintilan korjaamiseksi. Rikollisuus ja myös rikos jäytää mieltä, masentaa.

Kaikkine käänteineen romaani tarjoaa niin selväpiirteisen tapahtumain kulun, että tuli jo lukiessa mieleen elokuvan käsikirjoitus. Tämä kirja onkin filmattu jopa useaan kertaan. Mitään eriomaisia arviointeja tämä tai muutkaan Beck-leffat eivät näytä saaneen, kun taas kirjoja ylistetään yhä edelleen.

Kymmenestä kirjasta minulla on enää kaksi lukematta. Ne ovat Det slutna rummet ja Polismördaren. Jälkimmäinen linkki vie elokuvaan. Kenties se on se, jonka vain katson leffana. Olen tähän asti varonut elokuvia, etteivät niiden tekijät pääse kuvittamaan minunkin  mielessäni Martin Beckiä ja muita keskeisiä poliiseja ja heidän läheisiään. Nyt olisin valmis ottamaan riskin. Itse asiassa mietin uteliaana, keitä näyttelijöitä rooleihin on valittu ja osaanko hyväksyä heidät edustamaan tuttuja romaanihenkilöitä.

Missä vihollinen lymyää?

Jokin aika sitten haahuilin kirjastossa ja etsin ruotsinkielistä luettavaa. Suppeasta valikoimasta erottui yhden kirjan selästä tuttu nimi, Jan Guillou. Niinpä lainasin hänen kirjoittamansa opuksen Fienden inom oss. Sen on julkaissut Piratförlaget 2007. Kaj Wistbacka on tehnyt kannen, joka tarjoaa synkän vihjeen kirjan sisällöstä.

Takakansi paljastaa lisää:
"Klockan tre på morgonen gör säkerhetspolisen och terroristpolisen tillslag mot ett antal familjer i en Stockholmsförort. Ett femtiotal personer grips och transporteras bort. De gripna får ingen vetskap om vad de är misstänkta för. Men nästa dag exploderar nyheten att ”al-Qaida i Sverige” har oskadliggjorts och att landet räddats från den största katastrofen någonsin. Nio personer häktas som terrorister och därefter utbryter den stora tystnaden. Ingen vet vad som sker i polisutredningen.

Polisintendent Ewa Johnsén-Tanguy, som är förhörsexpert på Ekobrottsmyndigheten, får till sin förvåning ett helt nytt jobb, att leda förhören med de misstänkta terroristerna. Därmed förändras hennes liv, bland annat innebär det att vänskapen med journalisten Erik Ponti utsätts för svåra slitningar. I kriget mot terrorismen hamnar Ewa Johnsén-Tanguy och Erik Ponti på helt olika sidor.

Jan Guillou gör i romanen Fienden inom oss upp med de lagar som sägs vara avsedda att skydda demokratin men som skadar den betydligt mer än terrorismen gör."

Koska sisältö tuntui muistuttavan  Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön rikosromaanisarjan viimeistä osaa nimeltä Terroristerna, lainasin 366-sivuisen kirjan. Yhteyksiä romaanien välillä oli helppo havaita. Guillou tuntee ja osin toistaa klassikkoaseman saavuttaneiden edeltäjiensä asetelmia varsinkin kirjansa alkupuolella. Se ero teoksissa on, että Guillou paljastaa erittäin suorasukaisesti turvallisuuspoliisin mädännäisyyksiä, kun taas Sjöwall ja Wahlöö antavat pätevien oikeiden poliisien tehdä tyhjäksi ulkomailta tulleiden terroristien touhut ja näyttävät samalla, kuinka surkeasti turvallisuuspoliisi toimii. Guilloun kirjan maailmassa paha asuu jo ruotsalaisissa itsessään ja varsinkin omavaltaisissa turvallisuuspoliiseissa. 

Henkilöistä Ewa Johnsén-Tanguy ja Erik Ponti muodostavat voimakaksikon. Kummankin toiminta perustuu eettisesti kohdallaan oleviin ratkaisuihin. Rohkeasti he käyvät käsiksi yhä paisuvaan ja paisutettuun terrorismiuhkaan, jonka tuoksinassa turvallisuuspoliisijohto ohjaa saamaan näyttäviä tuloksia kerrottavaksi pressikonferensseissa. Paine on kova, mikä saa muutaman poliisin sortumaan kuulusteluissa laittomiin keinoihin, jopa kuulustelujen manipulointiin. Tilanne muuttuu, kun Ewa ottaa vastatakseen kuulusteluista. 

Alkaa kirkastua, että osa pidätetyistä muslimeista on täysin syyttömiä. Sekin on jäänyt huomaamatta, että pari väkivaltapelien innoittamaa muslimipoikaa on huvikseen luonut pelikuvion Globenin räjäyttämiseksi Carolan konsertoidessa suuryleisölle. Yhdeksän pidätetyn joukossa on kuitenkin myös rikollisia. He paljastuvat huolellisella poliisityöllä. Järkyttävältä tuntui lukea, että myös oikeudenistunnoissa menivät kaikkien syytteet läpi. Vasta korkein oikeus puuttui peliin ja syyttömät vapautuivat, minkä seurauksena ylisyyttäjä von Schűffel, siirtolaisasian ministeri sekä Ewan läheisin esimies joutuvat eroamaan.

Radion tähtitoimittaja Erik Ponti, Jan Guilloun alter ego, on kirjan henkilöistä se, jonka mielestä Ruotsin turvallisuuspoliisi onkin suurempi uhka demokratialle kuin terroristit. Ponti ottaa paljastaakseen, mitä tapahtui muun muassa niille kahdelle muslimille, jotka yhtäkkiä kesken terroristijahdin saivat häädön Ruotsista. Heidät vietiin erityisjärjestelyin Irakiin. Siellä heidät tapettiin näyttävästi saman tien, vaikka siirtolaisuusministeri oli väittänyt heidän pysyvän turvassa. Ihmeellisesti kymmenen vuotta sitten ilmestyneen kirjan sisältö tietyiltä osin tuntuu vaikkapa Suomeen siirrettynä ajankohtaiselta vielä vuonna 2017.

Guilloun romaania voi kuvata asiasisällöltään niin tiheäksi ja runsaaksi, että saan siitä raapaistuksi vain muutaman juonteen tähän juttuuni. Kirja pakottaa miettimään, mistä kumpuaa viranomaisten ylimielisyys ja mitä seuraa heidän törkeästä toiminnastaan. Mikä kaikki selittää maahanmuuttajiksi päätyneiden muslimien ahdinkoa heidän asuinlähiössään?  Miksi ns. hyvien valtakulttuurin perheiden lapsista moni radikalisoituu ja on valmis äärimmäisiin tekoihin? Onko niin, että vihollinen asuu meissä itsessämme? Kirja käsittelee suuria kysymyksiä siten, että niistä tulee vakavasti otettavia.

Guilloulla on omakohtaisia kokemuksia joutumisesta vastakkain viranomaisten kanssa. Wikipedian mukaan 1973 Guillou tuomittiin vankeuteen niin sanotun IB-jutun takia. Guillou ja Peter Bratt paljastivat Ruotsin puolustusvoimien salaisen tiedustelutoimiston Informationsbyrån toiminnan.

Sanoisin, että tutkivan journalistin ote tuntuu vahvana myös Guilloun romaanissa. Sen rakenne puolestaan kertoo taiteilijan näkemyksestä. Kohtauksissa vuorottelee keskeisten henkilöiden työ- ja kotiarki uskottavasti. Vastaan tulee monia täyteläisesti kuvattuja ihmisiä. Kiehtovimpia on Ewan aviomies, ranskalainen Pierre ja hänen vaiheensa muukalaislegioonassa. Legioonasta eläkkeelle jäätyään hän on kirjoittanut kirjan, josta tulee suurmenestys ensin Ranskassa ja ensi tyrmäyksen jälkeen myös Ruotsissa.

Liitän mukaan vielä Guilloun poiminnan kirjansa motoksi:

Rikosromaanisarjan a ja ö

Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön yhdessä kirjoittaman rikosromaanisarjan ensimmäinen nide on nimeltään Roseanna. Alunperin se ilmestyi 1965. Sittemmin siitä on otettu lukuisia uusintapainoksia sekä alkukielellä että käännöksinä. Turun pääkirjastosta löytyy sarjaa sekä pokkareina että kovakantisina versioina. Onneksi kaukolainana sain lähikirjastoon isohkon kovakantisen Roseannan, jonka tekstä pystyy hyvin lukemaan kehnoillakin silmillä. Kirja on vuodelta 2012. Kannet on suunnitellut Dan Jonsson. Lisäherkkuna tästä painoksesta löytyy Förord av Henning Mankell.

Olisi pitänyt aloittaa sarjaan tutustuminen sen ensimmäisestä osasta, koska siinä esitellään Ruotsin 1960-luvun poliisiorganisaatiota ja myös riksmordkommissionia, jonka poliisit ovat keskeisiä toimijoita kaikissa sarjan kirjoissa.

Roseannan tapahtumat Göta-kanaalin suulla Etelä-Ruotsissa ovat sellaisia, että paikallispoliisi ei kovin pitkälle selviä omin neuvoin ruoppaajan osuttua nostamaan kuolleen naisen vedestä. Liian vaikeaksi osoittautuu jo se, kun pitäisi löytää naiselle nimi ja hänen muut tärkeät tietonsa. Niinpä ammattiapua kutsutaan Tukholmasta, mikä tarkoittaa, että Martin Beck riksmordkommissionista saapuu Gunnar Ahlbeckin työpariksi. Heistä tosiaan tulee kumppanit, koska vähäeleinen Beck antaa tilaa paikallistietämykselle. Piratförlagetin esittelytekstissäkin korostuu tasavertaisuus:

Avdagatagen genom strypning, tänkte Martin Beck.
Han satt och bläddrade igenom en bunt fotografier som Ahlberg rotat fram ur röran på skrivbordet. Bilderna föreställde slussbassängen, mudderverket, gripskopan i närbild, liket på presenningen och på en bänk i bårhuset.
Martin Beck lade fotot han haft i handen framför Ahlberg och sa:
– Vi kan låta beskära och retuschera den här bilden där hon är uppsnyggad. Sedan kan vi sätta igång med dörrknackning. Är hon härifrån borde väl någon känna igen henne.

Kirjan mittaan käy ilmi, että Ahlbeck on yhtä sitoutunut murhan selvittämiseen kuin Beck. Kumpikaan ei jätä juttua kesken, vaikka aikaa kuluu kuukausia, ennen kuin uurastus tuottaa ratkaisevia tuloksia. Keskusrikospoliisin yhteydet ulkomaille ovat välttämättömiä tiedonsirpaleiden haalimisessa. Jokaisen työpanos on tarpeen. Kun perustutkimukset on tehty kunnolla, muutama onnekas sattuma lopulta kirkastaa kuvan siitä, kuka on murhaaja.

Lukija saa pikku hiljaa tuntumaa siihen, ketkä ovat Beckin työtovereita Tukholmassa. He ovat melkoisen erilaisia keskenään, mistä tuntuu olevan hyötyä. Yksi on taitava yhdessä, toinen toisessa asiassa. Beckille läheisin on Lennart Kollberg, jonka kanssa Beck pallottelee ajatuksia. He ruokkivat toistensa ideoita. Piippua poltteleva, vakaa Fredrik  Melander on porukan muistihirmu. Pohjoisen mies Einar Rönn, hiljainen työmyyrä, rohkaistuu vasta vuosien mittaan esittämään havaintojaan, kun taas hänen kalastuskaverinsa Gunvald Larsson saisi useimmiten pitää suunsa kiinni. Opin jo tästä ensimmäisestä romaanista, ettei kukaan harrastelija tai yksinäinen susi voisi ratkaista monimutkaisia rikostapauksia ja että niissä on aina mukana niin yhteiskunnallisia kuin rikoksentekijän henkilöhistoriaan liittyviä syitä.

Kun poliisitutkinnassa on saatu selville syyllinen, juttu siirtyy muille instansseille. Entä toteutuuko oikeus ja kohtuus? Siinäpä kysymys, joka sarjan mittaan purkaa esiin yhä kriittisempiä kannanottoja Ruotsin "kansankodista".

 Kun olin lukenut sarjan ensimmäisen kirjan, tuntui hyvältä ajatukselta katsoa, miten kirjoittajat päättävät kymmenvuotisen urakkansa. Niinpä hommasin kaukolainaksi opuksen nimeltä Terroristerna (1975/2012). Yli 450-sivuisena se on raskas käsissä ja melkoinen urakka silmille. Hetkittäin tuli sellainen olo, etteivät tekijät enää ole jaksaneet hioa tekstiään entiseen tapaan.

Maj Sjöwall ja Per Wahlöö olivat aluan alkaen päättäneet kirjoittaa kymmenen romaanin sarjan rikoksista siten, että kutakin osaa varten he käyttäisivät vuoden verran työaikaa ja että kirjan tapahtumat edustaisivat kulloistakin kirjoittamisajankohtaa.Vuoden 1974 lopulla he saivat valmiiksi sarjan viimeisen osan. Siitä tuli kuin testamentti, sillä Per Wahlöö kuoli 22.5.1975, vain 49-vuotiaana. Maj Sjöwallin mukaan vatsa oli vaivannut miestä pitkään, mikä lienee antanut aiheen lisätä myös Martin Beckin piirteisiin toistuvat mahapiinat.

Piratförlaget esittelee romaanin näillä sanoin:

Hur bedömer ni risken för nya bombattentat, frågade rikspolischefen. Som mycket liten, sa Martin Beck. Men det hindrar inte att vi fortsätter bevakningen med full personalstyrka. Man skulle kunna säga att vi har klarat första etappen, sa Gunvald Larsson. Den som återstår kan visa sej betydligt svårare. Hur menar du, sa Malm.Tydligen var han angelägen om att etablera samband. Att lägga vantarna på de här terroristerna, sa Gunvald Larsson.Förord av Anne Holt.

Tällä kertaa Gunvald Larsson on keskeisiä toimijoita. Martin Beck on kohonnut päälliköksi, jonka tehtävänä on turvata amerikkalaisen senaattorin valtiovierailu. Alkunäytöksenä kirja tarjoaa huiman näkymän paraatiin jossakin Etelä-Amerikan maassa, kun presidentti saapuu autokolonnassa pitääkseen kohta puheen. Ruotsista kutsuttuna tarkkailijana paikalle on lähetetty Gunvald Larsson. Ja kuinka ollakaan, pommi räjähtää juuri siinä kohdassa, jossa Larsson monien muiden kanssa seisoo seuraamassa lähestyvää saattuetta. Presidentti kuolee niin rajusti, että hänen päänsä lennähtää  Larssonin syliin. Laadukkaista vaatteistaan tunnetun isokokoisen miehen mieli mustuu, kun hänen mittatilauspukunsa tärveltyy! Teksti yltyy groteskiksi.

Samaan aikaan Ruotsissa murharyhmällä on puuhaa erään tapetun filmimogulin surman selvittämisessä. Tämän henkilöhahmosta saadaan selville piirteitä, joista Beck mutisee hiljaa mielessään, että joskus uhri voi olla syyllisempi kuin tappajansa. Jutun selvittämiseen kuluu melko vähän aikaa, mutta koko kuvion kuvaamiseen on käytetty paljon sivuja, sillä lukijalle tarjoillaan erittäin tarkkoja yksityiskohtia kaikista tapaukseen liittyvistä henkilöistä, samoin paikoista..

Poliisien varsinainen homma on kuitenkin laatia turvajärjestelyt valtiovierailua varten. Ne paisuvat yli äyräidensä. Koko hanke värittyy siltäkin osin farssiksi, että keskenään kukkoilevat poliisipomot vahtivat reviirejään ja yrittävät kaapata shown omalle lohkolleen. Koko hankkeen pomoksi määrätty Beck tuhertaa oman tutun joukkueensa kanssa huutelematta salaisesta suunnitelmasta liiemmin muille.

Pitkät pätkät lukijalle tarjoillaan kuvausta siitä, kuinka kansainvälinen terroristiryhmä esteettä livahtaa eri reittejä Tukholmaan ja alkaa varustautua sekä pääpommin että vararäjähteiden asentamiseen. Ruotsin avoin yhteiskunta tarjoilee auliisti tietoja kaikille tarvitsijoille. Niinpä terrori-iskun suunnittelijatkin löytävät helposti karttoja Tukholman sähkö-, kaasu- ja vesijohtoverkoista sekä maanalaisen väylistä. Huippuunsa trimmatut miehet rakentavat pommin. Se on määrä laukaista kaukaa kerrostalosta, jossa miehet elelevät siten, että sittemmin naapuri muistaa heidät hyvin kohteliaina miehinä. Neljän ryhmässä on sopivat spesialistit eri tehtäviin. Radioviestinnän erikoismies kytkeytyy poliisien käyttämiin radioverkkoihin, jolloin koko ryhmä voi kuunnella kaikkea poliisien viestiliikennettä. Mutta, mutta myös Beck porukoineen osaa sekä ajatella, suunnitella että toteuttaa suunnitelmansa.

Välijuonteena seurataan, kuinka 19-vuotias Rebecka Lind joutuu poliisien murjomaksi. Tajuamatta mistä häntä syytetään, hän on aivan pulassa oikeudenistunnossa. Onnekseen hän saa puolustusajajakseen lähes pellemäisen miehen, joka kumminkin useimmiten voittaa juttunsa. Oikeudenkäynti on taas täyttä farssia. Se kuitenkiin päättyy Rebeckan kannalta onnellisesti. Martin Beckin todistajanlausunnolla on osuutensa ratkaisussa. Mutta Rebeckan kohtalo saa myöhemmin uuden, traagiseen käänteen. Rebecka jos kuka on niitä, joita Beckin kaltainen eetikko suree. Hiljaiset ja kilpailemiseen kykenemättömät ajautuvat epätoivoissaan tolkuttomiin tekoihin ja jauhautuvat lopulta kuoliaiksi sellaisessakin yhteiskunnassa kuin Ruotsi. Ristiriita on räikeä, kun miettii niitä massiivisia turvajärjestelyjä, joihin valtion varoja ollaan valmiin käyttämään, kun taas vaikeuksissa olevia nuoria huijataan. Rebeckan rakastettu, nuori amerikkalainen, näet suostutellaan palaamaan kotimaahansa, jossa hänet vastoin lupausta vangitaan. Rebecka jää täysin yksin parin yhteisen lapsen kanssa tietämättä, kenen puoleen voisi kääntyä.

Paljon huimia, farssimaisia sattumuksia seuraa, kun sotahullu amerikkalaissenaattori vihdoin saapuu Tukholmaan. Kaikkein huiminta on se, että pommi ei räjähdä niin kuin piti. Kerrankin poliisit, s.o. Martin Beck ryhmineen, olivat nokkelampia. Ja kuitenkin kohdalle osuu odottamaton katastrofi, kun patalaiska poliisipari jäättää tarkastamatta Riddarholmin kirkon, jossa Rebecka Lind piileskeli. Kenenkään estämättä hän ampuu pääministerin ja joutuu saman tien vangituksi. Lopputuloksena on kaksi tuhoutunutta nuorta elämää. Rebecka-jakso jää mielestäni kehittelyltään hiomattomaksi. Kyllä kai kirjoittajat ovat halunneet näyttää, miten surkeasti monet ihmiset voivat valtiossa, jolta riittää varoja esimerkiksi ylettömäksi paisuneeseen poliisiorganisaatioon.

Kun kerronta palaa epätoivotun senaattorin vierailuun, Gunvald Larssonilla on useissa kohdin ratkaiseva osuus. Aivan lopussa, kun pääterroristi piti napattaman, Larsson ei sittenkään saanut kunniaa olla pidätyksen tekijä. Äkkivääränä oman tiensä kulkijana hän silti osuu monesti olemaan mies paikallaan.

 Kaikkine hidastuksineen ja paisutuksineenkin kirjaa on pakko lukea lukemasta päästyä. Montakaan päivää en tarvinnut paksuun opukseen. Taas kerran huokaan ja tunnustan, että rikoskirjojen klassikoksi rankattu Sjöwallin ja Wahlöön sarja pitää kutinsa a:sta ö:hön.

Kuinka ollakaan, sain joululahjaksi pikkuisen laitteen ja siihen ladattuna vielä yhden Sjöwall och Wahlöö -rikosromaanin. Se on sarjan seitsemäs osa, äänikirjaversio teoksesta Den Vedervärdige mannen från Säffle (1971). Tänään kuuntelin sen loppuun. Silmät lepäsivät, kun korviin tulvi Torsten Wahlundin sävykästä luentaa  Yhtä lailla kuin lukemista myöskään kuuntelua ei ollut helppo keskeyttää, sillä hinku saada tietää loppuratkaisu pakotti jatkamaan.

Elisa Kirja esittelee äänikirjaversion näin:

En polis hade blivit brutalt nedhuggen med en bajonett. Martin Beck utgick ganska snart ifrån att det rörde sig om hämnd, begången av en sinnessjuk. Senare tvingades han själv plötsligt ta ställning till frågan om han var beredd att riskera livet för sitt arbete.

Keskeisenä aiheena on sadistisuus, jota ilmenee poliisivoimissa. Tällä kertaa uhri on kauhein kaikista virka-asemansa väärinkäyttäjistä. Ja tappajaksi osoittautuu se, jonka vaimon kuoleman ja sitä kautta myös miehen elämän raiteiltaan menon samainen hirvio on aiheuttanut.

Lisätietoja romaanisarjasta löytyy muun muassa tästä blogijutustani.

Igen en roman om ett brott

 Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön yhdessä kirjoittamista kymmenestä rikosromaanista luin vastikään viidennen. Se on nimeltään Brandbilen som försvann (1967/1986). Maineikkaan sarjan joka opuksesta on julkaistu useita painoksia sekä alkukielellä että käännöksinä.

Kirjan kansikuva näyttää räjähdysmäisen tapahtuman. Se paljastuu rikokseksi, jonka selvittämiseen kuluu aikaa kuukausitolkulla helmikuun alkupäivistä kesän lopulle.

Jännästi myös yhden poliisin pojalleen ostama lelu, paloauto, tuottaa katoamisellaan päänvaivaa. Lähes yhtaikaa kumpikin mysteeri selviää.

Takakansiteksti tarjoaa yhden hyvän esimerkin siitä, ettei vajavaisella ruotsilla lukeminen suju turhan helposti. Sana 'åkarbrasa' ihmetytti, kunnes nöyrryin etsimään apua kännykkäni sankirjasta (Sanakirja.org). Sen mukaan kyse on käsien heiluttamisesta ympäri kroppaa, jotta saisi itsensä äkkiä lämpimäksi kylmässä säässä. Itse tilanne väläyttää esiin poliisin työn pitkästyttäviä puolia, jotka ykskaks voivat muuttua katastrofaalisiksi.

Nimeltä mainittu Gunvald Larsson oli saapunut vain pikaisesti paikalle, mutta jäi puolestaan vahtiin, kun hommaa hoitaneen nuoren konstaapelin oli syytä päästä hetkeksi läheiselle asemalle lämmittelemään. Ja kuinka ollakaan, Larssonin myöhäinen kotimatka keskeytyi tyystin. Hän oli se, joka ryhtyi rivakasti pelastamaan ihmisiä palavasta talosta, sillä ihan oikeakin paloauto oli pitkään hukassa.

Jo tässä alkutilanteessa nuoren ja kokeneen poliisin keskinäinen sanailu näyttää kummastakin heille tyypillisiä piirteitä. Larssonin varsinaiset työkaverit ovat murhatutkijoita, joiden työhuoneet sijaitsevat keskellä Tukholmaa. Keskeisiä miehiä ovat maltillinen Martin Beck, piippua poltteleva Melander, nuori ja suuria suunnitteleva Skacke, äkäinen Kollberg ja perhettään rakastava Rönn. Naisia ei kuuluu tiimiin. Kollberg on alvariinsa Skacken kimpussa. Pikku hiljaa Skackekin sentään saa toimeksi jotain sellaista, mitä ei suoralta kädeltä mitätöidä.

Pirulliselta tuntuu, kuinka vaivalloista on haalia kokoon murhapoltoksi havaittuun juttuun liittyviä tietoja. Työ vaatii pitkää pinnaa, yhteisiä pohdiskeluja, jalkatyötä, ihmisten jututtamisia, syrjäisten paikkojen koluamista.  Palapeliin alkaa löytyä osia. Olennaisin niistä on mereen hautautuneena Malmössä. Sattumalta pari pikkupoikaa äkkää vedestä auton ja poliisi saa tietää asiasta. Yhteistyö sikäläisen poliisin kanssa tuottaakin tuloksia, mutta perin hitaasti. Tämä Månsson muuten on se poliisi, josta tiedetään, että hän löytää aina etsimänsä. Niin käy taas, vaikka väliin osuu kesälomia ja muita taukoja. Parasta on, että hän löytää myös Rönnin pikkupojan kauan kateissa olleen paloauton.

Lopulta päätekijä, ulkomainen ammattirikollinen, on selvillä. Kun hän taas tulee bisneksilleen Tulkholmaan, lukija saa eteensä yllätyksen samoin kuin Skacke ja Kollberg työtehtävässään.  Kollberg ehtii vielä haukotella, kunnes rävähtää. Ei mikään vaisu päätös tutkinnalle saati siitä kertovalle romaanille!

Kritiikeissä on kiitelty kirjailijaparin aikaansaannoksia ensimmäisiksi poliisien työtä realistisesti kuvaaviksi romaaneiksi. Niiden jälkiä on huomattu löytyvän muun muassa monista sittemmin tutuiksi tulleista TV-sarjoista. Lisätietoja löytyy muun muassa edellisestä Romaani rikoksesta -jutustani, johon vie tämä linkki.

Asiasta toiseen: Sjöwallin ja Wahlöön romaanien alkukielellä lukemisen ohessa paikkailen lähes päivittäin ruotsin taitojani WordDive-nettikurssin avulla. Homma sujuu hauskasti melkein kuin pelaten. Kiitoksiakin heruu ja mitaleita. Välillä piirroshahmo hyppää lammikkoon ja löytää aarteen. Hymyilyttävää! Pian pääsen testamaan hääjuhlareisssulla Skellefteåhon, kuinka sutjakasti suollan ruotsia. Vai yhäkö änkkään tutuksi tulleeseen viime aikojen tyyliin? Joskus sentään oli katetta kuvitelmalle, että minäkin puhun tai puhuin flytande svenskaa.

PS Ihmettelen blogini äkkinäistä ja hetkellistä suosiota. Normaalisti sivuilla käydään muutamia  kymmeniä kertoja. Mutta itsenäisyyspäivänä Akanvirrassa oli vierailtu peräti  422 kertaa. Lähes kaikki käynnit olivat tulleet Venäjältä Internet Explorerin kautta. Mistähän lienee kysymys?

Dekkarihelmi 60-luvun Ruotsista

 Sunnuntaina 30.10.2016 YLE tarjoili ruotsalaisesta kirjailijaparista sytyttävän dokumentin, jonka onnekseni tallensin ja katsoin tarkkaan lähes saman tien. Kyseessä ovat Maj Sjöwall (s. 1935) ja Per Wahlöö (1926 - 1975), jotka yhdessä kirjoittivat kymmenen poliisiromaanin sarjan Roman om ett brott. Kun työ oli tehty, Per kuoli. Dokumentti pohjautuu pääosin Maj Sjöwallin haastatteluihin ja häneltä saatuihin kuva- ja muihin aineistoihin.

Erikoista pariskunnan työskentelytavoissa oli se, että he istuivat saman pöydän ääressä yöt läpeensä ja saattoivat vaikkapa jatkaa toisen aloittamaa lausetta. Tahtina oli tuottaa vuoden mittaan aina uusi kirja, kunnes suunniteltu kokonaisuus valmistuisi. Jokaisen osan rikos, sen yhteiskunnalliset ja muut taustat sekä tapahtumapaikat, poliisien urakat tapahtumien selvittämiseksi samoin kuin poliisien ja muiden henkilöhahmojen luonnehdinta sovittiin yhdessä. Alusta asti sarjan päähenkilönä on ensimmäinen poliisiassistentti (vastaa Wikipedian mukaan Suomen ylikonstaapelia) Martin Beck, joka myöhemmissä kirjoissa ylenee ensin rikoskomisarioksi ja sen jälkeen valtakunnan murhakomission päälliköksi.

 Tässä koko Romaani rikoksesta -sarja:

• Roseanna 1965
• Mannen som gick upp i rök 1966
• Mannen på balkongen 1967
• Den skrattande polisen 1968 
• Brandbilen som försvann 1969
• Polis, polis, potatismos 1970
• Den vedervärdige mannen från Säffle 1971
• Det slutna rummet 1972
• Polismördaren 1974
• Terroristerna 1975

 Dokumentin innoittamana tutkin Vaski-kirjaston valikoimia ja löysin kaikki sarjan kirjat vapaina ja alkukielisinä. Yksittäisinä niteinä kirjat sijaitsevat mikä missäkin alueen kirjastossa. Liedosta ei löytynyt ainuttakaan. Valitsemani Mannen på balkongen saapui Vehmaan kirjastosta muutamassa päivässä ja näyttää olevan 2. painosta vuodelta 1986. Pokkarissa on sivuja 181, präntti turhan pientä minun silmilleni. Silti tihrustin tarinan lähes yhteen syssyyn alusta loppuun. Ja nautin suuresti lukemastani, vaikken tunnustaudu dekkarien kuluttajaksi.

Sjöwallin ja Wahlöön ruotsi on mukavan helppoa lukea. Silti oli tarpeen välillä etsiä ilmaisesta nettisanakirjasta vastineita joillekin ilmauksille lähinnä siksi, että muutenkin virkistän ruotsin osaamistani päivittäin.

Lukija ei heti huomaa, kuinka hän tutustuu kirjan henkilöistä ensimmäiseksi rikoksen tekijään. Pikku hiljaa asia valkenee. Silloin ovat myös poliisit jo liikkeellä ensin etsimässä kateissa olevaa pikkutyttöä, sitten hoitamassa raskasta tehtävää äidin luona. Monista poliisisarjoista tutuksi tullut tapa kertoa tapahtumainkulku eri osallisten vinkkelistä on tiettävästi ensi kertaa esillä Sjöwallin ja Wahlöön kirjoissa. Rikoksen inhoilla yksityiskohdilla ei mässäillä. Niiden sijaan poliisien työn karut vaikeudet hahmottuvat. Hapuillen päästään liikkeelle tyhjää haromalla. Poliisien erilaisuus aiheuttaa sekin pulmia, kun sattumalta puhelimeen vastaa se poliisi, jolta puuttuu herkkyyttä kuulla erään soittajan tosiaan havainneen sellaista, josta olisi hyötyä rikoksen selvittämiseksi. Niinpä ehtii tapahtua uusia murhia. Psykologin apua tarvitaan tekijän hahmottamiseksi, mikä jonkin verran arveluttaa kokeneita poliiseja. Aivan kotonaan he ovat tilanteessa, jossa muutama isä on liittoutunut "kodinturvajoukoksi" perustelunaan tulokseton poliisitutkina. Mahtailevat insinöörit joutuvat oppimaan, ettei rikoksia torjuta omavaltaisin konstein ja laittomin asein.

Kiinnostavaa oli lukea siitäkin, miten etsintä etenee Tukholmassa. Olen näet vuoden verran asunut niillä kulmin, joilla poliisit etsivät jälkiä murhaajasta. Jossain määrin pysyin kartalla, varsinkin Sveavägenin ja Västmannagatanin liepeillä. Kerrassaan kutkuttavaa oli päästä osalliseksi onnellisiin sattumuksiin tapahtumain loppuvaiheessa. Vaivalloista etsintää ovelta ovelle kysellen poliisi poikkeaa leipomoon ja löytää sieltä sattumalta juuri oikean henkilön. Aivan ratkaisuvaiheessa sattuu toinen, vielä uskomattomampi tapaus. Sekin kerrotaan lakonisesti, mikä lisää yllätyksen tehoa. Murhaaja löytyy ja hän tunnustaa auliisti, kun kukaan ei lyö häntä. Ammattitaitoiset poliisit kohtelevat miestä asiallisesti, mikä oli merkille pantavaa.

Kirja ei nostata lukijassa uhoa mitään osapuolta vastaan, vaan paremminkin ymmärrystä siitä, mikä altistaa rikoksille. Murhaajaksi äityneen surkean, yksinäisen miehen elämänkaari lapsuudesta asti kertoo hylkäämisistä. Yksi niistä on sysääminen eläkkeelle tilanteessa, jossa miehen psyykkinen umpikuja tekee mahdottomaksi uskaltautumisen työpaikalle. Kellään ei missään vaiheessa ole ollut aikaa kuulla tai tunnustella, miten miehen saisi mukaan ihmisten pariin. Tämäkin aihelma on täyttä nykypäivää. Vastikään on isossa TV-keskustelussakin kuultu tutkimuksista, joiden tulosten mukaan  yksinäisyys eristää niin lapsia kuin vanhuksia. Silti olemme yhä neuvottomia, kun pitäisi ihan itse toimia vaivan helpottamiseksi edes yhden ihmisen kokoisessa mitassa, puhumattakaan yhteiskunnan koneiston harhalaukaisuista.