Sillan loppu

Monien muiden tavoin olen seurannut pitkään tanskalais-ruotsalaista Silta-sarjaa. Eilen katsoin vihoviimeisen osan neljännestä ja samalla koko suosikkiohjelman päätöksestä. Koska unia menettämättä en ole voinut jännittää sarjan kaameuksia sunnuntain myöhäisillassa, olen ratkaissut pulman katsomalla kulloisenkin osan maanantaina päiväsaikaan. Niinpä esimerkiksi eilen oli kiire palata kaupunkireissulta kotiin näkemään, miten tekijät päättävät suurtyönsä ja mihin tilaan he saattelevat meidät katsojat tärkeiden henkilöhahmojensa Saga Norenin ja Henrik Sabroen myötä. Kumpikin on perhekokemustensa vaikeasti vaurioittamia, mutta silti toimintakykyisiä, tarkkoja poliiseja.

Huojentuneena, ellen peräti kathariskokemuksen saaneena suljin television ohjelman päättyessä. Kumpikin pitkään kipuillut poliisi säilyy hengissä toisin kuin kauhukuvitelmissa olin uumoillut. Molemmat myös kampesivat itsensä esiin taakkojensa alta. Sagan apuna on psykoterapeutti, joka säilyttää tyyneytensä Sagan mahdottomilta kuulostavien kokemusten purkautuessa vähä vähältä piiloistaan. Lohdulliselta tuntui seurata, kuinka terapeutti kuuntelee kauhistelematta ja keskustellen auttaa Sagaa oivaltamaan, mihin muun muassa hänen ratkaisunsa poliisiksi ryhtymisestä perustui. Suurena kysymyksenä ilmaan jää viimeiseltä istunnolta, mitä Saga oikeastaan haluaisi tehdä. Vastaus näytetään upeana kohtauksena Sillalla, kun Saga hetkeksi pysähtyy ja astuu autosta ulos. En pelännyt, että hän hyppäisi itse kaiteen yli. Mereen lentää hänen poliismerkkinsä. Kauan kalvaneesta syyllisyydestä vapaana Saga jatkaa matkaansa kohti koti-Ruotsia. Sekä rikossarja että oman äidin toiminta toisen tyttärensä tappamiseksi ja Sagan vahingoittamiseksi ratkevat. Enää ei ole tarpeen jatkaa poliisina.

Sagan toipumisen edistyessä hän pystyy vähin erin kommunikoimaan työkaveriensa kanssa, vaikka säilyy omana kulmikkaana itsenään. Kaikkein vastahakoisimmatkin kollegat taipuvat ennen pitkää myöntämään Sagan pätevyyden, vaikkakin tämän liika suorasukaisuus usein hämmentää muita ihmisiä. Käsikirjoittajat tuntuivat paneutunen hahmojensa psykologiaan niin syvällisesti, että katsojalle saattoi muodostua illuusio Sagastakin täysin mahdollisena henkilönä, samoin hänen omituisen sairaasta äidistään.

Saga ja Henrik tulevat paitsi auttaneeksi myös haavoittaneeksi toisiaan. Siksikin tuntui suorastaan satumaiselta se, kuinka Saga ottaa sovittaakseen ison, pahan ratkaisunsa Henrikille. Hän korvaa tekonsa etsimällä Henrikin kauan kadoksissa olleen tyttären. Työ- ja seksikumppaneiden välit ovat hetken solmussa, mutta Sagan tuloksellisen toiminnan ansiosta tilanne korjaantuu.

Kaiken kaikkiaan Sagasta kasvaa sankari. Tämä priimuksena kurssiltaan poliisiksi valmistunut ei missään vaiheessa tee itsestään numeroa. Ja hän se lopulta ratkaisee murhavyydin seulomalla vielä kerran ristiriitaiset palaset ja jäljittämällä niiden pohjalta muilta huomaamatta jääneen olennaisen tekijän. Kuinka ollakaan - Saga pelastaa Henrikin ja tämän tyttären hengen. Mikä palkinto kauhua kokeneelle katsojallekin!

Sillan neljännen jakson kahdeksan osaa vyöryttivät esiin sarjamurhia, joissa en pysynyt kärryillä. Jännästi tekijät lienevät jättäneet tapahtumiin aukkoja, jotta katsojat kuvitelmissaan voivat niitä täyttää. Loppujen lopuksi kovin kiinnostavalta ei enää tuntunut tietää, kuka onkaan se määrätietoinen murhaaja, joka teloitustyyliin tappaa kostonsa kohteita. Suuresti ei hätkähdyttänyt sekään, että tappajia onkin kaksi, toinen vieläpä invalidiksi naamioitunut "ystävä".

Kilttien ihmisten huijaamisen helppous tulee ilmi siinä määrin, että asiaa sietää ajatella. Kiinnostavinta sarjassa olikin se, miten henkilöt joutuvat kokemaan kauheuksia ja kuitenkin selviytyvät niistä. Lapsena tukka pystyssä lukemistani saduista muistan saaneeni saman tapaisia väristyksiä ja aiheita eettisiin pohdiskeluihin.