Olentoja veden vallassa

Torstaina Helsingissä oli hauska tavata pojanpoika Tommi ja hänen asuinkumppaninsa Mia sekä käydä yhdessä syömässsä lohisoppaa Kampin Fisken på Disken -ravintolassa. Ruuan vahvistamina marssittiin hyytävässä säässä Suomen valokuvataiteen K1 -museoon Kämp-galleriassa. Sinne veti Susanna Majurin retrospektiivinen näyttely Rakkaus.

 

Kaikki se, mitä näyttelystä ja varhain kuolleesta taiteilijasta oli tarjoiltu tiedotusvälineissä, houkutteli näkemään erikoislaatuisia kuvia. Blogijuttua varten kokosin itselleni linkkejä, joista varsinkin tämä olisi ollut syytä katsoa ennen näyttelyä. Yle on julkaissut sen 19.7.2011, päivitettynä 20.3.2020. Sivun teksti on Sanna-Katja Pohjalahden. Linkistä pääsee myös videoon, jossa Susanna Majuri itse toimii ja kertoo kuvistaan.

Oudokseltaan kuvat hämmentävät. Omat kännykällä otetut kuvat oikaisin ja rajasin kotona kuvankäsittelyohjelmalla, mikä on syytä tunnustaa. Valikoin kaikesta esille ripustetuista vain kymmenkunta kuvaa. Panin merkille muun muassa turkoosin värin. Joka otoksesta rupesin rakentamaan hiljaa mielessäni tarinaa. Eka kuvan tilanteen näin kotiin pyrkimisenä. Toka kuvassa vahvimpana näen vain turkoosin värin. Sommittelu kiehtoo.

Kolmannessa kuvassa koen linnun pyrkivän suojelemaan veteen käpertynyttä tyttöä. Mitähän muuta kuvasta voisi lukea? Ehkä ahdistusta, yksin jäämistä?

Veneen romuun vangiksi jääminen viestii minulle vaikeaa henkistä ahdinkoa. Sitä helpottaa vasemmalla keltaisena hehkuva syksyinen lehtipuusto. Tässä maailmassa on sittenkin toivoa.

Toivoa luen myös majakkaa kohti pyrkimisessä. Punainen väri hehkuu tytön puvussa ja majakan nupissa. Veden rauhalliset liikkeet murtuvat tyrskyiksi majakan tuolla puolen, mutta maailma itsessään huokuu turvaa. 

Liitän seuraavan merikuvan äskeiseen. Punainen väri liittää toisiinsa ison laivan ja raskasta vetohommaa tekevän. Mitä kummaa vetäjä yrittää? Vai onko köysi tai sauva viimeinen pidike muiden ihmisten joukkoon?

Lammen pintaan heijastuvaa omaa kuvaansa katsova tyttö tuo mieleen tarinan Narkissoksesta. Tyttö ei kuitenkaan tunnu ihailevan itseään, vaan hämmästelee näkemäänsä. Ellei hän peräti rukoile.

Merkillinen nurkkaan vetäytymisen tunnelma voi kertoa rauhasta tai vaikkapa kaikkoamisesta muiden ihmisten ulottumattomiin. Tai sitten jostakin muusta. Kuva itsessään puhuttelee värisävyinä ja kompositiona.

Viimeiseksi säästin talvisen maiseman, jonka ylänurkasta näkymää tarkastelee suojeleva (?) hahmo. Tästähän voisi sepittää sadun.

Eikä tässä vielä kaikki. Kun kerran Helsinkiin oli tultu, niin päätettiin Mian suosituksesta jatkaa vielä Amos Rexiin ihmettelemään Bill Violan videoteoksia. Ovathan taidemuseot auki kahdeksaan asti.

Inner journey -teoksista ensimmäisenä nähty voimallinen tulimyrskystä alkanut hiipuminen veden valtaan osoitti, ettei pikakäynti riitä. Kaikkia teoksia ei ehditty edes vilkaista. Viimeistään museon sivujen havaintoesitys näyttelystä todisti, että kävijän olisi syytä perehtyä ennalta siihen, mitä tuleman pitää. Tässä näyttelyssä jos missä pitäisi käydä usein, jotta voisi kunnolla katsoa monivaiheiset, pitkät videot ehkä vain pari teosta kerrallaan. Museokorttia vilauttamalla edes kustannukset eivät olisi esteenä. 

Kunpa Tommi ja Mia malttaisivat palata uudestaan Amos Rexiin ja ottaa vastaan, mitä Bill Viola museon tiloissa tarjoilee. Me Turun seutuville palanneet joudumme kai tyytymään Violan taiteen vilkaisuun. Se riitti ymmärrykseen, että kyse on harvinaisista, maailmoja syleilevistä teoksista. Ja kas kummaa, niissäkin vesielementti on läsnä, kuten Susanna Majurilla.

Valokuvataidetta Ars Novassa

Pitkästä aikaa Turku kutsui niin, että lähdin liikkeelle Föli-bussilla, jolla pääsin hyvin lähelle Aboa Vetus/Ars Nova -museota Itäisellä rantakadulla. Halusin nähdä Jorma Purasen valokuvat. Ne ovat esillä Ars Novassa marraskuun 8. päivään asti kolmessa eri kerroksessa, ylimmässä pääosin Lappi-aiheisia teoksia. Erikoislaatuiset tekniikat ja heijastukset ovat sellaisia, joita en muista nähneeni koskaan ennen.

Koko näyttelyä koskevan esittelytekstin alkukappaleen mukaan

Valokuvataiteilija Jorma Puranen paljastaa piiloon jäänyttä historiaa, sivuun jääneitä tarinoita ja unohdettuja paikkoja. Museum Meditations esittelee laajan otoksen Purasen mittavasta taiteellisesta tuotannosta, joka sukeltaa historiaan, taidehistoriaan, etnografiaan, antropologiaan ja maantieteeseen. Näyttelyssä nähdään taiteilijan pitkään työstämiä sarjoja sekä aivan uusia teoksia.

Useissa kuvissa näkyy metsä sateisena, huurteisena tai lumihippujen takana.

 Kiehtovia ovat myös etäännytetyt ihmishahmot. Niissä näkyy naisia ja miehiä, yhdessä vain irrotettu pää. Tarinan mukaan aikoinaan espanjalaiset vaativat Goyan ruumiin palauttamista Ranskasta. Se palautettiinkin, mutta ilman päätä.

Kaksi lintuaiheista teosta ovat saaneet näkyvän paikan omalla seinällään. Niistä ensimmäisessä näkyy satakieli, kännykän kameraan tallentuneessa kuhankeittäjiä.

Kaikista muista teoksista poikkeavin löytyy sekin ripustettuna omalle seinälleen. Tuntui kuin olisin katsellut kubistista kaupungin hahmotusta. Tällaista voisi tutkia yhä uudestaan kotiseinältäkin.

Lasipintaisista vedoksista löysin usein itsenikin heijastuneena, samoin näyttelytilan ikkunoita ja varauloskäynnin opasteita. Eivät hienot työt lisäheijasteista häiriintyneet.

Vanhojen valokuvien retusoinnit ovat nekin olleet Purasen tutkimuskohteita. Niistä on esillä useita esimerkkejä, mutta jätin kuvat ottamatta. Paikan päällä niihin tutustuu parhaiten.

Antoisa retki valoi uskoa elämän jatkumiseen, vaikka koronavirus valtaisi uudestaan ihmispopulaatioita jopa Turussa. Varusteina kassissa on jo kertakäyttöisiä maskeja. Paketti on yhä avaamaton, sillä eilen en nähnyt kenelläkään maskeja. Väkeä oli toki liikkeellä, mutta edes bussissa ei ollut ruuhkaa, joten katsotaan, mitä tuleman pitää. Mökillä risusavotassa ei ainakaan ole itse vaarassa saada koronavirustartuntaa eikä myöskään uhkaa hengityksellään kanssaihmisiä. Siispä huomenna taas eristyksiin mökille.