lauantai 25. syyskuuta 2021

Olentoja veden vallassa

Torstaina Helsingissä oli hauska tavata pojanpoika Tommi ja hänen asuinkumppaninsa Mia sekä käydä yhdessä syömässsä lohisoppaa Kampin Fisken på Disken -ravintolassa. Ruuan vahvistamina marssittiin hyytävässä säässä Suomen valokuvataiteen K1 -museoon Kämp-galleriassa. Sinne veti Susanna Majurin retrospektiivinen näyttely Rakkaus.

 

Kaikki se, mitä näyttelystä ja varhain kuolleesta taiteilijasta oli tarjoiltu tiedotusvälineissä, houkutteli näkemään erikoislaatuisia kuvia. Blogijuttua varten kokosin itselleni linkkejä, joista varsinkin tämä olisi ollut syytä katsoa ennen näyttelyä. Yle on julkaissut sen 19.7.2011, päivitettynä 20.3.2020. Sivun teksti on Sanna-Katja Pohjalahden. Linkistä pääsee myös videoon, jossa Susanna Majuri itse toimii ja kertoo kuvistaan.

Oudokseltaan kuvat hämmentävät. Omat kännykällä otetut kuvat oikaisin ja rajasin kotona kuvankäsittelyohjelmalla, mikä on syytä tunnustaa. Valikoin kaikesta esille ripustetuista vain kymmenkunta kuvaa. Panin merkille muun muassa turkoosin värin. Joka otoksesta rupesin rakentamaan hiljaa mielessäni tarinaa. Eka kuvan tilanteen näin kotiin pyrkimisenä. Toka kuvassa vahvimpana näen vain turkoosin värin. Sommittelu kiehtoo.


Kolmannessa kuvassa koen linnun pyrkivän suojelemaan veteen käpertynyttä tyttöä. Mitähän muuta kuvasta voisi lukea? Ehkä ahdistusta, yksin jäämistä?


Veneen romuun vangiksi jääminen viestii minulle vaikeaa henkistä ahdinkoa. Sitä helpottaa vasemmalla keltaisena hehkuva syksyinen lehtipuusto. Tässä maailmassa on sittenkin toivoa.

Toivoa luen myös majakkaa kohti pyrkimisessä. Punainen väri hehkuu tytön puvussa ja majakan nupissa. Veden rauhalliset liikkeet murtuvat tyrskyiksi majakan tuolla puolen, mutta maailma itsessään huokuu turvaa. 

Liitän seuraavan merikuvan äskeiseen. Punainen väri liittää toisiinsa ison laivan ja raskasta vetohommaa tekevän. Mitä kummaa vetäjä yrittää? Vai onko köysi tai sauva viimeinen pidike muiden ihmisten joukkoon?

Lammen pintaan heijastuvaa omaa kuvaansa katsova tyttö tuo mieleen tarinan Narkissoksesta. Tyttö ei kuitenkaan tunnu ihailevan itseään, vaan hämmästelee näkemäänsä. Ellei hän peräti rukoile.


Merkillinen nurkkaan vetäytymisen tunnelma voi kertoa rauhasta tai vaikkapa kaikkoamisesta muiden ihmisten ulottumattomiin. Tai sitten jostakin muusta. Kuva itsessään puhuttelee värisävyinä ja kompositiona.

Viimeiseksi säästin talvisen maiseman, jonka ylänurkasta näkymää tarkastelee suojeleva (?) hahmo. Tästähän voisi sepittää sadun.


Eikä tässä vielä kaikki. Kun kerran Helsinkiin oli tultu, niin päätettiin Mian suosituksesta jatkaa vielä Amos Rexiin ihmettelemään Bill Violan videoteoksia. Ovathan taidemuseot auki kahdeksaan asti.

Inner journey -teoksista ensimmäisenä nähty voimallinen tulimyrskystä alkanut hiipuminen veden valtaan osoitti, ettei pikakäynti riitä. Kaikkia teoksia ei ehditty edes vilkaista. Viimeistään museon sivujen havaintoesitys näyttelystä todisti, että kävijän olisi syytä perehtyä ennalta siihen, mitä tuleman pitää. Tässä näyttelyssä jos missä pitäisi käydä usein, jotta voisi kunnolla katsoa monivaiheiset, pitkät videot ehkä vain pari teosta kerrallaan. Museokorttia vilauttamalla edes kustannukset eivät olisi esteenä. 

Kunpa Tommi ja Mia malttaisivat palata uudestaan Amos Rexiin ja ottaa vastaan, mitä Bill Viola museon tiloissa tarjoilee. Me Turun seutuville palanneet joudumme kai tyytymään Violan taiteen vilkaisuun. Se riitti ymmärrykseen, että kyse on harvinaisista, maailmoja syleilevistä teoksista. Ja kas kummaa, niissäkin vesielementti on läsnä, kuten Susanna Majurilla.




2 kommenttia:

  1. Hienoja kuvia hienoista kuvista. Arvoituksellisia, herättävät just noita kysymyksiä. Antoisa retki selvästi. Minullakin tässä ensi viikolla edessä. Näihin kohteisiin voisin vielä lisätä Galleria Aman, josta oli juttu päivän Hesarissa, Tiina Heiskan maalauksista.

    VastaaPoista