Nyt kun kirjoittaja on taas tapetilla Nobelinsa takia, pyyhin kansista pölyt ja vilkaisin, mille sivulle lukeminen silloin joskus jäi. Ei tosiaan näytä napanneen, sillä merkki löytyi sivujen 10 ja 11 välistä. Pitäneekö edes paikkansa, kun ensimmäisen tekstisivun numero on 9? Myöhään lauantai-iltana nielaisin viimeisenkin sivun numerolla 439. Urakka otti koville, sen verran outo maailma kirjan sivuilta levittäytyi minunkin päähäni ja sai jopa tutkimaan karttoja ynnä Google Earthia.
Kirja vie lukijansa Perun koillisosien viidakoihin, joissa joet risteilevät. Esitetty nykyisyys lienee 1950-luvun loppua. Vargas Llosa on silloin retkeillyt antropologien matkassa Amazonasin alkulähteiden viidakoissa, mikä selittänee autenttisuuden tuntua. Mainitaan paikkoja kuten kahden joen ympäröimä Santa Maria de Nievan kaupunki, sitä isompi Piura nimeltä minittuine kortteleineen ja vielä isompi Iquitos. Ensin mainitussa toimii muun muassa nunnien ylläpitämä lähetysasema. Pari nunnaa kaartilaisten saattelemina on palaamassa vaivalloisesti viidakosta mukanaan taas uusia alkuasukaslapsia "sivistettäviksi". Pian lähetysasemalla selviää, että pari lasta on karannut ja että eräs nunna, sisar Bonifacia, on hedät auttanut karkumatkalle. Pitkään tämä tapahtuma mehustaa kirjan ihmisten toimintaa. Ja hitaasti selviää minullekin, että lähetysasemalta karkotetusta Bonifaciasta muovautuu paitsi laillisesti vihitty kersantin vaimo, sittemmin myös Metsäläisenä tunnettu Vihreän talon huora.
Henkilöitä on paljon, eikä heistä millään pysy selvillä, kun tuntuu, että useista käytetään vähintään kahta nimeä. Hiukan helpommin hahmottuvat ryhmät: valkoihoiset ja mutakunot. Kummassakin on useita alaryhmiä. Valkoihoisissa ainakin viranomaiset, kaartilaiset, luotsit, kiertävät kauppiaat, kapakanpitäjät, rentut, musikantit ja sitten naiset: nunnat, huorat ja vaimot, joista tutuimmaksi tulee Lalita. Mutakuonoista muistan pari heimoa, aquarunot ja huambisat. Niiden sanotaan olevan sotajalalla keskenään. Kumpiakin riistetään. Mutakuonot toimittavat kauppiaille kautsua sekä nahkoja kaimaaneista ja käärmeistä. Kauppiaat toimittavat saaliinsa eteenpäin isoihin kaupunkeihin ja tuovat tullessaan helyjä heimoihin. Aika ajoin joku kauppiaista ja luotseistakin tarvitsee heimolaisten suojelua, kun väärinkäytöksisistä uhkaa nousta juttuja. Yksi aihe on heimoista ryöstetyt lapset ja kaikki se, mitä niille tehdään. Huh-huh!
Miksi sitten kirjan nimenä on Vihreä talo? Selityskin jakaantuu kahtia. Ensin Piuraan ilmestyy outo, rahakas mies, don Anselmo, huhujen aihe. Kaikkien ihmeeksi hän ostaa maata kaukaa kaupungin keskustasta ja alkaa rakentaa taloa. Ennen pitkää se saa pintaansa vihreää maalia, paisuu ympärysmuurilla ja komistuu tornilla. Taloon ilmestyy "asukkeja", räikeästi maalattuja huoria. Eikä mikään enää pidättele kaupungin miehiä poissa Vihreän talon tarjoiluista. Vasta hurja tulipalo lopettaa villin menon. Leviää huhu, että isä Garcia on sytyttänyt palon. Anselmo vajoaa harppua soittavaksi kiertolaiseksi. Mutta Vihreä talo herää henkiin toisaalla, kun pikku hiljaa Anselmon tyttäreksi paljastuva Chunga, kapankanpitäjä, maalaa talonsa vihreäksi ja tarjoan hänkin monipuolisia palveluja. Chungan syntymä on yksi kirjan kummallisista tapahtumista. Käy näet ilmi, että synnytyksen kuollut äiti oli kaikkien palvoma sokea lapsi, Antonia, jonka Anselmo kaappasi torniinsa ja vähin erin hellitteli seksiin.
Ihmettelen myös sitä, mitä synnytystuskia suomentaja onkaan kärsinyt kirjan rönsyilevän, upotteisen kielen takia. Tai siltä se ainakin minusta tuntuu, vaikken edes ymmärtäisi espanjaa, jos alkutekstiä näkisin. Varsinkin niissä jaksoissa, joissa rämmitään viidakossa, teksti huohottaa:
Kippari Nieves ei tiennyt heidän nimiään, rouva, hän ei ollut kertonut, kaksi kristittyä, ei sen kummempaa, he olivat lietsoneet vihaa isäntiä kohtaan ja hän sanoi että he olivat syypäitä hänen onnettomuuteensa ja Lalita pettivätkö he sinua?, varastivatko he? ja hän he antoivat neuvoja, ja Lalita tahtoisin puhua sinun kanssa, Jum, miksi hän aina käänsi selkänsä kun hän kutsui häntä? ja hän ääneti, hävettikö häntä? ja hän toin sen sinulle ja huamabisa-naiset paraikaa valuttivat siitä veren, ja hän kauriinko? ja hän kunnioittavasti, kyllä, kauriin, ja Lalita mennään syömään se, hän saisi tehdä polttopuut, ja Jum onko sinulla nälkä? (290)
Kun tähän tapaan suollettua muutaman henkilön vuoropuhelua lukee pitkiä pätkiä, ei enää tiedä, onko polulla vai pusikossa. Silti tai ehkä juuri siksi kirja alkaa kummasti lumota. Haluttaisi tietää lisää Perun syrjäkulmista ja kuulla kummia tarinoita. Hiukan lisävaloa taustoihin löytyy internetistä. Nyt kun Vihreän talon uutta painosta odotetaan, sitä mainostetaan muun muassa näin:
Vihreä talo on monien mielestä Vargas Llosan kerronnallisesti kunnianhimoisin romaani. Teoksen taustalla on Vargas Llosan 50-luvun lopulla antropologien kanssa tekemä matka viidakkoon, jossa hänelle selvisi että nuoret intiaaninaiset joutuivat usein ihmiskaupan uhreiksi.
Vihreä talo on rehevää eteläamerikkalaista fabulointia maagisen realismin hengessä. Viidakon sademetsien vehreydestä sekä kadotetun maailman raunioista syntyy mahtava ja moniulotteinen allegoria, Vihreän talon tarina ja taikapiiri. (http://www.tammi.fi/uutiset/196)
Oman kirjanikin takakannen loppukaneetti puhuu kirjan allegorisuudesta:
Mario Vargas Llosa rakentaa romaaninsa vertauskuvien jatkuvalle vaihtelulle. Viidakon sademetsien vehreydestä sekä kadotetun maailman raunioista ja tuhkasta syntyy mahtava ja moniulotteinen allegoria, Vihreän talon tarina, sen elämän todellisuus ja taikapiiri.
Ylen on ylvästä tekstiä. Itse mietin kirjaa kaikessa runsaudessaan sittenkin aika realistisena kuvana valkoihoisten tunkeutumisesta viidakkoon ja kuhisevasta kaupunkielämästä lähetysasemineen ja vihreine taloineen. Oma viidakkonsa sekin.
