Iiu Susirajan kuvia katsomassa

Ennen vuosia kestävää remonttia Wäinö Aaltosen museossa (WAM) voi vielä nähdä Iiu Susirajan valokuvia ja muita teoksia otsikkonaan Ei mikään helppo nakki (2.2.–12.5.2024). Eilen minäkin näin sen, mitä esille oli hienosti aseteltu. 

Taiteilija kertoo videolla auliisti siitä, mitä ja miten hän tekee. Seitsenminuuttinen esitys on hyvä katsoa johdannoksi. Penkiltä noustuani sille istahti pian muita. Nappasin hartaan näkymän talteen ja siirryin seuraaviin saleihin. 

Nakeista kruunun päähänsä sitaissut Iiu olkoon tässä näyttelyn tunnuskuva. Se on vuodelta 2011 tai 2012, samoin selfie, jossa mukana kahvikuppi.

Enimmäkseen Iiu kuvaa itseään koti-oloissa. Myös hotellihuoneissa otettuja asetelmia on esillä. Hän haistattaa lemmenpesille ja miesten hingulle. Kuvan hahmo ei kaipaa miehen ihailua saati kosketusta.

 

Mitä oikein näen Iin kuvissa? Ne ovat kuuluisia, saaneet mainetta ja suosiota New Yorkin nykytaiteen museossakin, mutta herättäneet pahennusta muun muassa Oslossa, kun koululapsia oli viety Iiun näyttelyyn kertomatta vanhemmille.

Myönnän, että tuntuu vaikealta katsoa Iiun yhä paisuvaa kehoa. Yhdessä videossa hän vetää käteensä kirkkaanpunaisen kumihanskan, josta nyrhii saksilla irti keskisormen yläosan. Sitten hän näyttää minulle ja muille katsojille tuimasti päätöntä, punaista keskisormea. Luen viestistä, että älkää tulko mulle saarnaamaan liikalihavuudesta ja terveellisestä ruokavaliosta. Elän ja repäisen niin kuin osaan ja haluan. Sovinnaisuudesta viis!

Iiun vakaa katse jäi vaivaamaan. Vuosia sitten kävi samoin Miika Vaskolan maalauksia katsoessa. Silloin jotkut henkilöhahmot tuntuivat puhkaisevan katseensa läpi katsojan.

Hilpeys tarttuu monista kuvista. Alan ymmärtää, kuinka Iiu luo ihan oman maailmansa. Kaikkea on ylen määrin. Hänen pulska kroppansa tuntuu toimivan vastalauseena nykymenolle.

Kontrastia näyttelyn hahmoihin antaa Wäinö Aaltosen klassista kauneusihannetta toistava, kookas  Suomen neito museon aulassa.

Yle noteerasi Susirajan näyttelyn jo ennen avajaisia.

Lumipuurossa tallustellen WAM-näyttelyyn

 

Viime torstaina kaksi vanhaa rouvaa uhmasi jaloissa puuroutuvia lumimöykkyjä ja käveli Saga Kaskenniitystä Wäinö Aaltosen museoon (WAM) Aurajokirantaan. Siellä pääsaleihin rakennettiin uutta näyttelyä, mutta kakkoskerroksen studiossa on maaliskuun alkuun asti esillä Afra Eisman teoksia osana museon sarjaa Hop To Hope. Kevään mittaan museo suljetaan peruskorjauksen vuoksi noin kolmeksi vuodeksi.

Museon sivuilla mainitaan, että taiteilija

kertoo teoksillaan henkilökohtaisia tarinoita, inspiraationlähteenä hänellä ovat mielikuvitusystävät ja hän yhdistää aistillisuuden kepeyteen. Eisma käyttää värejä ja leikkisyyttä käsitellessään synkkiä tunteita ja kokemuksia antaen tilaa moniselitteisyydelle ja pohdinnalle sekä vaikeillekin tunteille kuten vihalle. Taiteellisen työskentelyn ohella Eisma osallistuu ja ottaa aktiivisesti kantaa yhteiskunnallisiin teemoihin ja ongelmiin.

Seinälle kiinnitetyssä työssä erityistä on sen tekotapa, tuftaus. Lattialla levittäytyvät pitkäraajaiset hahmot on kasattu ompelemalla värikkäistä kankaista runsain yksityiskohdin. Moniväriset kynnet ovat melkoinen näyte tarkasta työskentelystä. 

Teoksia vahtinut nuori nainen kehotti meitä rohkeasti asettumaan lattialle osaksi teosta. Jotkut aikuiset ja tietenkin lapset kuulemma innostuvat läpsimään toisiaan hahmojen rennoilla kourilla. Meiltä jäi moinen yrittämättä. Muihin teoksiin ei saanut koskea, mikä on teettänyt vanhemmilla hommia, kun lapset olisivat halunneet jatkaa leikkimistä ympäri pientä salia.

Seiniltä löytyi myös pienikokoisia mobileita hauskoin hahmoin. Ne liikkuvat kukin omassa maljassaan. Tässä vai yksi esimerkki:

Pikakäynniksi jäi museoreissu tällä kertaa. Jalkapatikassa jatkettiin torin laidalle Fazerin kahvilaan. Sinne jalat vievät ihan kuin itsestään. Kelpo perinne on jatkunut jo vuosia.

Kaikilla ulos uskaltautuneilla on viime päivinä ollut vaivansa lumen kanssa. Esimerkeistä käykööt nämä kaksi: kohmettunut autoni kaivettiin eilen esiin, samoin putsattiin pikkuruinen parvekkeeni. Kumpikin on alttiina kaikille säille. Jonkin aikaa hautunut päätös autosta luopumisesta varmistui saman tien. Hyvässä lykyssä autolle löytyy uusi omistaja ja useita käyttäjiä perhepiiristä. Viimeistään syyskuussa asia on ratkaistu ja kaupat tehty.

Kävelyä ja taidetta

 Vilpoisina poutapäivinä voi taas kävellä. Eilen kohteeksi valikoitui luontojaan WAM eli Wäinö Aaltosen taidemuseo Aurajokirannassa. Piti hoksata, mitä reittiä kannattaisi kulkea, kun lähtee Saga Kaskenniitystä. Luullakseni paras väylä löytyi Kaupunginsairaalan alueen halki yli Kunnallissairaalantien ja siitä Puropellon koulun vieritse puistokäytävää kohti Itäistä pitkääkatua ja sen yli kohti Urheilupuistoa. Puiston saattoi kiertää jalkakäytävää pitkin. Toista kymmentä vuotta sitten jokirannassa asuessani lenkkeilin usein Urkkapuistossa, kuten turkulaisittain paikka tunnetaan. Enää ei puhti piisaa kovin moniin portaisiin ja ylämäkiin.

Tuota pikaa oltiin WAMin edustalla. Sisään eläkeläiset pääsivät 7 eurolla, kun ei ollut esittää voimassa olevaa Museokorttia. Uusin kortin vasta sitten, kun saan toimeksi retken Helsingin kalliisiin näyttelyihin.

WAM esittelee Hei tyypit -otsikolla nykykuvanveistoa kuudelta taiteilijalta. Kovin tarkasti teoksiin ei tullut paneudutuksi, mutta kiertelemällä ja katselemella askeleita karttui lisää. Kaikkiaan lähes 8000 näkyi mittarissa, kun kotona tarkistin. 

Tässä muutama otos nähdyistä teoksista:

Materiaalit vaihtelevat puusta saveen ja lasista vanhoihin nahkavaatteisiin. Yhtään lasiteosta  en tullut kuvanneeksi. Jänniä muotoja, taidokkaita virityksiä niissäkin.

Innoissani olen etenkin siitä, että museoretkellä löytyi mainio reitti myös Turun kaupunginteatteriin. Sinne suunnistan syksyn tullen aina, kun jokin esitys houkuttelee ja ehdin saada lipun. Takaisin Sagaan suhahdan taksin kyydissä. Turhan pitkäksi on venynyt teatteritauko polvea ja muita ja muita kremppoja potiessa.

Päivän pyörähdys

Anu Pentikin Alussa oli siemen -näyttelyn viimeinen viikko on meneillään Wäinö Aaltosen museossa. Siinä päivän pääohjelma, kun sonnustauduin huristelemaan bussilla Turkuun. Matkaseuraksi osui tuttuja miehiä, jotka suuntasivat viikoittaiseen kahvitteluun rakentajien ammattikuntansa kerhohuoneelle. Yksi heistä päätteli kassistani, että olen menossa torille. En mennyt, vaan ennen museokäyntiä poikkesin alusvaateostoksilla ja apteekissa.

Asioilta ehdin sopivasti Cafe Wäinöön lounaalle, ennen kuin museo avasi ovensa. Tarjolla oli muun muassa hernesoppaa kahtena versiona. Jälkiruuaksi tuotiin pöytään vasta paistettu lätty hillolla ja kermavaahdolla terästettynä. Koko lysti maksoi nippa nappa 8 euroa. Poikkeanpa joskus uudestaan.

Kassi ja laukku kaappiin suljettuna ja naama piilossa maskin takana pääsi ihmettelemään hauraita saviluomuksia niitä kolhimatta. Avauskuva räväyttää näkyville voikukkia nupuista vaiheittain kehkeytyviin kukintoihin otsikkonaan Lapsuus. Jykevät puuvarret kannattelevat taiten savesta muotoiltuja umppuja, kun taas kuoleva voikukka pötköttää maassa terälehdet valjuina. Ideoiden kehittely valmiiksi teoksiksi on vaatinut valtavasti niin ajattelua kuin kätten taitoja.

 

Voikukan leijailevat siemenhyötyvät täyttävät yhden salin kiinnitettyinä lankojen varassa kattorakennelmiin. Kaunista. Samoin viimeinen sali tarjoaa kattoon ripustetuin valkoisin puikoin näkymän, josta syntyi mielikuvia pohjoisen lumilakeudesta.

Viimeinen sali puhkeaa väriloistoon Ilon puutarhana.

Teosten syntyä valottaa elokuva savitöihinsä uppoutuvasta Anusta, joka esittelee omaa elämänkaartaan taustaksi töilleen. Kiinnostavaa.

Yleisöä oli tänään liikkeellä jonoksi asti.

Mukana on myös jyhkeitä puuveistoksia puhkeamassa lehteen. Vaikuttavaa.

Voimataidetta Turussa

Turun taidemuseon alakerrassa on meneillään mittava katsaus Emil Nolden taiteeseen. Museon mukaan näyttely on toteutettu yhteistyössä Seebüllissä toimivan Nolde Stiftungin kanssa, ja se on esillä Suomessa ainoastaan Turussa. Niinpä ainakin keskiviikkona iltapäivästä monet olivat suunnistaneet museoon erikoisuuksia katsomaan.

Ensimmäisessä salissa juutuin tuijottamaan maalausta, jota hallitsevat uhkaavat pilvet niitylle pysähtyneiden varsojen yllä. Mitähän taiteilija kuvallaan kertoo? Näyttelyselosteen mukaan  "vuoden 1909 vaiheilla hän omaksui Saksassa uusinta uutta edustaneen ekspressionismin. Järeän tyylittelevästä ja voimakasvärisestä ekspressionismista tuli hänen tavaramerkkinsä."

Tupakoiva tyttö on esillä sekin heti ensimmäisessä salissa, samoin muutama muu naishahmoinen maalaus puutarhassa.

 

Erityisen vahvasti Nolde näkyy tulkinneen myös hänelle tärkeitä pohjoissaksalaisia maisemia. Niissä häämöttää usein rakennus kuin muistumana lapsuuden kodista. Uhkaavan komeat pilvimuodostelmat pakottavat nekin katsomaan kuvaa tarkasti, samoin meri- ja dyynihahmotelmat.

Tyko Sallinen tuli väkisin mieleen sekä perhettä että naisfiguuria esittävän maalauksen äärellä. 

Akvarellejakin on esillä paljon. Niiden kuvia näkee parhaiten linkkiä klikkaamalla. Kameran silmä näet toisti heijastuksia vastapäisistä ripustuksista ja myös minusta itsestäni kuvaamassa.

Pitkän uransa mittaan Nolde päätyi vakaasti kannattamaan kansallissosialismia, mikä ei pelastanut hänen teoksiaan joutumasta julistetuksi rappiotaiteeksi. Niitä takavarikoitiin. Moista taidetta ei Hitlerin Saksassa suvaittu. Edes maalaustarvikkeita ei myyty enää tälle taiteilijalle. Niinpä hän siirtyi akvarelleihin, sillä maalaamista mies ei jättänyt edes vanhana. Vapautensa hän säilytti natsiaikanakin ja sai asua itse suunnittelemassaan Noldehausissa.

Yksi ratkaisu hyväksyntään yltämiseksi oli mallien etsiminen upeasta puutarhasta. Muhkeita kukkamaalauksia onkin näyttelyssä esillä runsaasti.

Vain yhden muotokuvan löysin hienosti ripustettuna omalle seinälleen kapeassa tilassa.
Se lienee omakuva 1950-luvun alkuvuosilta.

Huomiota kiinnitti taulujen kehystys. Kaikissa on yhtäläiset ruskeat, leveähköt puuraamit. Niistä tulivat mieleen natsiaikojen ruskeapaitojen univormut. Tutkiskelin näet itseäni, sillä koetin selvittää, mitä natsivaikutteita maalauksista näkyy. Enpä erottanut oikeastaan mitään. Raamit tuskin riittävät todisteeksi. Itse työt ovat hienoja riippumatta tekijänsä aatemaailman antisemitismistä ja muusta ihmisvihasta. Voiko tosiaan olla niin, että voimallista taiteilijan kutsumusta kokeva maalari jakautuu mieleltään? Yhtäältä hän näkee ja kuulee sisäisiä kuvia, joita maalaa värikylläisesti. Toisaalta puhuu ja toimii äärimmäisen poliittisen suuntauksen mukaisesti. Ihmisessä riittää kummastelemista.

**********

Milloin on nyt?

Museomatka jatkui, sillä WAM esittelee parhaillaan erikoislaatuisia, aikaa pohdiskelevia teoksia. Ne jättivät minut niin ulkopuoliseksi, etten osaa sanoa näkemästäni mitään. Muutama video pysäytti tuumimaan ajan sisäkkäisyyttä. Siitäkään ei irtoa sen kummempaa. Installaatioista en saanut irti edes idean poikasta.

Mutta varsinainen ihme oli niin ikään Wäinö Aaltosen museossa virtuaalinen visiitti Pietarin Eremitaasin yhteen saliin. Ensi kertaa minua opastettiin käyttämään häkkyrää silmillä ja käsikapulalla ohjaamaan laserviivaa, kun se putkahti näkyviin salissa. Laserilla ulotuin lähelle jopa kattomaalauksia. Pikku haitaksi osoittautui se, että olo kävi horjuvaksi. Ihan helppoa ei muutenkaan ollut tottumattomana. Laser-osoitin näet tuppasi häviämään. Kokemus sinänsä avasi näkymiä tulevaisuuden mahdollisuuksiin ihan niin, kuin museoihmiset halusivat katsojille kertoa. Matkustamista voi vähentää vaikkapa virtuaalivisiitein taideaarteiden äärelle, kunhan hanke etenee.

Iltapäivä Turussa

Treffit Tuomiokirkkopuistossa toi eilen kaksi ammoista työkaveria toistensa hollille. Ennakolta oli jo sovittu, että käydään katsomassa H. C. Bergin teosten näyttely, joka on esillä Wäinö Aaltosen museossa syyskuuhun asti. Kävely kaunista Aurajoen rantaa WAMiin viritti tutkimaan erikoislaatuisia teoksia. Minun silmäni vangitsi ensimmäiseksi iso punainen ripustus. Se näytti edestä katsottuna kaksiulotteiselta, mikä ei lainkaan pitänyt paikkaansa, kuten sivulta ja takaa otettu kuva todistavat.

Teosten nimiä en kirjannut muistiin, koska niistä en tuntenut saavani vihiä tulkintoihin. Tyydyin pelkkään katsomiseen eri vinkkeleistä. Kuvan komea punainen härveli kiehtoo leijuvalla voimallaan. Arvoitukseksi jää, kuinka se on koottu ja ripustettu ehjänä ilmaan suuressa salissa. Paikassaan se puhuu rajoituksetta.

Naapurihuoneeseen on pystytetty alustastaan kasvamaan äärimmäisen kaunis, maljamainen teos. Keveänä se kutsui katsomaan itseään joka puolelta. Pintaa kirjavoivat metalliset filigraanit. 

Ylemmän tason tiloissa toistuvat useina värimuunnelmina jämptisti työstetyt teokset. Niistä tarjoan vain yhden esimerkin, hehkuvan keltaisen. Sisältä erottuu tekstiä samoin kuin Turun kaupunginkirjaston pääoven viereisen seinän täyttävistä Bergin kookkaista teoksista. Tällaiset houkuttelevat katsojaa siristelmään silmiään milloin teoksen edessä, milloin sivulla. Uusia sävyjä putkahtaa esiin aina, kun katsoja vaihtaa paikkaa.

Pääkallon hahmo on saanut nimekseen yksinkertaisesti Kallo. Muistaakseni suupielet muuntuvat hymystä totisuuteen, jos malttaa seurustella teoksen kanssa.

Minulle kuvan komistus edustaa monoliittia. Sen sisälle on upotettu ties millä tekniikalla metallia, joka tuntuu sädehtivän. Voin hyvin kuvitella teoksen johonkin suureen julkiseen tilaan ja ihmisiä sen ympärille pohtimaan kuin arvoituksellista viestiä kaukaa avaruudesta. Kovin monia ihmettelijöitä  eilen paikalla ei näkynyt.

Matkamme jatkui ulos museosta kohti Föriä. Tois pual jokke päästyä paineltiin kummallekin uuteen tuttavuuteen, Nooa-ravintolaan. Lietoon ja mökille hautautuneelle oli yllätys löytää entisen vierassataman pikku kuppilan paikalta tuliterän aluksen oloinen rakennus.

Joen puolella suuret ikkunat liukuvat auki niin, että katon alla istuessakin voi tuntea olevansa ulkona. Kuvia en tullut ottaneeksi joen kantilta.

Ravintolassa oli tilaa alkuiltapäivästä. Meillekin löytyi ikkunapöytä, josta oli hauska seurata jokiliikennettä. Lounasateriaksi valittu savulohisalaatti tuotiin nopeasti, samoin viime tingassa pyydetty jälkiruokaherkku.

Tuulisen viileänä päivänä jäi kokeilematta päivänvarjojen alla ateriointi ravintolan katolla. Siellä kumminkin istuskeli jokunen sinnikäs. Ruisrock-viikonloppuna paikka lienee täynnä joka kerrokseltaan. Isot varjot suojaavat yhtä lailla auringolta kuin sateelta, jota vihdoinkin ollaan saamassa tähän kuivuudesta kärsivään Suomen kolkkaan.

Matkamme jatkui kohti läheistä Kakolanmäkeä. Tarkoitus oli kohota korkeuksiin Funikulaarin kyydissä. Turha toivo, sillä taas se oli suljettuna yleisöltä, vaikka näkyi huristelevan edestakaisin radallaan. Suotta koko hanketta ei ole herjattu Jumikulaariksi.

Koska meillä vielä jalka nousee, lähdimme askeltamaan serpentiinitietä ylös. Pian löytyi oikoteitä, jopa rappusia. Ei aikaakaan, kun jo olimme ylhäällä entisen vankilan nurkalla. Lisää askeleita kertyi, kun en ottanut uskoakseni, että kiertämättä rakennustyömaata olisi kannattanut mennä suoraan Funikulaarin yläasemalle. Siitä näet johtaa reitti piha-alueelle, jonka takalaidalta löytyy kumppanini suosittelema ravintola Kakolanruusu.

Verkkosivuille ei ole vielä liitetty tuoreita kuvia ravintolan pysyväksi luonnehditusta nykyisestä paikasta punatiilisen hotellin alakerrassa. Sinne on muutettu vastikään. Lisää tiloja kuulemma on rakenteilla kabineteiksi ja muiksi kokoontumislukaaleiksi.

Sisätilat ovat koko lailla mustat, silti lämpimän tuntuiset. Modernit taideteokset hehkuvat siellä täällä. Ystävällinen henkilökunta olisi ollut valmis esittelemään tiloja ja juttelemaan enemmän, mihin meillä oli harrastusta. Kahvi kera erinomaisen sitruunapiirakan kyljessään talon omatekoista jäätelöä tarjoiltiin meille ulos markiisien suojaan. Opittiinpa aivan uutta laatukahvista, joka kuulemma paahdetaan lähistöllä ja maistuu parhaalta hiukan jäähtyneenä ilman lisukkeita. Ei siis edes maitoa sekaan!

Tyytyväisinä jatkoimme kävellen kohti Turun keskustaa. Naapuripaikkakunnillekin on kiirinyt tieto, että remontit alkavat siellä täällä valmistua ja että erityisen antoisaa on käydä Wiklundin tavaratalon 9. kerroksessa ja vielä sitäkin ylempänä näköalaterassilla. Pelkkä silmänruoka piisasi tässä kohteessa. Sitä tosiaan saatiin.

Torin suuntaan katsoessa jää miettimään, selvitäänkö urakasta kunnialla. Maailma muuttuu. Riittääkö edes paikallisesti muutoksiin varautumiseksi se, että rakennetaan lisää parkkipaikkoja maan alle. Vai löytyykö tiloille ajan oloon autojen asemesta muuta hyötykäyttöä?

Ortodoksikirkon edustalle ja Yliopistonkadun kävelyosuudelle torikauppiaat on asettuneet siihen malliin, että he taitavat sinnitellä kohti luvattua helpotusta torityömaan päätyttyä joskus parin vuoden kuluttua. Minäkin löydän tutut vihannes- ja marjakauppiaat, vaikka myyntipaikka olisi hiukan vaihtunut. Näin sopeutuvaisia ollaan, kun ei kovin isoja muutoksia vaadita, vielä...

Kotiin ehdittyä huokaisin hyvilläni: yksissä tuumin nautittiin mainiosta iltapäivästä kummankin entisessä kotikaupungissa!

Runoilija ei unohda eikä unohdu

Wäinö Aaltosen museossa (WAM) on meneillään Anna Ahmatovan neljä huonetta -näyttely. Teokset ovat Hannu Väisäsen maalauksin, koruompelein ja installaation toteuttamia tutkielmia tai tulkintoja sekä teoksista että niiden runoilijasta, jonka Stalinin ajan väkivaltakoneisto yritti vaientaa, turhaan.

Taiteilijan toivoo, että kierros aloitetaan kulkemalla myötäpäivään. Niinpä askelet veivät portaista vasemmalle. Jos oikein muistan, ensimmäinen maalaus viittaa Puniniin. Hänen päällystakkinsa kuvia Väisäinen on toteuttanut sarjana.

Näyttelyjulkaisusta selvisi, että Nikolai Puninin takki jäi naulakkoon, kun Neuvostoliiton salainen palvelu vangitsi hänet eräänä aamuyönä ja vei mennessään. Takki toimii yhä muistiesineenä myös Ahmatovan kotimuseossa Pietarissa.



Pitkänomaisen salin peräseinän ainoa teos on suurikokoinen Ahmatovan muotokuva. Sen lähistöllä on kaksi erikoislaatuista upein brodeerauksin ja applikaation sametille toteutettua työtä. Kuvat niistä jäivät ottamatta. Lattialla oikean puolen seinään nojaa kookkaita kyrillisiä kirjaimia, joita en osannut lukea. Lisäyksenä ja merkkinä hitaasta sytytyksestä tajuan vasta viikkoa myöhemmin, että siinähän lukee venäjäksi Fontankan talo.

Portaita nousemalla pääsee veistossaliin, jossa tuoksuu tuore puutavara. Siitä on rakennettu toisinto Fontankan talon piharakennuksen neljästä huoneesta ja niitä yhdistävästä käytävästä. Tällaisissa huoneissa runoilija asui Puninin avovaimona yhtaikaa miehen entisen perheen kanssa. Huimalta tuntuu! Kun poliittiset olosuhteet kiristyivät kiristymistään, Ahmatovan ja hänen ajoittain samoissa tiloissa asuneen poikansa käytössä oli enää huoneista pienin. Katsojat voivat tarkkailla karua, paljasta asuntoa myös ylhäältä päin ja vaikkapa kuvitella olevansa asukkaita vakoilevia salaisen poliisin kyttiä. Rakennelman sivulle on näet pystytetty kolisevat metalliportaat ja kävelytasanne kuin muistutuksena alituisesti uhanneista kyydityksistä.

Toisesta suunnasta sisään tultaessa törmää mursuviiksiseen hahmoon kuvana seinällä. Stalinin silmiltä ja korvilta ei hevin voinut suojautua 1920-luvun lopulta valtiaan kuolemaan 1953. Sitten vasta kaiken kattava terrori murtui.

Yhdelle Ahmatovan muotokuvalle Väisänen on antanut nimen Kristalli. Näen siinä jättiläiskokoisen kyynelen naulittuna silmään. Nenän muoto ja huulet ilmentävät määrätietoisuutta kuin merkkinä, että runoilija ei suostu alistumaan eikä unohtamaan.

Pahimpina vainon vuosina Andrei Ždanov piti huolen, ettei Ahmatovalta julkaistu mitään. Runoilija menetti jäsenyytensä kirjailijaliitossa ja samalla myös ruokakuponkinsa. Ilman ystäviensä apua hän olisi nälkiintynyt kuoliaaksi.

Pahimpinakin aikoina Ahmatova tuotti tekstiä paperilappusille. Testit luettiin takuuystävien kesken, kunnes kukin muisti ne ulkoa. Sitten lappuset poltettiin samovaarin tulipesässä. Tässä selitys, miksi Väisänen on toteuttanut ainakin 11 teoksen sarjan kuvia eri tavoin torsoista samovaareista nimellä Requiem.

Muutama runo on saanut painokkaan paikan näyttelyn eri tiloissa.

Viimeisestä salista kameraan tarttui kuva nimeltä Mustamaijan kolina. Sekin on yksi versio aamuöisin Leningradin kaduilla pahaenteisesti kolisseiden vankivaunujen ihmisten mieliin jättämästä kauhusta. Itse kuva yltää konkreettisen tuolle puolen ja tuo mieleeni kaltereiden rivistöt.

Poistuttaessa huomasin sivusilmällä rivin ruukkuja. En tullut tarkistaneeksi, miksi ne jököttävät korokkeella. Selitys olisi löytynyt yhden sivun mittaisesta opaslehtisestä, jonka kaikki tulijat saavat käteensä ehti alkajaisiksi.

Ruukkujen takana seinällä näkyy maalaus, yksi versio aiheesta Poltetut runot. Sarjaan kuuluu myös pari sellaista teosta, joissa häivähtää kokonainen poltettu sivu. 

Jos olisin tiennyt ennakolta, että Hannu Väisänen toivoo näyttelynsä katsojien osallistuvan ruukuin toteutettuun installatioon, olisin tuonut oman satsini tuhkaa tämän ohjeen mukaisesti:

Hannu Väisänen kutsuu yleisön osallistumaan Muistomerkki-installaatioon
Hyvä ystävä ja hyvä muistin ystävä!
Teen näyttelyn yhteyteen eräänlaisen muistamisen ja muistin installaation. Ja tarvitsen apuasi sen toteuttamiseen. Jos haluat auttaa minua, toimi seuraavasti: Opettele joku teksti ulkoa. Teksti voi olla mikä tahansa; runo, resepti, värssy, sanalasku, loru. Saattaa olla että sinulla on valmiina muistissasi joku ulkoa oppimasi teksti.  Tekstin ei tarvitse olla pitkä. Tärkeintä on, että valitset tekstin itse. Kun olet varma että osaat tekstisi ulkoa, kirjoita tai printtaa se A4- kokoiselle arkille. Polta sitten arkki jossakin turvallisessa paikassa. Katso, että paperiarkki on kokonaan palanut ja tuhkaantunut. Kun tuhka on kylmennyt, hienonna tuhka mahdollisimman tasaiseksi. Kerää tuhka pieneen suljettavaan pussiin. Tuo tuhkapussi WAMiin, jossa museovalvojat siirtävät tuhkat vanhoihin ranskalaisiin säilytysastioihin.
Muistomerkki-installaatiossa ei ole kyse kuolemasta tai vainajasta, vaan se ylistää muistia ja samalla tekee kunniaa Anna Ahmatovalle, jolle omien teosten ulkoa oppiminen oli ainut tapa tallentaa ne tulevaisuuteen. Muistamisen tuhkaa kerätään koko näyttelyn ajan.
Kiitos etukäteen arvokkaasta avustasi,
Hannu Väisänen

Voisin tietysti mennä uudestaan WAM:iin ja viedä tuhkapussukkani sisällön liitettäväksi Väisäsen teokseen. Taitaa kumminkin jäädä menemättä ja viemättä, vaikka vetoomus kaihertaa mieltä.

Kiitokset sekä Hannu Väisäselle että WAM:lle aisteja ja ajatuksia herättävästä näyttelystä. Erityiskiitoksen taiteilijalle esitän näyttelyjulkaisusta, jonka ystäväni minulle osti yllätyslahjana. Kauniisti taitettu kirja tarjoaa paljon sellaista tietoa. Lukemisen aloitin lähes saman tien ja aion palata kirjaan vaikkapa vain kuvia katsellen.

Tässä vielä linkki muutaman vuoden takaiseen blogijuttuuni, jonka kirjoitin Pietarin matkalla koetun Ahmatova-elämyksen tunnelmissa.