Miika Vaskolan maalausten äärellä

Keskiviikoksi 6.4. suunniteltu helsinkiläisen naisporukan käynti Turun taidemuseossa peruuntui erinäisistä syistä. Niinpä piti paikata hanke kahden kaarinalais-lietolaisen naisen voimin. Sateisena torstaina olimme jo 11:ltä museossa. Näytteillä oli ja on edelleen Miika Vaskolan maalauksia. Timo Valjakka arvioi Helsingin Sanomissa 10.11.2015 hänen viime syksyn näyttelynsä Remembering Forwards. Se oli esillä Helsinki Contemporaryssa (Bulevardi 10). Samoja teoksia on näytteillä Turussa. Otsikko tiivistyy näihin sanoihin:

Miikka Vaskolan teokset muistuttavat isoäidinaikaisista valokuvista

Uudet maalaukset ovat entistä runsaampia ja mehevämpiä.

Netistä löytyy runsaasti kuvia Vaskolasta ja hänen töistään. Mies tarjoaa lyhyessä videoklipissä olennaisia seikkoja työskentelytavastaan. Klikkaa yllä taiteilijan nimeä.

Erityisen puhutteleviksi koin joistakin maalauksista katsojaa tuijottavat silmät. Ne on piirretty äärimmäisen tarkasti ja taitavasti. Toisissa maalauksissa taas silmät peittyvät taulun jakavaan viivaan kuten  Horisontti-nimisessä.

Horjuvia tulkintoja tuottivat useat maalaukset. Parissa kolmessa vanhahtavassa, tietyin osin valokuvantarkassa kuvassa mieshahmon kasvojen suusta ja leuasta näkyy toisinto kasvoista. Mitä, Miksi?

Katsojaa kutkuttava ratkaisu on tämäkin, nimeltään Naisprofiili. Mihin kuvan hahmo katsoo? Mitä kuvan ulkopuolelle rajautuu? Miksi? Mikä on minun osani tässä tapahtumassa?

Pitkään tuli seisotuksi myös Tärähtänyt-nimisen naishahmon edessä. Siinäkin silmät vetosivat vahvimmin ainakin minuun. Jostain syystä nettigalleriasta kopioidun otoksen mukana tuli toinenkin kuva. Se esittää itsenäistä maalausta. Nimeä en tiedä. Ehkä se on Nimetön, niin kuin tämä puhelimen kameran otos:

Jos kuvataidetta harrastavien naisten joukko olisi päässyt tulemaan Helsingistä Turkuun, niin kuin oli kaavailtu, olisi porukalle kustannettu museosta opastus. Sillä tavoin töistä olisi tosiaan saanut irti sellaista, johon omat hoksottimet eivät riitä.

Terveisinä naispoppoolle kerron vielä, että kävimme kahteen naiseen myös lounaalla. Meillä vanhoilla tutuilla on näet tapana treffata kerran kuussa ja käydä silloin aina uudessa lounaspaikassa. Hetken päähänpistosta solahdimme tällä kertaa Turun taidemuseon lähinaapuriin, Suomalaiseen Pohjaan. Sinne herrojen klubiin ei suinkaan päässyt oikopäätä, mutta ovikelloa soittamalla uksi aukesi. Ja kas, meidät naiset toivotettiin isoon, typötyhjään ruokasaliin tervetulleiksi ja ohjattiin parhaaseen ikkunapöytään. Erinomaista ruokaakin tarjottiin hintaan, jonka hyvin jaksoi maksaa. Olisi ollut kosolti tilaa ja juttelurauhaa vaikka koko salilliselle lounastajia. Niitä ei kuitenkaan ilmaantunut lisää. Jotakin ryhmää tarjoilija kertoi odotettavan iltapäivällä kello kolmeksi. Myös illat kuuluvat olevan vilkkaita. Mepä siis nautimme harvinaisesta, suorastaan ylellisestä lounashetkestä ihan kahdestaan.

Hyvä reissu kaikin puolin!