Kunnioitusta herättää Valtosen kirjaansa upottama tietomäärä. Lukija kylpee monen alan tutkimustiedoissa ja tuskailee kunnianhimoisen, asiaansa paneutuneen amerikkalaisen kurjaa oloa suomalaisessa yliopistossa. Ei löydy pätevälle tutkijalle paikkaa, kun Joe Chayefski - sittemmin kuuluisa professori Baltimoren yliopistossa - muuttaa Suomeen ja avioituu suomalaisen Alinan kanssa. Hirtehisiä asetelmia vilahtelee, kun itsensä "huippututkijoiksi" nimenneet suomalaiset pelaavat kotiin päin, torjuvat amerikkalaisen ja välttelevät vieläpä tämän kansainvälisiä tutkimusryhmiä.
Päästäkseen kiinni kunnon töihin Joe lähtee Suomesta. Helsinkiin jäävät vaimo Alina ja poika Samuel. Neurotieteiden lisäksi romaani tarjoaa näkymiä kulttuurien törmäykseen. Rakastuessa ei arvaa, mitä puolisoiden hyvin erilaisesta taustasta seuraa perhe-elämässä. Yhteinen lapsikaan ei voi pidätellä isää Suomessa. On kiiruhdettava ottamaan paikkansa tutkijayhteisössä, kun se vielä on mahdollista. Pojan kasvatus jää äidin murheeksi.Romaanin puolivälin paikkeilla olin hermostua Alinan kuvaamiseen. Minusta tuntui kuin hän olisi jonkinlainen ripustin yksinhuoltajan piirteille. Alina tulee määritellyksi, ei eläneeksi täyteläisenä henkilönä tapahtumissa. Kun tämä vaihe jää ja Alina menee uudestaan naimisiin, ryhtyy kirjoittamaan kirjoja, osallistumaan julkisiin keskusteluin, saa kaksi poikaa lisää, niin kierrokset romaanissakin kiihtyvät ja ironiset piikit singahtelevat yhä terävämpinä. Välillä ollaan pitkiä jaksoja Yhdysvalloissa Joen kuvioissa.
Huiman pelottavia näköaloja avautuu äärimmilleen kehitellystä ihmisten ohjailusta, kun nämä on koukutettu käyttämään iAm-laitetta. Valikoidut koululaiset saavat sen käyttöönsä suostumalla laitevalmistajan esittelijöiksi. Yhtenä etujoukossa on Joen lahjakas, 15-vuotias tytär. Vanhemmat eivät tajua lainkaan, mistä on kysymys. Nämä jaksot ovat semmoista tieteellisen aivotutkimuksen tulosten soveltamista, että lukija on aivan äimänä. Ymmärrys ei riitä tajuamaan, mikä kaikki voi olla mahdollista täysin valvomattomassa, amerikkalaismallisessa kaupallisessa toiminnassa. Hyvästä maksusta näet koulu sallii firman värväykset oppilaiden keskuudessa.
Romaanin jälkipuolisko tuo esiin yhä uusia suuria huolenaiheita. Niitä aiheuttavat muun muassa tieteellisten julkaisujen kustannuskeskittymät ja eräät kansainväliset firmat. Ongelmia seuraa myös nuorten idealistien puuhista, kun nämä esimerkiksi eläinkokeiden vastustamisen nimissä ryhtyvät terroritekoihin. Professori Joe Chayefski joutuu maalitauluksi. Käy ilmi, että aikuiseksi varttunut, erittäin lahjakas Samuel on osallisena toimissa. Pojan tiedetään oleilevan Yhdysvalloissa ja vaikuttavan jossakin boikotteja masinoivassa ryhmässä.
Romaani alkaa yhä enemmän muistuttaa jännityskertomusta. Niinpä minäkään en keskeyttänyt lukemista, ennen kuin pääsin aivan loppuun. Harmikseni aloin aavistella loppuratkaisua jo varhain. Kaikkitietävä kertoja kuljettaa lukijaa sitä kohti kuin hidastetussa leffassa. Olennaisia, huomiota herättäviä vinkkejä on tarjolla useita, mikä sekin tuntui liian ilmeiseltä. Se seikka lopun tragediasta kuitenkin kirkastuu, että romaanin keskeiset henkilöt, isä-Joe ja äiti-Alina, jotka ovat kaiken aikuisikänsä poteneet syyllisyyttä kasvattajina, eivät syyllisyydestään vapaudu. Mieleeni piirtyi kuva, joka melkeinpä rinnastuu vanhatestamentillisiin uhraamisrituaaleihin. Vaikuttavaksi se on rakennettu näyttämöineen kaikkineen, mutta jäi oudosti tehoamatta minuun lukijana.
Nyt, kun olen toipumassa kiivaasta luku-urakasta, mieli askartelee edelleen kirjan aihelmien ja yksityiskohtien runsaudessa. Sanottava tuntui pakahtuvan määräänsä. On juutalaisuutta, kristillisyyttä, ilmastoasioita, rikollisuutta, koe-eläimiä, lasten kotihoitoa suomalaistyyliin, naisten työuria, miehen äärimmäistä työhön sitoutumista, äänekkäitä kotiriitoja, nuoren miehen ahdinkoa koulun loputtua ja tyttöystävn häivyttyä Jyväskylään, käsituliaseen hankkimista, moraalisia tuskailuja, poliittisen kannan muutoksia ahdingossa... Huikea kuva runsaudesta syntyy valkosiipisten kaskaitten pöllähtäessä valtaisina parvina näkösälle Chayefskien pihamullasta. Melkoisesti lienee kirjailijankin pääkopassa sirissyt, kun hän on mahduttanut kaiken haluamansa yksiin kansiin. Mutta miksi Chayefskien kodista piti vielä aivan loppuvaiheessa mainita semmoinenkin yksityiskohta, että sohva on Ikeasta ostettu?
Valtosen eepos on raapaissut minusta esiin sekä ärtymystä että hingun keskustella tekstin kanssa. Myönnän ilman muuta, että kirja oli syytä lukea ja sen matkassa yrittää pohtia, mitä meistä itse kullekin ja koko maailmalle on tapahtumassa. Dystopia hätkähdyttää - seuraako siitä muuta?
Tarjoan vielä monista mahdollisista kirjaa käsittelevistä linkeistä tämän yhden, hyvin myönteisen arvion:
5 kommenttia:
En ole kirjaa lukenut ja tuskin luenkaan, elokuvaksi se voisi hyvin päätyä kuvailusi perusteella ja sen varmaan sitten katseleisin.
Tuo mitä lopussa toteat, että nuoret elävät kovin eri maailmassa kuin me vanhat, on minun mielestäni totta. Kannattaa silti muistaa, että nuoret elävät usein myös eri maailmoissa toistensa suhteen - nuoriso ei ole mikään yhtenäinen ryhmä.
Niin on asian laita. Eivät muuten vanhatkaan asetu yhteen muottiin. Siltä ainakin tuntuu, kun julkipuhe näkee vanhat milloin mitenkin. Ja aina niin, etten tunnista itseäni puheista.
Kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta , tilasin sen jo heti , kun Hesari sen arvosteli . Ei ole vielä tullut ....
Onhan kirja luettava! Monenlaisia mielipiteitä olen siitä kuullut, yksi kehuu tosi upeaksi, toisen mielestä ei ole niinkään mieleinen.
Kerropa minullekin lukukokemuksestasi, kun olet sen hommannut. Kiinnostaa kuulla!
Lähetä kommentti