Elämä kuin vesiseinän takana

Parin vuoden takainen Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät, josta hänelle tupsahti Finlandia-palkinto, jätti minut melko kylmäksi, kuten blogijuttuni paljastaa. Silti tai ehkä juuri siksi ostin muutamalla eurolla saman tekijän suppean teoksen nimeltä Vesiseinä. Se ilmestyi jo 2006, e-kirjana 2015.

Elisa Kirja hehkuttaa varhaista teosta oudonlaisesti kuululla palkkinnolla. Esittelyn loppuosakin tuntuu puhuvan ihan eri kirjasta kuin minun lukemastani.

"Finlandia-palkitun kirjailijan arvostelumenestys
Millaisia vaihtoehtoisia reittejä elämässä voi valita ja millainen tarina silloin kehkeytyy? Entä miksi joskus tajuaa valitsevansa väärin, mutta katsoo tapahtumia ikään kuin vesiseinän läpi, voimatta vaikuttaa asioiden kulkuun?
Jussi Valtonen kirjoittaa ihmisistä epämukavissa asennoissa, vaativien ihmissuhdekuvioiden puristuksissa. Haikeankipeä huumori ja inhimillinen ymmärrys tuovat äkkivääriin asetelmiin tuulahduksen lempeää ilmaa."

Kirsin kirjanurkka tarjoaa oivan opastuksen teoksen kaksijakoiseen tarinaan. En siis kajoa siihen, vaan mainitsen pari seikkaa, joita lukiessa mietin. Minusta kertoja näkee henkilöittensä toiminnan taakse, heidän tajuntaansa. Hän poimii näiden tekemisistä avainkohtauksia. Yksityiskohdat puhuvat ja puhuttelevat. Tuntuu kuin katsoisi muutamin tarkoin vedoin luonnosteltuja ja silti uskottavia hahmoja. Raadollisia seikkoja paljastuu. Juuri ne muovaavat esimerkiksi Antin tapaa toimia myös aikuisena.Tätäkö on kohtalo?

Kerronta etenee kakistelematta ja häpeilemättä. Tempo on nopea, kieli täsmällistä. Molemmat skenaariot Antin vaihtoehtoisista elämänkuluista tuntuvat mahdollisilta. Törkeä itsekkyys paisuu toimittajaversiossa, kun taas paniikki yltyy siinä tarinassa, jossa Antti räpistelee aivotutkijana. Paljon tulee sanotuksi masennuksesta vaimo-Ellin kuvauksena. Ahdingossa on myös Antti. Hän ei koe riittävänsä vaimolle eikä oikein tyttärellekään, saati itselleen. Umpikuja uhkaa. Ellin vaatima avioero on jo lähes vireillä. Mutta tapahtuu ihme: Ellin syvä masennus hellittää ja hän lähtee liikkeelle vanhempiensa luota. On kuin armon säde välähtäisi mustista pilvistä Antillekin.

Lopussa kehä umpeutuu: Läsnä ovat vain isä ja aikuinen poika, joka avustaa sairauskohtauksen saanutta vanhusta. Kaunaisesta, juoppoa isää vihanneesta pojasta on varttunut huolehtiva mies.

Tätä kirjoittaessani kirjan päätös tuntuu valoisammalta kuin lukiessa. Taiten luotu tarina näet jätti jälkeensä alakuloa. Olisi hyvä pohtia porukassa, mistä kaikesta kirja puhuukaan. Kristillistä ulottuvuuksia ja eettisiä kannanottoja tarinasta löytyy samoin kuin massiivisesta He eivät tiedä mitä tekevät -romaanista. Kummastakin tekstistä kuuluu pohdiskelevan, asiantuntevan kertojan kiihkeä ääni.

PS Jälkiajatuksena juolahti mieleen, että kirjan kuvio rakentuu dialektisesti: on teesi (Antti toimittajana), antiteesi (Antti aivotutkimuksessa assistenttina) ja synteesi (Antti auttamassa isäänsä mökillä).

Runsaus rasitteena

Kas kummaa, en hihku innostuksesta luettuani Jussi Valtosen jättikirjan, vuoden 2014 Finlandia-palkinnolla kruunatun.  Eilen nielaisin viimeiset rivit He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin e-kirjaversion lähes 600 sivusta. Pistelin samaan syssyyn myös kiitokset ihmisille, jotka ovat osallistuneet Valtosen projektiin.  Heitä on paljon.

Kunnioitusta herättää Valtosen kirjaansa upottama tietomäärä. Lukija kylpee monen alan tutkimustiedoissa ja tuskailee kunnianhimoisen, asiaansa paneutuneen amerikkalaisen kurjaa oloa suomalaisessa yliopistossa. Ei löydy pätevälle tutkijalle paikkaa, kun Joe Chayefski - sittemmin kuuluisa professori  Baltimoren yliopistossa - muuttaa Suomeen ja avioituu suomalaisen Alinan kanssa. Hirtehisiä asetelmia vilahtelee, kun itsensä "huippututkijoiksi" nimenneet suomalaiset pelaavat kotiin päin, torjuvat amerikkalaisen ja välttelevät vieläpä tämän kansainvälisiä tutkimusryhmiä.

Päästäkseen kiinni kunnon töihin Joe lähtee Suomesta. Helsinkiin jäävät vaimo Alina ja poika Samuel. Neurotieteiden lisäksi romaani tarjoaa näkymiä kulttuurien törmäykseen. Rakastuessa ei arvaa, mitä puolisoiden hyvin erilaisesta taustasta seuraa perhe-elämässä. Yhteinen lapsikaan ei voi pidätellä isää Suomessa. On kiiruhdettava ottamaan paikkansa tutkijayhteisössä, kun se vielä on mahdollista. Pojan kasvatus jää äidin murheeksi.

Romaanin puolivälin paikkeilla olin hermostua Alinan kuvaamiseen. Minusta tuntui kuin hän olisi jonkinlainen ripustin yksinhuoltajan piirteille. Alina tulee määritellyksi, ei eläneeksi täyteläisenä henkilönä tapahtumissa. Kun tämä vaihe jää ja Alina menee uudestaan naimisiin, ryhtyy kirjoittamaan kirjoja, osallistumaan julkisiin keskusteluin, saa kaksi poikaa lisää, niin kierrokset romaanissakin kiihtyvät ja ironiset piikit singahtelevat yhä terävämpinä. Välillä ollaan pitkiä jaksoja Yhdysvalloissa Joen kuvioissa.

Huiman pelottavia näköaloja avautuu äärimmilleen kehitellystä ihmisten ohjailusta, kun nämä on koukutettu käyttämään iAm-laitetta. Valikoidut koululaiset saavat sen käyttöönsä suostumalla laitevalmistajan esittelijöiksi. Yhtenä etujoukossa on Joen lahjakas, 15-vuotias tytär. Vanhemmat  eivät tajua lainkaan, mistä on kysymys. Nämä jaksot ovat semmoista tieteellisen aivotutkimuksen tulosten soveltamista, että lukija on aivan äimänä. Ymmärrys ei riitä tajuamaan, mikä kaikki voi olla mahdollista täysin valvomattomassa, amerikkalaismallisessa kaupallisessa toiminnassa. Hyvästä maksusta näet koulu sallii firman värväykset oppilaiden keskuudessa.

Romaanin jälkipuolisko tuo esiin yhä uusia suuria huolenaiheita. Niitä aiheuttavat muun muassa tieteellisten julkaisujen kustannuskeskittymät ja eräät kansainväliset firmat. Ongelmia seuraa myös nuorten idealistien puuhista, kun nämä esimerkiksi eläinkokeiden vastustamisen nimissä ryhtyvät terroritekoihin. Professori Joe Chayefski joutuu maalitauluksi. Käy ilmi, että aikuiseksi varttunut, erittäin lahjakas Samuel on osallisena toimissa. Pojan tiedetään  oleilevan Yhdysvalloissa ja vaikuttavan jossakin boikotteja masinoivassa ryhmässä.

Romaani alkaa yhä enemmän muistuttaa jännityskertomusta. Niinpä minäkään en keskeyttänyt lukemista, ennen kuin pääsin aivan loppuun. Harmikseni aloin aavistella loppuratkaisua jo varhain. Kaikkitietävä kertoja kuljettaa lukijaa sitä kohti kuin hidastetussa leffassa. Olennaisia, huomiota herättäviä vinkkejä on tarjolla useita, mikä sekin tuntui liian ilmeiseltä. Se seikka lopun tragediasta kuitenkin kirkastuu, että romaanin keskeiset henkilöt, isä-Joe ja äiti-Alina, jotka ovat kaiken aikuisikänsä poteneet syyllisyyttä kasvattajina, eivät syyllisyydestään vapaudu. Mieleeni piirtyi kuva, joka melkeinpä rinnastuu vanhatestamentillisiin uhraamisrituaaleihin. Vaikuttavaksi se on rakennettu näyttämöineen kaikkineen, mutta jäi oudosti tehoamatta minuun lukijana.

Nyt, kun olen toipumassa kiivaasta luku-urakasta, mieli askartelee edelleen kirjan aihelmien ja yksityiskohtien runsaudessa. Sanottava tuntui pakahtuvan määräänsä. On juutalaisuutta, kristillisyyttä, ilmastoasioita, rikollisuutta, koe-eläimiä, lasten kotihoitoa suomalaistyyliin, naisten työuria, miehen äärimmäistä työhön sitoutumista, äänekkäitä kotiriitoja, nuoren miehen ahdinkoa koulun loputtua ja tyttöystävn häivyttyä Jyväskylään, käsituliaseen hankkimista, moraalisia tuskailuja, poliittisen kannan muutoksia ahdingossa... Huikea kuva runsaudesta syntyy valkosiipisten kaskaitten pöllähtäessä valtaisina parvina näkösälle Chayefskien pihamullasta. Melkoisesti lienee kirjailijankin pääkopassa sirissyt, kun hän on mahduttanut kaiken haluamansa yksiin kansiin. Mutta miksi Chayefskien kodista piti vielä aivan loppuvaiheessa mainita semmoinenkin yksityiskohta, että sohva on Ikeasta ostettu?

Valtosen eepos on raapaissut minusta esiin sekä ärtymystä että hingun keskustella tekstin kanssa.  Myönnän ilman muuta, että kirja oli syytä lukea ja sen matkassa yrittää pohtia, mitä meistä itse kullekin ja koko maailmalle on tapahtumassa. Dystopia hätkähdyttää - seuraako siitä muuta?

Tarjoan vielä monista mahdollisista kirjaa käsittelevistä linkeistä tämän yhden, hyvin myönteisen arvion:

 Nykymenon diagnoosi

Jussi Valtonen nousee suomalaisen kirjallisuuden eturiviin

Kulttuuri 13.11.2014 2:00

Jukka Petäjä

Helsingin Sanomat