Kurjuutta komeasti

Eilen illalla näin Åbo svenska teaternissa musikaalin vailla vertaa, jos on mainoksiin uskominen. Victor Hugon Kurjat-romaani on ollut lähtökohtana Alain Boublilin ja Claude-Michel Schönbergin yhteistyölle, jonka tulos  esitettiin ensi kertaa 1985. Siitä alkoi yhä jatkuva suosio (http://www.abosvenskateater.fi/sve/lesmiserables). Linkin kautta löytyy toisia linkkejä sanomalehtiin, jotka ovat julkaisseet esityksestä kritiikkejä. Niinpä kirjoitan tähän vain omia havaintojani. Kuvat poimin teatterin nettisivulta.

Ensinnäkin on ihan erityistä kuljeskella Suomen vanhimmassa teatterissa, joka on remontoitu pieteetillä. Kokoa on vähänlaisesti, perinteitä sitä runsaammin. Eilisillan musikaalia varten alimman parven kultakoristeiset reunat oli peitetty säkkikankaalla, samoin etuaitiot. Niiden eteen oli lisäksi pystytetty ramppi, jolla etenkin vartiosotilaat kulkivat ja jolta taistelukohtauksessa myös ammuttiin. Kullankimalluus olisikin ollut melkoisessa ristiriidassa tapahtumien kanssa.

Itse esitys lähti heti ensi tahdista räväkästi vauhtiin. Kaiken kaikkiaan aistin pitkin matkaa ohjaajan jämerän otteen. Siirtymät sujuivat tarkasti, kohtaukset rytmittyivät energisesti. Lyyriset jaksot joukkokohtausten lomassa toivat näyttämölle enintään kolme neljä hahmoa. Suuret eettiset kysymykset rikoksesta ja rankaisemisesta, oikeudesta ja kohtuudesta, tiukasta lainmukaisuudesta ja armahduksesta personoituvat ensi sijassa kuvassa näkyvään päähenkilöön Jean Valjeaniin ja hänen kestopiinaajaansa poliisimestari Javertiin. Valjean ottaa suojatikseen Cosette-tyttösen, jonka varaton äiti on joutunut jättämään lapsensa hoidettavaksi kiskuripariskunnalle. Äiti kuolee varhain. Häntä helpottaa Valejanin lupaus huolehtia tytöstä. Hugon romaani käy yhä 1800-luvun järkyttävästä sosiaaliraportista. Sen keskeiset vastakkainasettelut ovat tallella musikaalissa, vaikkakin melko kepeästi.

Minulle entuudestaan tuntemattomat näyttelijät osoittautuivat kaiken muun hyvän lisäksi loistaviksi laulajiksi. Kukaan ei tuntunut orvolta osassaan. Toimintaa näyttämöllä leimasi luontevuus, jota vielä valot sopivasti korostivat. Orkesteri kapellimestareineen oli tietysti yksi olennainen onnistumisen tae, jota äänentoisto vahvisti. Hullunkurisena pikku havaintona huomasin aika ajoin permannon viidennelle riville, että vaikka orkesteri kaiken aikaa mitä suurimmassa määrin kuului, siitä ei näkynyt muuta kuin kapellimestarin näyttämön tasalta huitova oikea käsi.

Ainoa seikka, joka illan mittaan esityksessä herätti vähän närää, oli ensimmäisen näytöksen pituus, tunti ja lähes kolme varttia! Sattui näet vielä niinkin, että vasemmalle puolen viereeni ilmestyi viime tingassa nuorehko nainen - ehkä nelikymppinen -, joka jo ensimmäisen tunnin aikana kävi levottomaksi. Hän alkoi kumarrella kassiinsa päin, eikä suotta: kohta oli viinipullon puolikas hyppysissä. Parin naukun jälkeen operaatio toistui toisin päin ja pullo pääsi takaisin kassiin. Mutta ei aikaakaan, kun jano yllätti uudestaan. Ilmeisesti siinä vaiheessa toisen puolen naapuri tuli huomauttaneeksi jotakin, koska tilanne alko kiristyä. Nainen poimi kassistaan vihon ja kynän, kääntyili ja vääntyili, kysyi minultakin jotakin, mutten kunnolla kuullut mitä. Jossain vaiheessa hän kysyi väliaikaa, mutten tiennyt. Odotimme sitä kumpikin. Ykskaks lähes puolentoista tunnin istumisen jälkeen nainen sanoi, että nyt hän tarvitsee apua: kuinka täältä pääsee pois? Näytin tuttua ovea muutaman penkin päässä. Sinne hän lähti könyämään ja tuuppasi mennessään vieressään istunutta niin, että tämä singahti tyhjäksi jäänelle paikalle minun viereeni. Hetki siinä yhdessä ihmeteltiin. - Että tämmöinen pikku episodi oli meneillään katsomossa, kun näyttämöllä esitettiin suurta draamaa. Kuulemma nainen oli eteisessä maininnut postumisensa syyksi, että häntä oli kiusattu salissa... Väliajalla huomasin hänet nojailemassa baaritiskiin. Paikalleen hän ei enää palannut.