Sienisoppaa ja Philomelaa

 Pyhäinpäivän retki Helsinkiin nostatti naisenergiaa, niin kuin päivän yhden puuhanaisen hilpeässä kutsussa luvattiin. Lauttasaaren Untuvan kerhotilaan ilmaantui naisia runsaat kaksikymmentä jo hyvissä ajoin iltapäivästä. Verkostoitumisen mestarin kutsu kuultiin eikä suotta, kun monissa liemissä kypsynyttä seuraa oli taas saatavilla. Suuhunsa jokainen sai makoisaa sienisoppaa lisukkeineen ja päälle omenatorttua. Juomapuolessakaan ei ollut valittamista: viiniä riitti, kahvia ilmaantui kuppiin.

Iltapäivän tilaisuudesta puuttui vain illan nimihenkilö, Sirkka-Liisa Sass, jonka kouluajoilta muistan Krapinojana. Mutta illan tullen hänetkin tavattiin. Ensin piti siirtyä Lauttasaaresta Kapsäkki-musiikkiteatteriin Hämeentie 68:aan. Siellä sali täyttyi ottamaan vastaan pääosin Sirkka-Liisan sanoittamia ja säveltämiä lauluja. Ne oli poimittu Naisen muotoinen -otsikon alle. Olen ennenkin ollut samassa paikassa kuuntelemassa Sirkka-Liisan aineistosta koottua konserttia. Silloin nimenä oli Riisutut roolit ja esittäjinä muutamia huipputaidokkaita sibeliusakatemialaisia.

Eilen illalla lauluja tulkitsi 40 uhkeasti mustiin pukeutuneen ja punaruusuin koristautuneen naisen Philomela-kuoro (http://www.philomela.fi/) johtajanaan Marjukka Riihimäki. Ensi kertaa kuoro kuulemma noudatti koreografiaa, joka salli laulajien liikkua milloin piirinä koko permantoalueen ympäri, milloin siirtyä parvekkeelle ja sitten taas palata lavalle eri muodostelmiin. Leena Gardiner oli ohjannut kuoroa teatteriottein. Hienoa, eloisaa! Näin monet tutut laulut nousivat taas siivilleen kerrassaan vaikuttavasti. Sovituksia olivat tehneet Veera Railio, Maija Ruuskanen ja Eeva Siljamäki.  Sassin ohella Leif Fält oli toiminut säveltäjänä. Selvisi muuten sekin, että laulajista nuorimmat käyvät yhä Sibelius-lukiota. Iso ja onnistunut satsaus herätti oitis toiveet uusista konserteista samalla ohjelmalla. Niitä myös lupailtiin.

Sivun kuva on peräisin omasta kamerastani muutaman vuoden takaa. Juhlimme silloin Sirkka-Liisan kanssa samassa porukassa puolivuosisataista valkolakkiamme. Yhtenä ohjelmanumerona Sirkka-Liisa esitti runojaan. Siitä tilanteesta otin kuvan. Eilisiltaisesta Sirkka-Liisan puheenvuorosta en huomannut edes yrittää kuvaa. Siitä viis, mutta kunpa hän tarjoaisi punnitut sanansa luettaviksi esimerkiksi FB-sivultaan.

Pilvilinnaa ja Crusellia

Eilen oli taas se heinäkuun päivä, jolloin noudatin kutsua piipahtaa Uudessakaupungissa. Vanhojen koulukavereiden gängi oli koolla Vanhan kirkon ja Vallinmäen tuntumassa. Pari sataa vuotta vanhassa, harvinaisessa puutalossa asuu aviopari, jonka molemmat osapuolet olen tuntenut kymmenvuotiaasta. Kihnattiin samassa luokassa koulunpenkkejä, kunnes valkolakki päässä kaikottiin kuka minnekin. Nyt ollaan eläkeläisiä ja keräännytään silloin tällöin yhteisiin tapaamisiin. Uudenkaupungin-reissuilla on aina muutakin ohjelmaa kuin viihtymistä omenapuiden alla lohisoppaa nautiskellen.

Alkajaisiksi suunnistettiin Pilvilinnaan, josta harva lienee edes kuullut, saati käynyt paikassa. Kolmisen vuotta sitten Raija Nokkala perheineen avasi uuden kotinsa niille, joita hänen taiteensa kiinnostaa. Raija tunnetaan hilpeän naivistista töistä. Koti on kokonaistaideteos, jota saa kuvata vain ulkoa päin.
Viereisessä kuvassa yksi  esimerkki pihan humoristisista installaatioista.

Kahvila-ravintolan terassi avautuu merelle, mikä sekin houkuttelee vieraita käymään ja viihtymään Pilvilinnassa. Rakennus on niin mielikuvituksellinen, ettei se kalpenisi edes muumitalojen rinnalla. Mikä naantalilaisille tiedoksi!

Leppeä iltapäivä jatkui isäntäväen omenapuiden katveessa lohisoppaa lusikoiden. Kahvin friskaamina porukasta viisi askelsi pihalta suoraan Vanhaan kirkkoon kuuntelemaan Vivaldin Tilhi-konserttia. Lähes kaikki loppuun myytyjen lippujen haltijat saapuivat hyvissä ajoin paikoilleen.

Kuvasta näkyy, että istuin parvella. Sitä ei huomaa, että penkki oli kapeaakin kapeampi ja aivan suoraselkäinen. Ihmeekseni kankkuni kesti parin tunnin työlään asennon. Asiaa auttoi musiikin upeus. Etenkin Vivaldin konsertot fagotille lumosivat jopa minut, vaikka en ole mikään musiikin tuntija. Nuori solisti Theo Plath kuuluu hämmästyttäneen musikaalisuudellaan jo 5-vuotiaana. Hänen eläytymisensä ja taidokkuutensa villitsi yleisön niin ylettömiin suosion osoituksiin, että korvat olivat haljeta, samoin parven paksut lattialankut. Varsinkaan takana istunut joukko nuoria muusikkoja ei säästellyt itseään, vaan huusi, paukutti jalkojaan ja käsiään kaikin voimin. Eivät muutkaan jättäneet taputtamatta, kun oli saatu kuulla harvinaisen loisteliasta fagottimusiikkia jousisoittimien ja cembalon säestämänä. Kaikki kuullut muusikot edustavat alansa huippua.

Tässä konsertin koko ohjelma:

3. Vivaldin Tikli	klo 18.00 Vanha kirkko	20/15€
Mr. Vivaldi’s Goldfinch “Barokin parhaat kevein siiveniskuin.” Jacques Zoon, huilu Washington Barella, oboe Theo Plath, fagotti Corrado Bolsi, viulu Paula Sundqvist, viulu Eriikka Nylund, alttoviulu Iseut Chuat, sello Amparo Lacruz, sello Mikko Multamäki, kontrabasso Elina Mustonen, cembalo Johann Sebastian Bach: Trio c-molli huilulle, viululle ja basso continuolle, teoksesta Musikalisches Opfer, BWV 1079 Largo Allegro Andante Allegro Zoon, Bolsi, Chuat, Mustonen Antonio Vivaldi: Konsertto fagotille C-duuri RV 477 Allegro Largo Allegro Plath, Bolsi, P.Sundqvist, Nylund, Lacruz, Multamäki, Mustonen Antonio Vivaldi: Konsertto fagotille ja jousille B-duuri ”La Notte” RV 501 Largo: Andante molto I Fantasmi (Presto – Adagio) Il sonno (Andante molto) Sorge l’Aurora: Allegro Plath, Bolsi, P.Sundqvist, Nylund, Lacruz, Multamäki, Mustonen Johann Sebastian Bach: Konsertto cembalolle A-duuri BWV 1055 Allegro Larghetto Allegro ma non tanto Mustonen, Bolsi, P.Sundqvist, Nylund, Lacruz, Multamäki Alessandro Marcello: Konsertto oboelle ja jousille d-molli Andante e Spiccato Adagio Presto Barella, Bolsi, P.Sundqvist, Nylund, Lacruz, Multamäki, Mustonen Antonio Vivaldi: Konsertto huilulle D-duuri RV 428, “Tikli” Allegro Largo Allegro Zoon, Bolsi, P.Sundqvist, Nylund, Lacruz, Multamäki, Mustonen

Ilta olisi vielä jatkunut Vallinmäellä Lyhtyjen yönä, mutta minäpä en tänä vuonna siihen osallistunut. Muut varustautuivat piknikille, kun minä suuntasin auton nokan Nousiaisiin ja ajelin tyytyväisenä mökille nukkumaan.

Kuvataidetta ja Mullovaa

Pietarin-matkan kolmantena päivänä osa porukasta näki kuvataidetta Venäläisen taiteen museossa (http://fi.wikipedia.org/wiki/Ven%C3%A4l%C3%A4isen_taiteen_museo), toiset kävivät Posliinimuseossa. Keijo, oiva matkanjohtaja, oli valmistautunut tarkoin tähänkin käyntiin. Taiteentuntijana hän oli valikoinut teokset, joihin keskityimme. Mitään museon läpijuoksua ei koettu, kun Keijon jakaman listan mukaisesti  pysähtelimme sekä tiettyjen veistosten, ikonien että maalausten äärellä ja tarkastelimme niitä paljolti Keijon luonnehdintoja seuraten. Nyt olen nähnyt aitoja Andrei Rublevin ikonejakin! Valokuvia en itse ottanut, sillä netti tarjoilee niitä. Oheen nappasin pari esimerkkiä:  Ilja Repinin Sadkon ja Ivan Aivazovskin Yhdeksännen aallon.

Muita, minulle entuudestaan tuntemattomia nimiä ja teoksia ovat muun muassa nämä: Losenko, Ruhtinas Vladimir ja Rogneda; Brjullov, Pompeijin viimeinen päivä; Fedotov, Majurin kosinta; Perov, Ateria Luostarissa; Ge, Pyhä ehtoollinen; Maksovski, Yömaja; Polenov, Kristus ja syntinen nainen; Bogdanov-Belsky, Ainekirjoitus; Surikov, Lumilinnan valloitus.  Kuva mainituista teoksista samoin kuin paljosta muusta löytyy, kun etsii tästä osoitteesta:http://www.googleartproject.com/collections/. Vilkaisepa linkkiä, kiitos Eilalle vinkistä.
                                             

Tuntemattomaksi jäi tämänkin kuvan yrittäjä, jonka bongasin Iisakin kirkon tuntumasta jo taidemuseoreissun aattona. Ehkä jonakin päivänä hänenkin työnsä on esillä Venäläisen taiteen museossa. 






Torstaina 7.6. iltapäivän Teatterimuseo ja sen jatkona konsertti jäivät väliin samoin urkumusiikkihetki lähikirkossa, sillä tiedossa oli omaan ohjelmaa: rohkea matkakumppani Eila oli hommannut liput illan The Peasant Girl -konserttiin, jonka solistina Viktoria Mullova taituroi viululla pianon, sellon, rumpujen ja marimban säestyksellä.

Taas myös esityspaikka sykähdytti. Edellisen illan Leningrad-sinfonian jälkeen oli hauska kuunnella kepeää kvintettiä. Kukin soittaja säteili soolo-osuuksissaan ja musisoi upeasti myös pikku orkesterina. Tuli mieleen, tokko Pietarissa edes voi kuulla kehnoa soitantaa.

Iltapäivän elämys: ERIK XIV

Kuinka ollakaan, sain lipun lauantaiseen klo 15 alkaneeseen Erik XIV -oopperaan. Yli kolmituntinen esitys, jossa kahden tunnin jälkeen jaloiteltiin puolisen tuntia, sopi minulle iltauniselle hyvin.

Ensimmäisen elämyksen tarjosi itse paikka. Logomon tehdas on näet kokenut täyden muodonmuutoksen. Sen valtaisa halli on muuntunut tilavaksi, helposti muunneltavaksi saliksi, jonka katsomoihin mahtuu useita tuhansia ihmisiä. Aulatilat ravintoloineen ja isoine vessoineen ottavat viimeisteltyinä vastaan kävijät. Tämmöinen paikka Turusta tosiaan puuttui näihin päiviin asti.

Paikan vihkiäsiin 22.11.2011 valmistunutta oopperaa ei olisi nähdäkseni voitu muualla Turussa esittää. Edes orkesteri nyt nähdyssä ja kuullussa kokoonpanossa ei olisi mahtunut Turun Konserttisaliin. Jännittävä kokemus on sekin, että sain paikan A-katsomon ensi riviltä, tosiaan permannolta. Laulajat ja kuvaajat toimivat niin lähellä, että heitä olisi miltei yltänyt koskettamaan. Kuvaajilla oli keskeinen työ, jonka tulokset näkyivät kaiken aikaa jättiskriineillä. Niinpä solisteja saattoi seurata sekä edessään lattialla, eri rakennelmissa että myös isokoisina lähikuvina skriineiltä. Toimii!

Kaikesta näkeämästäni ja kuulemastani olen vielä niin pyörällä päästäni, että luovutan tilaa produktion tiedottajille ja lehtikirjoittajille. Sen verran pystyn jo sanomaan, että Erikin ja Karin Månsdotterin tarinan seuraaminen ei tuottanut vaikeuksia.  Tekstit auttoivat, ellei laulajan sanoja kuullut selvästi. Musiikki sai minut loppua kohden valtoihinsa niin, että kyynelet valuivat. Moista en muista tapahtuneen ikinä ennen musiikkiesityksiä kuunnellessa. Kaikkein satuttavimpina aarioina koin Helena Juntusen kaksi suurta aariaa juuri ennen loppua. Niistä jäi vielä korviin soimaan avoin kysymys:"Mikä teitä kannattelee elämässä?" Siihen alkuaan vallasnaisen Märta Sturen esittämään kysymykseen Karin vastaa omalta osaltaan, mutta suuntaa kysymyksen vielä sekä Karinin aikanaan hoviin johdattaneelle Märtalle että itse asiassa meille kaikille kuulijoille. Loisteliasta musiikkia, intensiivistä eläytymistä! Tuntui kuin tekijät olisivat yltäneet kaikessa tekemisessään shakespearelaisiin mittoihin. Ansaitut kiitoksetkin kaikuivat pitkään ja nostattivat yleisön jalkeille osoittamaan arvostustaan harvinaislaatuisesta elämyksestä.

Tässä vielä taustatietoja sekä oopperasta että Logomosta (Lehdistötiedote 19.11.2011):

Suomen historian jännittävimpiin henkilöihin kuulunut Eerik XIV on aiheena uudessa kotimaisessa oopperassa, jonka Turun kaupunki on tilannut säveltäjä Mikko Heiniöltä ja kirjailija Juha Siltaselta kulttuuripääkaupunkivuoden kunniaksi. Pääroolissa nuorena Eerik-kuninkaana nähdään ylistetty ruotsalainen mezzosopraano Charlotte Hellekant ja hänen vastanäyttelijänään Kaarina Maununtyttärenä loistaa suomen kauneimmaksi ääneksi luonnehdittu sopraano Helena Juntunen. Turkulaisen osaamisen´voimannäyte Eerik XIV -ooppera vihkii käyttöön uuden kulttuurikeskus Logomon suuren salin (ns. B-halli). - -

Suomalaiset kärkinimet huippuprojektin takana: Yksi Suomen palkituimmista nykysäveltäjistä, turkulainen Mikko Heiniö, vastaa kolminäytöksisen oopperan musiikista, ja libreton on kirjoittanut Pro Finlandia -palkittu kirjailija Juha Siltanen. Oopperan ohjaa Erik Söderblom ja musiikin johdosta vastaa Leif Segerstam. 10 laulajan solistikaarti koostuu suomalaisista ja ruotsalaisista huippulaulajista: lavalle nousevat Charlotte Hellekantin ja Helena Juntusen lisäksi mm. Jesper Taube, Lennart Forsén, Petri Bäckström, Juha Kotilainen, Hannu Jurmu ja Laura Nykänen. Orkesterina toimii Turun filharmoninen orkesteri ja kuorona Turun konservatorion kamarikuoro ja Turun oopperakuoro sekä laulajia turkulaisista musiikkioppilaitoksista.

Visuaalinen ilotulitus

Oopperan ensi-ilta 22.11.2011 on samalla myös Logomon suuren salin vihkimistapahtuma. Katsomo, joka suurimmillaan palvelee yli 3000 katsojaa, on oopperassa noin 1600 katsomopaikan suuruinen. Upouuteen Logomon suureen saliin toteutettava lavastus leikittelee tehdashallin massiivisuudella ja teknologisilla ratkaisuilla. Renessanssihovin ylellisyys tuodaan tähän päivään projisoinnein ja monipuolisin teknisin ratkaisuin.

Tunnettu tanssija-koreografi Tiina Lindfors vuodattaa kiitosta oopperasta kolumnissaan Turun Sanomissa 22.11.2011. Se on otsikoitu sanoilla Erik XIV, kruununjalokivi. Jutun saa auki, jos pystyy kirjautumaan Turun Sanomiin.

Taas mukana Crusell-tapahtumissa

Torstait ovat toivoa täynnä. Niin myös viime torstaina, kun meitä neljää naista, luokkakavereita muuten, tuli  noutamaan uljas kapteeni komealla paatilla Ruissalon rannasta. Veneen kokka suunnattiin kohti Uuttakaupunkia kuten useana vuonna aiemminkin juuri näin Crusell-viikolla. Muita samaan porukkaan kuuluvia saapui autoilla osallistumaan sekä kolmikymmenvuotista olemassaoloaan juhlivaan tapahtumaan että meidän koulukaveriporukan ilonpitoon. Sen on Ugissa tehnyt mahdolliseksi voimakaksikko ja samalla aviopari, jonka kumpikin osapuoli sai 1950-luvulla tuhtia koulusivistystä "meidän" luokassa TSYKssä, siis Turun Suomalaisessa Yhteiskoulussa.

Sade oli torstain annista se, mikä tuli pyytämättä ja yllättäen. Pitkään hyvin palvelleet sandaalinikin irvistävät nyt, kun joutuivat kaiken iltapäivää ja iltaa likoamaan ylenpalttisessa märkyydessä. Ei auttanut, vaikka nakkasin kengät syrjään ja tallustelin paljain jaloin. Saman tekivät myös juhlakonsertin väliaikatarjoilun hoitajat: VIP-vieraille katettu teltta likosi lammikossa, jossa lätsyttelivät kahvinkaatajat paljasjaloin. Kahvinjuojat korkokenkineen saivat tyytyä sateenvarjon suojaan, elleivät mielineet lammikkoon telttakatoksen alle.

Lämmintä piisasi, niin ettei sentään kukaan palellut sen paremmin ulkona kuin sisällä Vanhassa kirkossa. Se oli ääriään myöten täynnä torstain pääkonsertissa, jonka jännittävin sävellys kuultiin loppuosassa. Tarkoitan Minna Leinosen teosta Pheme klarinetille ja ääninauhalle. Siitä tarkkakorvainen saattoi hauskasti hahmottaa kaupunkilaisen päivärytmin vaihtuvine puhauksineen. Puupuhallin sävytti ja tarkensi kokonaisuutta. Tämäkin sävellys oli yksi juhlavuoden tilausteoksista. Kuva lienee viime vuodelta, vaikka se löytyy nettisivulta, joka esittelee tämän juhlavuoden ohjelmistoa.

Crusell-viikon torstain ilmaistapahtumassa kokoonnutaan linnanvalleille Vanhan kirkon tuntumaan. Musiikkiantina tarjolla oli nyt iskelmiä, merisotapoikien orkesteria, gambialaisia rytmejä ym. Yleisö istuskelee ennakkoon varaamillaan paikoilla tai seisoskelee siellä, mistä tilaa löytyy. Mukaan varataan syötävää ja juotavaa. Meidän piknik hoidettiin jo ennakkoon sisätiloissa, kun näytti siltä, että sade olisi laimentanut liiaksi jopa ruuat. Mutta ihme tapahtui: sade taukosi. Lyhtyjen yötä voitiin viettää parisen tuntia ilman jatkuvaa vedentuloa. Kuivaa ei silti ollut!

Hauskinta oli silloin, kun gambialaiset - kaikki Suomessa asuvia! - houkuttelivat yleisöä tanssimaan kuin afrikkalaiset ikään. Sinne meitä paineli iso joukko, kunhan alku-ujoudesta oli selvitty. Yksi orkesterista toimi esitanssijana, jota me muut matkimme.




Musiikki soi yhä, kun ennen puoltayötä poistuimme paikalta. Hyvää tuuria riitti veneeseen asti, sillä kuulimme sateen ropinaa lähes saman tien, kun rakentelimme yösijoja veneen hytteihin. Uni palkitsi, kun punkkaan asti ehti.

Kurjuutta komeasti

Eilen illalla näin Åbo svenska teaternissa musikaalin vailla vertaa, jos on mainoksiin uskominen. Victor Hugon Kurjat-romaani on ollut lähtökohtana Alain Boublilin ja Claude-Michel Schönbergin yhteistyölle, jonka tulos  esitettiin ensi kertaa 1985. Siitä alkoi yhä jatkuva suosio (http://www.abosvenskateater.fi/sve/lesmiserables). Linkin kautta löytyy toisia linkkejä sanomalehtiin, jotka ovat julkaisseet esityksestä kritiikkejä. Niinpä kirjoitan tähän vain omia havaintojani. Kuvat poimin teatterin nettisivulta.

Ensinnäkin on ihan erityistä kuljeskella Suomen vanhimmassa teatterissa, joka on remontoitu pieteetillä. Kokoa on vähänlaisesti, perinteitä sitä runsaammin. Eilisillan musikaalia varten alimman parven kultakoristeiset reunat oli peitetty säkkikankaalla, samoin etuaitiot. Niiden eteen oli lisäksi pystytetty ramppi, jolla etenkin vartiosotilaat kulkivat ja jolta taistelukohtauksessa myös ammuttiin. Kullankimalluus olisikin ollut melkoisessa ristiriidassa tapahtumien kanssa.

Itse esitys lähti heti ensi tahdista räväkästi vauhtiin. Kaiken kaikkiaan aistin pitkin matkaa ohjaajan jämerän otteen. Siirtymät sujuivat tarkasti, kohtaukset rytmittyivät energisesti. Lyyriset jaksot joukkokohtausten lomassa toivat näyttämölle enintään kolme neljä hahmoa. Suuret eettiset kysymykset rikoksesta ja rankaisemisesta, oikeudesta ja kohtuudesta, tiukasta lainmukaisuudesta ja armahduksesta personoituvat ensi sijassa kuvassa näkyvään päähenkilöön Jean Valjeaniin ja hänen kestopiinaajaansa poliisimestari Javertiin. Valjean ottaa suojatikseen Cosette-tyttösen, jonka varaton äiti on joutunut jättämään lapsensa hoidettavaksi kiskuripariskunnalle. Äiti kuolee varhain. Häntä helpottaa Valejanin lupaus huolehtia tytöstä. Hugon romaani käy yhä 1800-luvun järkyttävästä sosiaaliraportista. Sen keskeiset vastakkainasettelut ovat tallella musikaalissa, vaikkakin melko kepeästi.

Minulle entuudestaan tuntemattomat näyttelijät osoittautuivat kaiken muun hyvän lisäksi loistaviksi laulajiksi. Kukaan ei tuntunut orvolta osassaan. Toimintaa näyttämöllä leimasi luontevuus, jota vielä valot sopivasti korostivat. Orkesteri kapellimestareineen oli tietysti yksi olennainen onnistumisen tae, jota äänentoisto vahvisti. Hullunkurisena pikku havaintona huomasin aika ajoin permannon viidennelle riville, että vaikka orkesteri kaiken aikaa mitä suurimmassa määrin kuului, siitä ei näkynyt muuta kuin kapellimestarin näyttämön tasalta huitova oikea käsi.

Ainoa seikka, joka illan mittaan esityksessä herätti vähän närää, oli ensimmäisen näytöksen pituus, tunti ja lähes kolme varttia! Sattui näet vielä niinkin, että vasemmalle puolen viereeni ilmestyi viime tingassa nuorehko nainen - ehkä nelikymppinen -, joka jo ensimmäisen tunnin aikana kävi levottomaksi. Hän alkoi kumarrella kassiinsa päin, eikä suotta: kohta oli viinipullon puolikas hyppysissä. Parin naukun jälkeen operaatio toistui toisin päin ja pullo pääsi takaisin kassiin. Mutta ei aikaakaan, kun jano yllätti uudestaan. Ilmeisesti siinä vaiheessa toisen puolen naapuri tuli huomauttaneeksi jotakin, koska tilanne alko kiristyä. Nainen poimi kassistaan vihon ja kynän, kääntyili ja vääntyili, kysyi minultakin jotakin, mutten kunnolla kuullut mitä. Jossain vaiheessa hän kysyi väliaikaa, mutten tiennyt. Odotimme sitä kumpikin. Ykskaks lähes puolentoista tunnin istumisen jälkeen nainen sanoi, että nyt hän tarvitsee apua: kuinka täältä pääsee pois? Näytin tuttua ovea muutaman penkin päässä. Sinne hän lähti könyämään ja tuuppasi mennessään vieressään istunutta niin, että tämä singahti tyhjäksi jäänelle paikalle minun viereeni. Hetki siinä yhdessä ihmeteltiin. - Että tämmöinen pikku episodi oli meneillään katsomossa, kun näyttämöllä esitettiin suurta draamaa. Kuulemma nainen oli eteisessä maininnut postumisensa syyksi, että häntä oli kiusattu salissa... Väliajalla huomasin hänet nojailemassa baaritiskiin. Paikalleen hän ei enää palannut.

Kiitos, Kiyomi!

Palasin äsken tyytyväisenä Nautelan kartanosta. Siellä alkoi klo 17 konsertti, josta on kiittäminen sekä kartanon emäntää ja pitokokkia Merja Jokilaa että illan muusikkoa Kiyomi Okuboa. Kiyomi kuulemma viettää jo yhdeksättä kesää Suomessa. Hän tulee tänne kuin muuttolintu Japanista asti. Kotimaassaan hänen musisointiaan kuulee telkkaria myöten. Hän myös säveltää, sovittaa ja kirjoittaa laulelmatekstejä, joita itse esittää siellä täällä Suomessakin näin kesäisin.

Minulle uusi tuttavuus oli paitsi itse pianisti myös se, että flyygeli oli kytketty sähkövahvistimiin. Kas kummaa, pianistin nilkkaan taisi olla kiinnitettynä jokin olennainen vahvistimen osa. Toinen samanlainen pullotti mikrofonin varressa. Ja hyvin kuului ilman soraääniä.

Konsertti jakaantui kahteen osaan. Aluksi kuultiin Pachelbelia, Sibeliusta, Merikantoa, Gershwinia, Hisaishia ja Odaa. Toisessa jaksossa yhdistyivät Kiyomin omat runot ja musiikki. Kaksi viimeistä sävellystä olivat Hitotouyoun Ihana toukokuu ja Kazamidorin Elämäsi laulu, joka on suositun matkailuohjelman tunnusmusiikkia TV:ssä Kiyomin esittämänä. Laulujen sanat yleisö sai sekä lukea että kuulla suomeksi ennen esitystä.

Ennen loppukiitoksia yleisö sai lisäpalkintonsa runsaista taputuksista: Kiyomi näet repäisi vielä kerran ja soitti Mustan kissan tangon! Eivätpä tosiaan ole mittavat musiikkiopinnot menneet hukkaan.

Piano soi Rymättylän kirkossa

Naantalissa on taas meneillään musiikkijuhlat. Ne levittäytyvät paljon itse kaupungin ulkopuolelle kuten Rymättylän ikivanhaan ja -ihanaan kivikirkkoon (http://www.rymattyla.fi/Suomeksi/Kunta-info/Rymattylan_kirkko). Eilen tasan klo 16 siellä alkoi voimallisesti soida alttarilla näkyvä flyygeli. Konsertti kesti tunnin, eikä lisänumeroita herunut, vaikka yleisö niitä kärtti bravoota huutamalla, nousemalla innostuksesta seisomaan ja taputtamalla, minkä käsistä irtosi.

Musiikkijuhlien sivuilta kopioin ohjelmatiivistelmän ja - kas kummaa - mukana tuli myös pianistin kuva. Tunnin soittorupeama tarjosi minulle kuulijana ihmeellisiä päänsisäisiä kuvioita. Hetkittäin vajosin kuin meren tuuditettavaksi, kunnes myrskyiset sävelet taas herättivät. Pikku hiljaa aloin ihmetellä paitsi vahvaa tulkintaa myös pianistin voimia: miten mahtanee ikämies kuntoilla ja hoitaa käsiään hartianseutua myöten? Kuuloakin täytynee varjella.

21 Pianoiltapäivä

Peter Frankl

Joseph Haydn: Sonaatti pianolle Es-duuri nro 52

W. A. Mozart: Sonaatti pianolle D-duuri, K576
Ludwig van Beethoven: Sonaatti pianolle c-molli, op. 111

- Peter Frankl, piano

Mikä ilta!

Tämä aurinkoisen lämmin Snellmanin päivä pysyy mielessä - ainakin jonkin aikaa. Polkupyörän selässä tuli lähdetyksi ulos nauttimaan kesäiseksi heltyneestä toukokuun illasta. Matka vei Liedon kuululle Linnavuorelle, jonne kerääntyi myös muutamia muita kapuamaan portaita ylös, kun asiasta perillä olleet levittivät sanaa, että tänään tapahtuu... Onneksi naapuri sai minutkin liikkeelle.

Tänä nimenomaisena toukokuun päivänä 1956 näet Mauno ja Ester Wanhalinna lahjoitti kartanonsa linnavuorineen Turun silloin vielä yksityiselle yliopistolle (http://www.liedonvanhalinna.fi). Nykyisin Vanhalinnan museon ystävät muistaa päivää muun muassa musiikkitarjoilulla. Kuulemma jo monena vuonna puhallinorkesteri Nouski Brass Nousiaista on osoittanut niin suurta ystävyyttä vanhalinnalaisia kohtaan, että saapuu isolla joukolla soittamaan juhlapäivän kunniaksi. Peräti parikymmentä miestä ja naista viihdytti runsaan tunnin yleisöä, jota saapui mäelle jokseenkin tasan kolmekymmentä. Mutta eipä vähä yleisö haitannut tahtia: tyytyväisissä korvissa kaikuvat yhä takavuosikymmenten tutut hitit. Oi, mikä iltahetki!

Riisutut roolit lumoavin lauluin

Eilen illalla, siis perjantaina 23.4., pieni porukka suuntasi Turusta Helsinkiin kuuntelemaan yhteisen ystävän ja koulukaverin, monitaitoisen Sirkka-Liisa Sassin sanoittamia ja säveltämiä lauluja. Allotria-ravintolan yhteydessä toimivaan Kapsäkkiteatteriin ilmaantui parisen sataa muutakin ihmistä, mukana itse tasavallan presidentti puolisonsa kanssa ja tunnettuja taiteilijoita. Emmekä tulleet turhaan! Saimme kuulla huikean lahjakkaiden muusikoiden esittäminä kipeänrohkeita, hurmaavia, paljastavia, paikoin hauskoja, paikoin tuskallisia tunnustuksia elämästä, joka on koetellut laulujen tekijää kovin ottein. Mikä määrä kipua tarvitaan, jotta syntyisi kuullun kaltaisia helmiä? Kysymys tuntunee kohtuuttomalta. Se kuitenkin juolahti väistämättä mieleeni, koska jossain määrin tunnen Sirkka-Liisan sairaus- ja muita vaiheita.

Kunpa eilisiltainen esitys ei jäisi ainoaksi valovoimaisen ryhmän tarjoamaksi elämyksesi yleisöille! Toivon, että uudet salilliset pääsisivät tuntemaan nahoissaan laulujen voiman ja aplodeeraamaan kiitoksensa kuuluville kuten me.