Mummut ihan metsässä

Tänään oli taas se päivä, jolloin bussi toi Turusta tutun sauvojen kera. Suunnitelmissa on jo jonkin aikaa ollut taapertaa yhdessä Liedon kunnan varikolta Nautelaan vievää kahdeksan kilometrin luontopolkua. Pikku hiljaa sitä on tullut edetyksi, mutta ei vielä loppuun asti. Polku ei nimittäin tee lenkkiä, joten jos Nautelaan aikoo kävellä, pitää tulla samoja jälkiä takaisin - tai hurauttaa taksilla kotiin kunnan keskustaan. Ehkä bussikin voisi passata, jos osuttaisi itsensä sopivasti pysäkille.

Tähän mennessä on opittu, ettei alkutaivalta kannata toistaa. Ensin on pitkän pitkä peltoaukea, tuulisella säällä kurja kulkea. Sitten alkavat pusikot, joita ei aikoihin ole raivattu. Muutenkin näkyy, ettei puhtia ja/tai rahaa ole ollut tarpeeksi, kun useat viitat pötköttävät maahan sortuneina, elleivät muuten ole näkymättömissä. Paikka paikoin tarpeellisista pitkospuista on vain irtolautoja jäljellä. Mutta metsä on ihana ja polut pehmeitä kulkea etenkin tämmöisinä lempeän aurinkoisina syyspäivinä. Yksi komea herkkutattikin löytyi!

Lopulta löytyi myös katospöytä. Kartan mukaan niitä pitäisi olla kaksi, mutta mihin lie se toinen kadonnut, koska emme sellaista nähneet. Tämä kuvassa näkyvä pöytä on pystytetty somasti kuusen kainaloon. Pellon tuolla puolen näkyi pari kolme taloa. Jos olisimme jatkaneet matkaa, edessä olisi kartan mukaan auennut maisema, jota ihmissilmin on katseltu esihistoriallisista ajoista asti. Ehkä joskus otamme ja kävelemme polkua tunnin verran  nurinpäin ja palaamme Nautelaan jätetylle autolle. Ei jäisi kaivelemaan, mitä kaikkea muinaismaiseman lisäksi polku vielä tarjoaisi. Tai sitten vietämme koko päivän metsässä ja kuljemme polun edestakaisin koirien hautausmaalta asti. Patikoitavaa kertyisi tusinan verran kilometrejä, ei sen enempää. Mutta mummujen polville melkeinpä liikaa.