Suolla ja kallioilla

Mökkilauantai houkutteli ajelemaan kahdeksan kilometrin päähän Kurjenrahkan kansallispuiston laitaan Rantapihalle. Mitään suurisuuntaista retkeilyä ei tänään ruvettu harrastamaan, vaan katsastettiin hiukan luontopolun näkymiä. Toiveena oli, että myös lintuja osuisi bongattavaksi. Suolta näet kuului aamulla varhain teerien kukerrus. Viime viikonloppuna kajauttelivat kurjet soidinmusiikkiaan.

Yhtään kookasta lintua ei kumminkaan osunut reitille, mutta suomaisemassa riitti pällistelemistä. Viitseliäästi laaditut opastaulut tarjoilivat sopivin kohdin tietoiskuja, niin että lukemisen vaivalla pääsi taas kärryille, mikä onkaan ominaista suoluonnolle.

Suonsilmä pysäytti. En muista ennen seisseeni näin lähellä upottavaa uhkaa. Tai jos olen, en ainakaan ymmärtänyt, kuinka syvälle varomaton kulkija voi hulahtaa läpi olemattoman ohuen pintasammalen. Ihmekö sitten, että suolle hävinneistä kerrotaan kauhujuttuja ja että vaaranpaikoilla on useita nimityksiä: suonsilmäke, hete, rimpi. 

 Ennen kuin polku kohosi kuivaan rinteeseen, löytyi vihreänä leiskuvaa sammalikkoa. Sen äärelle polvistuin enkä suotta, koska kuvat toistavat tarkasti sammalten vehmauden. Mökkipihalla tarkkaan vaalitut sammalikot eivät vedä vertoja näille kosteikon kasvustoille.

Pitäisi vissiin  perehtyä sammalten lajirunsauteen. Luulisin, että kuvan komistus on jonkin sortin karhunsammalta.

 Reitti vei yhä ylemmäs kuivaa rinnettä. Siellä kulkijoita valistettiin muun muassa kallioperätiedoin. Emme tosiaan liikuskele millään äkkiä hutaistulla maaperällä. Tuhti kiviperustamme on ikivanhaa, kuten taulussa tarkasti mainitaan. Siksi katsoin aiheelliseksi päättää päivän blogitekstin kuvaan kunnioitettavasta peruskalliosta. Passaa näillä vakailla poluilla vastakin paarustaa.

Mummut ihan metsässä

Tänään oli taas se päivä, jolloin bussi toi Turusta tutun sauvojen kera. Suunnitelmissa on jo jonkin aikaa ollut taapertaa yhdessä Liedon kunnan varikolta Nautelaan vievää kahdeksan kilometrin luontopolkua. Pikku hiljaa sitä on tullut edetyksi, mutta ei vielä loppuun asti. Polku ei nimittäin tee lenkkiä, joten jos Nautelaan aikoo kävellä, pitää tulla samoja jälkiä takaisin - tai hurauttaa taksilla kotiin kunnan keskustaan. Ehkä bussikin voisi passata, jos osuttaisi itsensä sopivasti pysäkille.

Tähän mennessä on opittu, ettei alkutaivalta kannata toistaa. Ensin on pitkän pitkä peltoaukea, tuulisella säällä kurja kulkea. Sitten alkavat pusikot, joita ei aikoihin ole raivattu. Muutenkin näkyy, ettei puhtia ja/tai rahaa ole ollut tarpeeksi, kun useat viitat pötköttävät maahan sortuneina, elleivät muuten ole näkymättömissä. Paikka paikoin tarpeellisista pitkospuista on vain irtolautoja jäljellä. Mutta metsä on ihana ja polut pehmeitä kulkea etenkin tämmöisinä lempeän aurinkoisina syyspäivinä. Yksi komea herkkutattikin löytyi!

Lopulta löytyi myös katospöytä. Kartan mukaan niitä pitäisi olla kaksi, mutta mihin lie se toinen kadonnut, koska emme sellaista nähneet. Tämä kuvassa näkyvä pöytä on pystytetty somasti kuusen kainaloon. Pellon tuolla puolen näkyi pari kolme taloa. Jos olisimme jatkaneet matkaa, edessä olisi kartan mukaan auennut maisema, jota ihmissilmin on katseltu esihistoriallisista ajoista asti. Ehkä joskus otamme ja kävelemme polkua tunnin verran  nurinpäin ja palaamme Nautelaan jätetylle autolle. Ei jäisi kaivelemaan, mitä kaikkea muinaismaiseman lisäksi polku vielä tarjoaisi. Tai sitten vietämme koko päivän metsässä ja kuljemme polun edestakaisin koirien hautausmaalta asti. Patikoitavaa kertyisi tusinan verran kilometrejä, ei sen enempää. Mutta mummujen polville melkeinpä liikaa.

Löytyihän se!

Jo melkein vuosi on kulunut siitä, kun eka kertaa turhaan tuli etsityksi alkua luontopolulle. Tänään se löytyi pusikosta aakean laakean peltoaukean tuolla puolen. Tuntui jo kuin koko homma karttoineen kaikkineen olisi heivattu muinaismuistojen joukkoon. Mutta onneksi luulo oli turha. Pusikon ja lähes ihmisen korkuisen sananjalkakasvuston jälkeen polku yleni kangasmetsään, mikä tuntui suorastaan puistolta.Yhden pöheikön läpi vielä piti rämpiä, kunnes yhtäkkiä jalkojen alle ilmestyi soratie.

Hetken pällisteltyäni erotin taulun, josta vaivoin näkyi "Katos". Semmoista paikkaa kartta tosiaan oli luvannut. Lisäteksti näytti lupaavan, että paikalla olisi myös "paskarata". Mutta ei sittenkään... Kun hiukan sain kasvustoa lykityksi syrjään, huomasin o-kirjaimen. Se korjasi asian: opaskartta! Katos ja nuotiopaikka löytyivät, kun ne olivat ihan näkyvissä, taulumaisesta opaskartasta ei jälkeäkään... Roskia kumminkin siellä täällä kertomassa kävijöistä, ehkä myös sitä ihteään. Onneksi en osunut tallaamaan.

Kaiken kaikkiaan runsaan kolmen tunnin patikointi tuotti paitsi hyvän olon myös tärkeää tietoa siitä, mistä tälle luontopolulle kannattaa poiketa, jotta välttyy pahimmilta pusikoilta. Helppokulkuisten kangasametsien ja soratienpätkien ohesta löytyi vielä yksi kummajainen, kun tuli poiketuksi koirien hautausmaalla. Mitähän pyörii ihmisen päässä, kun hän koristaa lemmikkinsä haudan ylen kristillisin tunnuksin?