Metsä kutsuu, hirvikärpänen karkottaa

Muutaman sadan metrin päässä mökkipihasta löytyy helppokulkuista metsää. Siellä maasta nousee jos jonkinlaisia sieniä, vaikka viikkoon ei ole satanut kunnolla. Poutasää tuntuu lisänneen myös niskavilloihin änkeäviä hirvikärpäsiä, joista jo viime sunnuntaina saatiin Sirkun kanssa esimakua.

Tämänpäiväinen sieniretki jäi lyhyeksi, kun piti lähteä kiusanhenkiä karkuun. Satoa kertyi kumminkin muutaman aterian verran. Ei siis äkkiseltään mitään semmoista kuin Tuulikilla, joka sai pyykkikorillisen herkkutatteja.

Yhä löytyi jokunen kantarelli, moni tosin nuutuneena. Ei niitä nouse, ellei sada. Viimeksi eräs sienestäjä vinkkasi mustista torvisienistä, joiden kasvupaikkaa taas yritin etsiä, turhaan. Jahka saan päähäni harsolakin, jatkan etsintöjä. Taitaa olla tarpeen odottaa myös sateita ennen uusia sienireissuja, vaikka muun muassa lampaankääpiä oli yksi ojanpenkka valkoisenaan.

Iltapäivä vierähti sienikirjaa lukiessa. Tämän kuvan kaunottaria en silti tunne, tuskin ovat ruokasieniä. Hartaasti katselin kuvia osterivinokkaista, mainioista herkuista, joita en tiedä koskaan metsässä nähneeni saati keränneeni. Olisi aika oppia tunnistamaan, etten kävele suotta ohi.

 Kehnäsienen tunnen, muutaman löysin. Näistä sienistä muistan aina erään entisen työtoverin, joka vasta kotona sieniaterian jälkeen alkoi epäillä syöneensä suippulakkisia seitikkejä kehnäsieninä. Toimen naisena hän suursiivosi huushollin, valmisti perheelleen muita kuin sieniaterioita pakastimeen ja  - oli valmis kuolemaan. Päivittäin hän raportoi tilanteestaan, kunnes parin piinaviikon jälkeen seurasi yleinen helpotuksen huokaus: kehnäsieninä kerätyt olivat olleet kehnäsieniä eivätkä mitään myrkkyseitikkejä. Näin se tragedia heilahti komediaksi, täyttä draamaa kaiken kaikkiaan.

Pian metsä kutsuu keräämään sienten lisäksi puolukoita. Ensimmäiset maistiaiset nappaan mukaani talvikotiin jo huomenna omasta perämetsästä. Vuosia sitten kaadettujen  isojen puiden kannoissa helottaa punaisenaan marjasato. Tuskin siitä riittää talvenvaraksi, alkupalaksi hyvinkin. Alla kameran kanssa saalistaneen otos aamun metsäreissulta. Viikko sitten eräs paikallinen mies opasti, että näin vähiin  puolukoihin ei tarvitse tyytyä, jos uskaltaa lähteä kunnon marjamaille niihin Nousiaisten metsiin, joissa sudetkin viihtyvät. Taitaa  jäädä minulta menemättä. Ahneellahan on tunnetusti nolo loppu.