Ei mikään tavallinen sieniopas

 

Iida Turpeisen (s. 1987) Elolliset-romaanin tavoin Merlin Sheldraken (s. 1985) tietoteos Näkymätön valtakunta (Gummerus 2024, suom. Ulla Lempinen) paitsi ällistytti lukijansa myös herätti toivon: oppineet nuoret osaajat säteilevät ympäristöymmärrystä siinä määrin, että yhä useampi ihminen ehkä alkaa luopua tuhoamistavoistaan. 

Kirjan takakansiteksti lupaa paljon, ja kirja pitää lupauksen:

Sienten rihmastoja elää näkymättömissä kaikkialla ympärillämme ja sisällämme, eikä elämä maapallolla olisi mahdollista ilman niitä. Merlin Sheldrake vie lukijan tajunnanräjäyttävälle tutkimusmatkalle ja esittelee sienten uskomatonta maailmaa mikroskooppisista hiivoista satoja tonneja painaviin sieniverkostoihin ja psykedeelisistä sienistä himoittuihin tryffeleihin. Hän osoittaa, että sienet ovat avain planeettamme ja itsemme ymmärtämiseen ja tarjoavat keinoja ympäristöongelmien ratkomiseen.

 Sheldrake sulautuu jo alkusanoissa maisemiin, joissa hän on tehnyt tutkimuksiaan. Johdannossa hän paneutuu siihen, millaista on olla sieni. Pohdiskelut tulevat kerrotuiksi kaiken läpäisevästi. Kuinka ihmeessä sienet ovat voineet jäädä kovin vähälle huomiolle? En referoi enempää, vaan kehotan tarttumaan kirjaan. Sen motoksi mies on kirjoittanut ilman loppupistettä:

 Kiitollisena sienille, joilta olen oppinut

Lukujen otsikot puhukoot puolestaan: 1. Tenhovoima, 2. Elävä labyrintti, 3. Vieraiden intiimi liitto, 4. Mielen rihmastot, 5. Ennen juuria, 6. Puiden internet, 7. Radikaalia sienitiedettä, 8. Miten ymmärtää sientä, Loppusanat: Tämä komposti

Kiitoksia, viitteitä ja lähteitä on runsaasti. Kirja tarjoaa auliisti osviittaa lisätietoihin. Kenties tapahtuu niinkin, että lukijan omat hoksottimet herkistyvät havaitsemaan ympäristöstä yhä uusia seikkoja.

Kritiikkejä kirjasta löytyy. Silvia Hosseini kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä 26.2.2024 muun muassa:

Näkymättömässä valtakunnassa biologi Merlin Sheldrake avaa näkymiä sienten jännittävään maailmaan. Sienet hoitavat tärkeitä tehtäviään kaikkialla: metsässä, meren pohjassa, aavikolla ja ihmisen suolistossa. Sienillä on älykkyyshierarkiaa horjuttavia kykyjä. Ne osaavat ratkaista ongelmia ilman aivoja. Esimerkiksi limasieni löytää labyrintissa ”lyhimmän reitin kahden pisteen välillä”.

– –

Ilman sieniä ei ole elämää. Nykyisistä kasvilajeista yli yhdeksän­kymmentä prosenttia on mykorritsasta eli kasvin juureen kietoutuvasta sienestä riippuvaisia. Kirjoittajan sanoin kasvien ja sienten välillä on ”intii­mi kumppanuus”. Ke­mial­listen lannoitteiden käyttö kuitenkin uhkaa eläimille ja ihmisille elintärkeitä mykorritsa­suhteita.

  Mikko Saari arvioi teoksen Hesarissa 6.2..2024.

***

Kerran mökillä helotti kirkkaan keltainen, epämuotoinen kummajainen polun reunalla. Se osoittautui limasieneksi. Ihmeestä otettiin kuva, mutta otoksesta on hävinnyt sitruunainen väri, joten jääköön kopioimatta tähän. Seuraavana päivänä koko otus oli oikeasti kalvennut. Ihmisruuaksi siitä ei olisi ollut alun alkaenkaan. 

Sieniä olin oppinut etsimään, poimimaan ja syömään lapsesta asti itäsuomalaisen äitini opastamana. Hän tunsi ainakin haperot, rouskut, orakkaat, tatit ja kantarellit. Länsisuomalainen isäni luuli pitkään, että vain kantarellit kelpaavat syötäviksi. Sienikirjoista on tullut hankituksi lisäoppia lajien tuntemukseen. 

Onneksi omat lapset ja heidän lapsensa ovat hekin herkistyneet keräämään sieniä, varsinkin runsassatoisia suppilovahveroita. Niitä en muista äitini sienivalikoimista. Ovatpa testanneet lampaankäävänkin syömäkelpoiseksi, vaikka jokin minun tarjoamani ateria heidän lapsuusvuosiltaan epäilytti.

Etenkin mökkiläisyys Nousiaisissa herkisti sienille, koska oma piha tuotti komeita tatteja. Ne kasvoivat vain kuusten katveessa, joten pakko oli hoksata puiden ja sienien yhteys. Nehän elivät symbioosissa, kuten moniin asioihin perehtynyt kaverini osasi kertoa. Kun jokunen vuosi sitten myin mökin, valistin ostajia kuusenherkkutateista yhtenä paikan aarteista. Voitattejakin löytyisi, mutta vain ranta-alueelta. Kuinkahan valtavia ovatkaan mykorritsaverkostot puiden juuriin kietoutuneina pihakuusten jo koko alueen maanpinnan alla, kun siellä ei tietääkseni käytetty mitään myrkkyjä. Kimalaisia ja muita pörriäisiä näet varjeltiin tosissaan.

 Näitä sieniä muistan ihailleeni, mutta ruuaksi en tohtinut niitä ottaa. Suippolakkinen myrkkyseitikki pelotti. Mitä lienevät kuvan sienet?

Muistelen, kuinka myös käävät, naavat ja jäkälät innostivat kuvaamaan. Kerran minä pahalainen kaavin tienposken kiven pinnasta jäkäliä siirrettäväksi mökkipihan kiville. Eivät muuten siirtyneet. Häpeän jättämääni arpea vieläkin. 

Ensi kosketuksen luonnonihmeisiin Merlin oli saanut omalta isältään Rupert Sheldrakelta. Tätä nykyä poika innostaa eloisasti – kiitos myös erinomaisen suomennoksen – lukijoitaan ymmärtämään muun muassa, kuinka juuri jäkälät toimivat pioneereina ja kiinnittyvät ensimmäiseksi kivien pinnoille uuttamaan irti kivennäisaineita. Aikojen saatossa kasvien ilmaannuttua maapallolle kivennäisaineita alkoi siirtyä kehittyvien juuristojen kautta kasvinosiin asti. 

Käsitys elämästä maapallolla hahmottui luetun perusteella vähintään uuteen asentoon.

Syyskimara kameralla

Eilen mökille tullessa kuviteltiin, että aurinkoinen sää siivittää ulkohommia. Mutta eipä paistanut aurinko, joten keksaisin muita puuhia. Pilvipoutainen pehmeä valaistus oli syytä käyttää hyväksi ja kaivaa esille kunnon kamera. Omani on edelleen Nikon D90.

Valitsin kimaraan otoksia, joista ensimmäisessä kimalainen uurastaa komean maksaruohon nupuissa.  Niissä on kuhistu jo jonkin aikaa, vaikka luulisi, että mettä irtoaa vasta täysin auenneista kukista.

Kallionauhus tunnetaan perhosten suosikkina. Näkyy kukinnoissa muitakin hyörijöitä, mutta tässä otos amiraaliperhosesta.

Korkeuksiin kurkottavat maa-artisokan kukinnot. Niitä piti sihdata niska kenossa, enkä silti saanut mukaan ylimpiä kukintoja.

Matalalla puolestaan nuokkuvat kurkkuruohon rennot kukinnot. Tämmöisenkin kasvin sain kesällä. Toistaiseksi olen ymmälläni, mihin käyttäisin kaunokaisia. Ehkä joidenkin ruokien koristeiksi, jos moinen pälkähtäisi päähäni. Pitkälle riittää sekin, että pörriäiset viihtyvät kukinnoissa. Mainio juttu, että pihalla yhä on paljon pölyttäjien suosikkeja.

Kuinkahan moni tuntee viereisen kasvin? Ostin sen taimia kirkkonummelaisen puutarhan nettikaupasta, mutta en kirjannut nimeä muistiin. Niinpä tänä kesänä oli kysyttävä kuvan kera myyjältä, mitä olin tullut tilanneeksi. Sain vastaukseksi, että kyseessä on syyshopeavuokko.

Kivien kupeilla komeilee mehitähtiä. Niitä on ainakin kolmea sorttia. Tässä yksi tarkemmin määrittelemätön laji, joka lykkää poikasiakin, niin kuin kuvasta näkyy.

Marjaosastolta löytyy uutta satoa. Tässä ensimmäisiä tyrnimarjoja, jotka pääsevät pomijan kippoon huomenissa. Pensasmustikoiden satokausi päättyi jo.

Jos tyrnit alkavat ajan oloon tuottaa ylenmäärin satoa, niin kuin olen kuullut, jätän paljon marjoja lintujen ruuaksi.

 Sieniosastolta voisin tarjota kuvan samettitateista. Niitä näet löytyi eilen useita ja syötiin saman tien. Mutta vielä enemmän maasta puskee eri sortin kärpässieniä. Niihin ei kosketa. Moni kasvusto hehkuu suorastaan satukirjan kuvituksen tapaan. Viereisessä kuvassa tosin multamöykyt hiukan latistavat sienten värikylläistä komeutta.

Missä tatit?

Tarkistuskuljeskelu lähimetsässä vahvisti, että mustikoita löytyy, ei kuitenkaan viljalti. Vahvistui päätös käydä torilla mustikassa. Alkoi näet tuntua samalta kuin pojastani muinoin, kun hän seisoi lohduttoman näköisenä kivellä litran kippo kädessä. Selvisi silloin minullekin, että sen täyttäminen mustikoilla oli kymmenvuotiaasta ylivoimainen homma. Pojan isääkään ei mustikkametsään saanut, sillä hänen punavihersokeutensa yltyi aina heinäkuussa niin pahaksi, ettei hän nähnyt sinisiäkään marjoja...

Mustikoita napsin muutaman suuhuni, mutta sieniä keräsin. Kolme neljä mehevää kantarellikasvustoa tuotti sopivasti ilta-aterian tarpeisiin. Muita sieniä ei juuri näkynyt. Viimevuotisia tattisatoja muistellessa ihmetyttää, missä tatit tänä vuonna lymyävät. Kyllä niitä jo pitäisi löytyä, vaikka sientenkin satokausi on myöhässä.

Eilen pihakuusen alta poimin pari kaunista tatinpoikasta: sappitatteja! Viime vuonna heinäkuussa sain mökkipihasta saaliiksi kuusen herkkutatteja ja komeita punikkitatteja. Lähimetsässäkään ei tarvinnut kauaa  tallustella, ennen kuin jo törmäsi tattiin.

Tässä vielä päivän kantarellisaalis putsattuna ja kuvattuna. Vanhaan tapaan paistan sienet sipulisilpun kanssa pannulla voissa, lisään ruokakermaa ja hiukan suolaa, ehkä myös pippuria. Haudutan jokin aikaa. Siinä se sitten on syötävän hyvänä: metsäsuomalaisen kesäherkku.

Metsä kutsuu, hirvikärpänen karkottaa

Muutaman sadan metrin päässä mökkipihasta löytyy helppokulkuista metsää. Siellä maasta nousee jos jonkinlaisia sieniä, vaikka viikkoon ei ole satanut kunnolla. Poutasää tuntuu lisänneen myös niskavilloihin änkeäviä hirvikärpäsiä, joista jo viime sunnuntaina saatiin Sirkun kanssa esimakua.

Tämänpäiväinen sieniretki jäi lyhyeksi, kun piti lähteä kiusanhenkiä karkuun. Satoa kertyi kumminkin muutaman aterian verran. Ei siis äkkiseltään mitään semmoista kuin Tuulikilla, joka sai pyykkikorillisen herkkutatteja.

Yhä löytyi jokunen kantarelli, moni tosin nuutuneena. Ei niitä nouse, ellei sada. Viimeksi eräs sienestäjä vinkkasi mustista torvisienistä, joiden kasvupaikkaa taas yritin etsiä, turhaan. Jahka saan päähäni harsolakin, jatkan etsintöjä. Taitaa olla tarpeen odottaa myös sateita ennen uusia sienireissuja, vaikka muun muassa lampaankääpiä oli yksi ojanpenkka valkoisenaan.

Iltapäivä vierähti sienikirjaa lukiessa. Tämän kuvan kaunottaria en silti tunne, tuskin ovat ruokasieniä. Hartaasti katselin kuvia osterivinokkaista, mainioista herkuista, joita en tiedä koskaan metsässä nähneeni saati keränneeni. Olisi aika oppia tunnistamaan, etten kävele suotta ohi.

 Kehnäsienen tunnen, muutaman löysin. Näistä sienistä muistan aina erään entisen työtoverin, joka vasta kotona sieniaterian jälkeen alkoi epäillä syöneensä suippulakkisia seitikkejä kehnäsieninä. Toimen naisena hän suursiivosi huushollin, valmisti perheelleen muita kuin sieniaterioita pakastimeen ja  - oli valmis kuolemaan. Päivittäin hän raportoi tilanteestaan, kunnes parin piinaviikon jälkeen seurasi yleinen helpotuksen huokaus: kehnäsieninä kerätyt olivat olleet kehnäsieniä eivätkä mitään myrkkyseitikkejä. Näin se tragedia heilahti komediaksi, täyttä draamaa kaiken kaikkiaan.

Pian metsä kutsuu keräämään sienten lisäksi puolukoita. Ensimmäiset maistiaiset nappaan mukaani talvikotiin jo huomenna omasta perämetsästä. Vuosia sitten kaadettujen  isojen puiden kannoissa helottaa punaisenaan marjasato. Tuskin siitä riittää talvenvaraksi, alkupalaksi hyvinkin. Alla kameran kanssa saalistaneen otos aamun metsäreissulta. Viikko sitten eräs paikallinen mies opasti, että näin vähiin  puolukoihin ei tarvitse tyytyä, jos uskaltaa lähteä kunnon marjamaille niihin Nousiaisten metsiin, joissa sudetkin viihtyvät. Taitaa  jäädä minulta menemättä. Ahneellahan on tunnetusti nolo loppu.