Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nousiainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nousiainen. Näytä kaikki tekstit

perjantai 25. toukokuuta 2018

Retkiä lähipaikkoihin

Viikon mittaan on tullut retkeillyksi. Maanantaina toteutui piipahdus Tarvasjoella, yhdeksän vuotta Lietoon muuton jälkeen. Usein näet on puhuttu alakerran emännän kanssa, että pitäis käydä. Hän on mitä juurevin tarvajokilais-lietolainen. Sodassa kaatunut isä oli Tarvasjoelta, äiti Pakulan tilalta Liedosta. Tytär Marja-Riitta Perttula on paitsi kotiseutuneuvos myös Lieto-opas. 
Niinpä sain aimo annoksen asiantunevaa paikallistietämystä jo autossa, kun hiljaksiin ajelimme idyllisen Liedonperän kautta Tarvasjoen keskustaan. Silmät suurina katselin avaria viljavainioita. Pari kolme vuosisataa sitten ne kuulemma kasvoivat pusikkoa, jotka syttyivät herkästi palamaan. Tapahtumat ovat tallessa monissa paloon viittaavissa paikannimissä.

Liedon- tai Lietoonperä on 'aina' kuulunut Lietoon, Tarvasjokikin vuodesta 2015, kun parin tuhannen asukkaan pikkukunta koki pakkoliitoksen. Jurnutus asiasta kuulemma jatkuu, vaikka moni seikka on saatu kohennetuksi ja Lieto ottanut vastatakseen erinäisistä veloista. Uusi paloasemakaan ei kaikkia tarvasjokisia miellytä.

Erikoisin kohde löytyy Tarvashovina tunnetun, nykyisin suljetun paikan kohdalta maantien laidalta. Se on ortodoksinen hautausmaa. Sieltä saivat viimeisen leposijansa ne paikkakunnalla kuolleet venäläiset sotilaat, joita oli paljon majoitettuina taloihin Krimin sodan vuosina. Ei varmaankaan ihan helppoa.



Tiistaina oli vuorossa Ruissalo. Sinne on ollut päästävä vähintään kerran vuodessa, kun taas asun näillä kulmin enkä enää Hämeessä.

Käsittämättömän lämpimät säät houkuttelivat liikkeelle ystävän syntymäpäivänä. Aivan ensimmäiseksi painelimme Saaronniemeen. Entinen yksityishuvila palvelee kahvilana. Sieltä ostettiin reppuun tuoremehuja.
Polut johtavat meren rantaan. Saunaveljien ja -siskojen huoltorakennukselta männikön katveesta oli mukava tarkkailla Airistoa.

Uimareita ei vielä ollut liikkeellä suurin joukoin. Jokunen kuitenkin, muutamalla iho punaisena. Jonkin matkaa takaisin päin kävellessä löytyi kohta, josta voi poiketa luontopolulle.
Kaislikon takaa avautui erikoislaatuinen näkymä suurteollisuuden rakennelmiin. Samaan otokseen mahtui sekä Naantalin Nesteen tuotantolaitoksia että Mayerin telakan eri kokoisia nostureita. Niistä suurin on äskettäin paikalleen asennettu Goliath.
Synttärikahville askellettiin Ruissalon kylpylähotellin terassille. Aika äkkiä paikka alkoi tuntua turhan kuumalta. Niinpä siirryttiin venesatamaan.
Hiljaista oli arkisena tiistai-iltapäivänä. Bongasin sentään yhden toimeliaan maston huoltajan. Hän istui mukavasti telineessä, jota voi hissata ylös alas. Hyvin mies pääsi homman hoidettuaan palaamaan veneen kannelle ja riisumaan valjasistuimensa.

Kaupunkiin päin mennessä oli mukava vielä poiketa monille tutussa Kansanpuistossa, Ruisrockin kuuluisalla alueella. Hiljaista sielläkin, toistaiseksi. Ketään mieltään osoittavaakaan ei näkynyt, vaikka kevättalvella nousi melkoinen äläkkä kansallismaisemaan johtavan Promenadin puiden karsimisesta torsoiksi. Onneksi niissä näkyi versoja. Pitääpä seurata, kuinka paljon aikaa kuluu, ennen kuin puut komistuvat uudestaan kauttaltaan vehreiksi.

 Kansanpuiston tuntumassa on toinenkin upea väylä, nimittäin Pikku-Pukin Promenadi. Se on säästynyt rajuilta hoitotoimilta. Pyöräilijät ja kävelijät saavat rauhassa nauttia niin merinäkymistä kuin vanhoista pitsihuviloista suojassa aitojensa takana. Tämäkin reitti on niitä, joille mieli yhä uudestaan halajaa.
Tänään perjantaina ajelin taas Ruissaloon ja tapasin kymmenkunta koulukaveriani Honkapirtissä toukokuun perinteiseen tapaan. Hernesoppaa ja pannaria syötiin, jutusteltiin ja naurettiin. Koska yhtään kuvaa ei tullut napatuksi, liitän loppuun kauniin otoksen muhkeasta syreenistä. Se kukkii vielä pitkään kylpylähotellin edustalla, vaikka aurinko porottaisi kesäkuulle asti.
Kuvan myötä toivotan kaikille onnellista kesää kera lempeiden sateiden.Vettähän tässä jo kaivataan taivaalta!




torstai 21. helmikuuta 2013

Jäljillä

 Aamun kireät pakkaslukemat hytisyttivät niin, että kaksi kävelijää jätti sauvat naulakkoon ja pysyi sisätiloissa. Puolilta päivin miinusasteet kumminkin olivat jo huvenneet alle kymmeneen. Aurinko houkutteli ulos. Siispä ajelin mökille ja lähdin tutkimaan lähiympäristön latutilannetta.

Hiihtolomalaisia hellitään, sillä löysin jo viikko sitten katsastamani ladun odottamassa putsattuna. Parin kolmen kilometrin jälkeen kyltti lohdutti maalin jo häämöttävän. Tutun Saksalantien kupeessa tiesin asian muutenkin. Se seikka varmistui, että tätä latua palailevat ne, jotka ovat uskaltautuneet joko 25 tai 40 kilometrin reitille. 

Kun sujuttelin leppoisasti kohti Valpperin urheilutaloa, risteävää latua lasketteli nainen, jolta utelin hänen hiihtämäänsä reittiä. Muualta hiihtämään tulleena hän ei ollut selvillä, mistä reitti kulki.

Samainen nainen paineli edelleni vauhdikkaasti, mutta yks kaks alkoikin peruuttaa. Hän oli nähnyt isojen tassujen jälkiä lumessa ja kyseli, ovatko ne suden vai ilveksen jättämiä.


Siinä sitten tovin ihmettelimme saamatta tolkkua asiasta. Näinä aikoina ainakin Nousiaisten ja muutamien lähikuntien tienoilla isoja jälkiä herkästi epäillään itsensä suden jättämiksi. Paluumatkalla näin samanlaisia lisää melko lähellä mökkinurkkiani. Hirvien ja kauriiden jäljet ymmärsin, kun hoksasin ison ruokintapaikan puiden katveessa hakkuualueen laidalla. Semmoiseen paikkaan kai sudetkin osaavat jolkottaa, pienemmistä yrittäjistä puhumatta. Että semmoisessa ympäristössä elelen osan aikaa...


 Valpperin hiihtokeskukseen päästyä nappasin sukset kainaloon ja löntystelin rinnettä ylös paikkaan, josta eri pituiset reitit alkavat. Katsastin jonkin matkaa kahdeksan kilometrin rundia, kunnes tupsahdin nurin vauhdikkaassa alamäessä. 

Lisätutkimuksia varten tarvitsen uutta puhtia ja ennakkotietoa reiteistä.  Pitkistä 24 ja 40 kilometrin mittaisista ei edes luvata karttoja, koska lumitilanteen mukaan niiden kulku vaihtelee vuosittain. Ilokseni hiihtokeskuksen vakituisten lyhyiden reittien kartat löytyvät nyt netistä tästä osoitteesta: http://www.nousiaistenalku.net/hiihtokeskus/ 
Vilkaisepa! Linkki tarjoilee myös komeita hiihtokuvia. Valpperi tosiaan on oikea hiihtokeskus. Ja minulle mökkiläisenä riittävät hyvin tällaiset lähimaaston tasaiset osuudet hiihtämiseen, kunhan talvi tarjoilee lunta yhtä hyvin kuin näinä aikoina.

torstai 1. syyskuuta 2011

Kuvattomasta kuvallista kertomusta

Eilen jo piti näyttää kuvina, mitä lammella tapahtui. Mutta tietokone teki tenän: tungin korttia tiettyyn kohtaan kuten ennenkin - turhaan. Kone ei ollut moksiskaan, kuvat kumminkin tallessa muistikortilla ja näkyvissä kamerassa. Että tulikin jätetyksi kaapeli mökille! Niinpä yritän liittää pari kuvaa tuonnempana tähän purkaukseen. Ja tässä sitten ensimmäinen otos, mökiltä mukaan liitettynä.

Ostin näet hirvikärpästen torjuntaan verkkoanorakin Erätukusta hintaan 10,90 euroa. On siinä hirvikärpäsillä yrittämistä, kun verkkovaate kattaa ihmisen koko yläkropan. Kaulan kohdalta löytyy vetoketju, jonka voi kiskaista auki, jos ahdistaa. Tänään luin lehdestä, että näihin aikoihin kuoriutuvat hirvikärpäset etsivät uusia isäntiä koon ja tummuuden perusteella. Kannattaa lähteä metsään valkoisissa hynttyissä, kun ei koolleen voi mitään. Ehkä joskus tulee myös kokeilluksi sukkahousuja pankkirosvon tapaan päässä kuten Tuulikki. Ainakin varaan mökille passelit varusteet niille, jotka eivät vielä ole kokeneet hirvikärpästen pörräämistä niskavilloissaan. Sienimetsään on näet päästävä, samoin puolukkaan, vaikka puolukkasato ei ihan vielä ole kypsää.

Toinen juttu on se, miten pitäisi suhtautua susiin. Niitä kuuluu majailevan yhä vahvistunut lauma Nousiaisten metsissä. Jopa kahteen otteeseen sudet ovat napanneet koiran läheisen Turtan tilan pihalta. Mökki muuten sijaitsee suurimman Turtan lammen rannalla... Vielä en osaa pelätä susia, kunpa ei tarvitsisi oppiakaan. Onneksi en omista koiraa. Naapurissa vahtii tätä kulmakuntaa muhkea belgianpaimenkoira. Omistaja tarkkailee käärmeitä, etteivät ne pääse puraisemaan uskollista ystävää. Kuinka suuri olisikaan suru, jos susihukka nappaisi otuksen.

Toisenkin susijutun kuulin vastikään lähitalon isännältä, kun hän kävi tyhjentämässä jätevesisäiliön. Viime viikolla eräänä aamuna hänen emäntänsä oli katsellut ikkunasta pellolle ja ihmetellyt, kurkiko se siellä liikuskelee. Mutta kun otuksesta erottui korva ja toinenkin, oli pakko huomata, että kyse oli ihan muusta kuin linnusta. Kaikessa rauhassa otus, joka tosiaan osoittautui sudeksi, nautiskeli peura-ateriaa. Sittemmin toinen viljelijä osui kyntöhommissa samaan paikkaan ja korjasi raadon loput pois traktorin tieltä. Ihmisiä sudet eivät kuulemma ole hätyytelleet, ainakaan vielä. Sietääpä silti varautua siihen, mistä Vanski kommentissaan kertoo: susia voi ilmestyä pihaan asti öiseen aikaan.

Jos onnistun jälkikäteen liittämään tähän blogijuttuun pari eilen napattua kuvaa, näytän, mikä vaarattoman oloinen parvi lammella kiinnitti huomiota. Melkoinen parvi isoiksi kasvaneita sorsanpoikia siellä äänteli, pulikoi ja väliin huilaili isoilla kivillä. Taisi porukka olla muuttopuuhissa. Ehkä uistinvidan seasta löytyi sopivasti myös syötävää.





lauantai 27. elokuuta 2011

Metsä kutsuu, hirvikärpänen karkottaa

Muutaman sadan metrin päässä mökkipihasta löytyy helppokulkuista metsää. Siellä maasta nousee jos jonkinlaisia sieniä, vaikka viikkoon ei ole satanut kunnolla. Poutasää tuntuu lisänneen myös niskavilloihin änkeäviä hirvikärpäsiä, joista jo viime sunnuntaina saatiin Sirkun kanssa esimakua.

Tämänpäiväinen sieniretki jäi lyhyeksi, kun piti lähteä kiusanhenkiä karkuun. Satoa kertyi kumminkin muutaman aterian verran. Ei siis äkkiseltään mitään semmoista kuin Tuulikilla, joka sai pyykkikorillisen herkkutatteja.

Yhä löytyi jokunen kantarelli, moni tosin nuutuneena. Ei niitä nouse, ellei sada. Viimeksi eräs sienestäjä vinkkasi mustista torvisienistä, joiden kasvupaikkaa taas yritin etsiä, turhaan. Jahka saan päähäni harsolakin, jatkan etsintöjä. Taitaa olla tarpeen odottaa myös sateita ennen uusia sienireissuja, vaikka muun muassa lampaankääpiä oli yksi ojanpenkka valkoisenaan.
Iltapäivä vierähti sienikirjaa lukiessa. Tämän kuvan kaunottaria en silti tunne, tuskin ovat ruokasieniä. Hartaasti katselin kuvia osterivinokkaista, mainioista herkuista, joita en tiedä koskaan metsässä nähneeni saati keränneeni. Olisi aika oppia tunnistamaan, etten kävele suotta ohi.
 Kehnäsienen tunnen, muutaman löysin. Näistä sienistä muistan aina erään entisen työtoverin, joka vasta kotona sieniaterian jälkeen alkoi epäillä syöneensä suippulakkisia seitikkejä kehnäsieninä. Toimen naisena hän suursiivosi huushollin, valmisti perheelleen muita kuin sieniaterioita pakastimeen ja  - oli valmis kuolemaan. Päivittäin hän raportoi tilanteestaan, kunnes parin piinaviikon jälkeen seurasi yleinen helpotuksen huokaus: kehnäsieninä kerätyt olivat olleet kehnäsieniä eivätkä mitään myrkkyseitikkejä. Näin se tragedia heilahti komediaksi, täyttä draamaa kaiken kaikkiaan.

Pian metsä kutsuu keräämään sienten lisäksi puolukoita. Ensimmäiset maistiaiset nappaan mukaani talvikotiin jo huomenna omasta perämetsästä. Vuosia sitten kaadettujen  isojen puiden kannoissa helottaa punaisenaan marjasato. Tuskin siitä riittää talvenvaraksi, alkupalaksi hyvinkin. Alla kameran kanssa saalistaneen otos aamun metsäreissulta. Viikko sitten eräs paikallinen mies opasti, että näin vähiin  puolukoihin ei tarvitse tyytyä, jos uskaltaa lähteä kunnon marjamaille niihin Nousiaisten metsiin, joissa sudetkin viihtyvät. Taitaa  jäädä minulta menemättä. Ahneellahan on tunnetusti nolo loppu.


torstai 2. kesäkuuta 2011

Työmaa

Eilen mökiltä lähtiessä nappasin pari kolme kuvaa näkymästä, joka jo ensi viikolla voi olla muisto vain. Se paljon pohdittu ja ihmetelty oja mökin vieressä salaojiotetaan ja täytetään, vaikka vastustaviakin kannanottoja olen kuullut. Erikoinen, synkeänkaunis maisemapaikkahan sammakkoja kuhiseva ja käärmeitä houkutteleva oja kuusten katveessa olisi varsinkin nyt, kun sitä on jo ehditty hiukan raivata. Kuitenkin kaikitenkin parasta lienee pysyä peittosuunnitelmassa, sillä huomenissa pihalle tuodaan kaivinkone. Päivässä sillä saa aikaan toivotut maansiirrot tehdyksi.

Aikoinaan metsäojaa kaivettaessa siitä nostettiin maata kummallekin penkalle. Aikaa hommasta on kulunut sen verran, että puut ovat kasvaneet melkoisiksi ojan töyräillä. Aivan terassin edustalla kohoaa kumma kumpare. Se paljastui, kun ruokkosin siitä pöheikön. Vain upea kuusi - ja pari muutakin - jäi majakkana vartioimaan paikkaa. Voisikohon puu jatkaa kaunista kasvuaan, jos kaivinkone pystyisi nostamaan sen juurineen lähes kokonaisena ojan täytteeksi?