Vincent River nähty - lopultakin!

Vuosi sitten panin merkille, että Turun Kaupunginteatterin Sopukassa esitetään pienimuotoista brittinäytelmää, jota kriitikot ylistivät. Päätin mennä katsomaan ihmettä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Harvakseltaan tarjotut esitykset poistuivat ohjelmistosta, ennen kuin huomasinkaan. Näkemättä siis jäi. Katsastettuani nyt teatterin syysohjelmistoa, huomasin yllättyneenä, että esityshän on palannut näyttämölle. Eilen illalla klo 20 istuimme tanakasti katsomossa alakerran emännän kanssa. Alkamassa oli tulkinta Philip Ridleyn näytelmästä Vincent River. Kaupunginteatteri esittelee sen sivuillaan (http://www.turku.fi/public/default.aspx?nodeid=17675) näin:

- -Tämä nuorille(kin) suunnattu esitys kertoo jännityskertomuksen tavoin keski-ikäisen Anitan ja 17-vuotiaan nuorukaisen Jamien kohtaamisesta Lontoon East Endissä. Läheisen väkivaltainen kuolema pakottaa heidät käymään läpi traagisen tapahtuman, kulkemaan kohti hyväksyntää ja valoa. Vincent River on näytelmä seksuaali-identiteetin etsimisestä, asenteiden murtumisesta ja muutoksesta - rakkaudesta, joka on otettu pois. 

Esityksen on ohjannut ja lavastanut Mikko Roiha, jonka töistä Turussa on viime vuosina nähty Pienin yhteinen jaettava sekä Juha. Näyttämöllä nähdään Tiina Weckström ja Markus Riuttu. Äänisuunnittelusta vastaa Sami Silén, videosuunnittelusta Mika Meskanen ja pukusuunnittelusta Taina Sivonen. Näytelmän on suomentanut Sami Parkkinen.

Philip Ridley

Philip Ridley on lontoolainen kuvataiteilija, kirjailija ja elokuvaohjaaja.

Philip Ridley on kirjoittanut viisi romaania, useita lastenkirjoja, viisi näytelmää sekä lisäksi viisi lasten ja nuortennäytelmää. Lisäksi hän on kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksia ja ohjannut kolme pitkää sekä yhden lyhytelokuvan. Hän on toistaiseksi ainoana taiteilijana voittanut Evening Standardin tulokaspalkinnon sekä elokuvaohjaajana (Most Promising Newcomer to British Film) että näytelmäkirjailijana (Most Promising Playwright Awards).

Philip Ridleyn tunnetuimpia näytelmiä ovat Dakota, Disney Killer, Maailmankaikkeuden nopein kello, sekä Vincent River, jotka kaikki on esitetty myös Suomessa. Hänen elokuvistaan tunnetuimpia ovat Lapsuuden loppu (Reflecting Skin) sekä The Passion of Darkly Noon.

- -

Kuvassa: oik. Markus Riuttu, Tiina Weckström; valokuva Mika Meskanen

Näyttelijät ovat tauotta ahtaalla lavalla koko puolitoista tuntisen rupeaman. Näyttämön taustakuvassa ajelehtivat harmaat pilvet. Ne värittyvät ja valostuvat tietyissä kohtauksissa, harmaantuvat uudestaan, kunnes vaihtuvat kiihkeästi sykkiviin värilaattoihin, auton valojen heijastuksiin, ahdistaviin valokentän kapeutumisiin...

Taustaa tuli seuratuksi, vaikken enää tarkasti muista, mitä siellä näkyi loppua kohden. Upea musiikki ei pelkästään tukenut näkymiä, vaan osallistui voimallisesti kummastakin näyttelijästä kumpuaviin tunteisiin. 

Välillä minusta tuntui, kuin olisin ollut osallisena psykodraamassa, ellen peräti psykoterapiassa, josta psykiatri puuttui. Jamie potee kauhukokemustaan Vincent Riverin murhasta ja häväistyn ruumiin näkemisestä. Vincentin äiti Anita on täynnä kysymyksiä tapahtumista, joita hän ei mitenkään voi ymmärtää eikä myöskään hyväksyä mieleen hiipivää epäilystä poikansa homoudesta. Jamie tivaa tietoja Vincentistä, Anita poikansa kuolemasta. Kumpikin saa haluamaansa melkeinpä enemmän kuin kestävät. 

Istuin katsomossa henkeäni pidätellen seuraamassa näyttelijöiden porautumista syvälle sisimpiin kipuihin. Miltei käsittämättömältä tuntui myös se, että kumpikin jaksoi näyttää oman murtumisensa ja jatkaa esitystä katkeamatta. Tiina Weckströmille sentään ohjaaja on sallinut pitkähköt jaksot lattiamakuulla Jamien suoltaessa kaikkein salaisimpia kokemuksiaan Vincentin kanssa. Esitän kunnioittavat kiitokseni kummallekin ja yhtä lailla koko tiimille.

Rankka, järkyttävä teksti - huikea tulkinta, totta tosiaan! Lauantai-illan kokemuksen liikahduttamana sanon vielä sen, että elävä esitys voittaa mennen tullen loikoilut kotisohvalla telkkaria töllöttäen. Kunpa en nyt kuulostaisi ylen hurskaalta tai jopa hurskastelevalta...