Yksityisiin keskusteluihin osallisena

Katsomosta näkyy paljas näyttämön lattia, sivuilla tummanharmaan laikukkaat seinät, takaseinänässä avara oviaukko taustanaan samaa laikukasta harmaata: siinä raamit eilisillan esitykseen Turun kaupunginteatterin Sopukassa, jossa vihdoin näin Ingmar Bergmanin tekstistä tehdyn Yksityisiä keskusteluja. Niiden pohjana ovat olleet Bergmanin äidin, Annan, päiväkirjat 1920-luvulta. Olin menossa katsomaan ohjaaja  Pasi Lampelan romaanista sovittamaa näytelmää jo runsas kuukausi sitten, mutta terveys petti. Tulipa samalla opituksi, että teatterilipun käytön voi siirtää.

Teatterin sivuilta kaappasin kuvan, jossa Anna on yhdessä rippipappinsa, Jacob-sedän, kanssa. Näytelmän tekijät jatkavat teatterin sivuilla: Kun Anna tunnustaa rippipapilleen aviorikoksensa, hän tempautuu matkalle, jolta ei ole paluuta. Hän kohtaa miehensä Henrikin, hän kohtaa äitinsä, hän kohtaa ystävättärensä ja rakastajansa, hän kulkee itsensä ja koko elämänsä läpi.

Anna haluaa tietää mitä hänelle ja Henrikille on tapahtunut. Miksi unet ovat muuttuneet painajaisiksi, miksi rakkaus on muuttunut vihaksi, hyväily kuristamiseksi? Hän kamppailee kuullakseen oman äänensä, mutta kuuleeko hän muuta kuin miehensä, äitinsä, lastensa, pappinsa äänet?

Ketä hänen pitäisi uskoa?

Niin paljon kuin he Henrikin kanssa kärsivät valheista ja kompromisseista, mitä heille jää jos he jättävät ne taakseen? Löytyykö kaiken takaa totuus vai yhä uusia valheita, yhä uusia kompromisseja?

Yksityisiä keskusteluja on syvällistä ja intensiivistä teatteria rakkaudesta, syyllisyydentunteesta ja vapaudenkaipuusta. Sen ajattomat teemat haastavat ja koskettavat. Annan roolissa on Minna Hämäläinen.

Parituntinen esitys näyttää vapautta kaihoavan Annan piinan. Naisvaltaisen yleisön reaktioita voi aavistella, mutta vain yhden suoran kommentin kuulin vaatenaulakoilla:"Miksi ihmeessä piti huutaa koko ajan?" Annaa esittävä Minna Hämäläinen tosiaan puhuu korkealta ja kovaa, mikä ehkä on tarkoin harkittua. Hänen kaipuunsa näkyy niin isona, ettei sille käy asettaminen sordiinoja. Niinpä hahmo herättää katsojassa ristiriitaisia mietteitä. Isoksi kysymykseksi paisuu se, pitääkö aviopuolisolle kertoa syrjähypystään. Yksi ja toinen katsojista lienee pohdiskellut asiaa omien kokemustensakin valossa. 

Rippipapin ohje ja sen syvällinen perustelu ihmisen pyhyydellä, jumalallisuudella, vaatii totuuden paljastamista. Me kuitenkin näimme, mikä tragedia totuudesta seuraa. Loppujen lopuksi, rippipapin kuoleman kynnyksellä, Anna toteuttaa oman sisäisen näkemyksensä ja jättää paljastamatta papille totuutta avioliitostaan, joka yhä pysyy koossa vuosia rakkaussuhteen päättymisen jälkeen. Näin hän tuntee varjelevansa kuolevan MIEHEN jaloa elämännäkemystä, jota nainen näin suostuu pönkittämään, vastoin kokemuksin hankittua ymmärrystään. Miehistä paljastuu heiveröisyyttä...

Teatterin sivulta pääsee lukemaan Turun Sanomissa julkaistun, Irmeli Haapasen 23.1.2011 kirjoittaman kattavan arvostelun, jonka hän otsikoi näin: 

Minna Hämäläinen tekee elämänsä roolin Yksityisten keskustelujen Annana

Sääli ihmisiä

Kumma juttu, mutta en saa liitetyksi tälle sivulle sen paremmin linkkiä teatterin sivuille kuin Turun Sanomiinkaan. Jokin on äskettäin muuttunut linkkikuvioissa. Lieneekö syynä se, että minulla on nyt käytössä Windows 7?