Le Havre ja Hytti nro 6 pysäyttävät

Vajaan viikon kuluessa olen sekä nähnyt että lukenut ennen kokematonta. Aki Kaurismäen Le Havre mykisti hiljaiseksi kotioloissa vuokravideolta katseltuna. Yhä huomaan pohtivani leffasta muutakin kuin loppukohtausta.

Julisteen laidassa katseleva poika on yksi elokuvan pysähdyttävistä hahmoista. Poika katsoo kerran niin pitkään laivan ruuman uumenista, että tunnen olevani se, jota hän katsoo. Samalla minua painaa vastuu siitä, kuinka pakolaisia ja maahanmuuttajia kohdellaan. Entä kuinka itse kohtelen heitä, muita?

Jätän siteeraamatta kritiikit, sillä päällimmäisenä mielessäni velloo hämennys kahden mestariteoksen maailmojen erilaisuus. Kaurismäen kaunis kuva keskenään solidaarisista pienyrittäjistä ja lopulta inhimilliseksi osoittautuvasta poliisista muistuttaa satua. Köyhyys ei ole nujertanut näitä ihmisiä. Heistä löytyy auttamishalua ja kykyä organisoida jopa iso rahankeruu itseään huonommassa jamassa olevan pakolaispojan auttamiseksi. Yhdessä myös kannetaan suru kengänkiillottajan vaimon sairaudesta. Se, miten vaimon lopulta käy, puhuttaa: kuoleeko hän vai paranee ihmeen lailla? Viimeksi eilen eräs ystäväni kertoi jonkin lehtijutun perusteella, että Kaurismäki on myöntänyt tehneensä elokuvaan kaksi loppua. Kumpaakin pohdittiin hartaasti ja tultiin siihen tulokseen, että sureva mies horjahtaa lääkärin kuolonsanoista kuvitelmiin ja lähtee saattelemaan vaimoaan keltaisessa kukkamekossa taivaalliseen paratiisiin. Se on oma koti, jonka portinpielessä ykskaks lehdetön puu on peittynyt valkoisiin kukkiin kuin morsiushuntuun.

Tänä aamuna luin loppuun Rosa Liksomin Finlandia-palkitun romaanin Hytti nro 6. Olen myös siitä ylen vaikuttunut. Tarina junamatkasta halki 1980-luvun Neuvostoliiton hätkähdyttää jo henkilöasetelmaltaan: karski, katujen koulima venäläinen mies samassa hytissä suomalaisen opiskelijatytön kanssa, lisänä tuiskea vaunuemäntä ja pysähdyspaikkojen kurjat ihmiset.

Ohimennen kuulin lainakirjani omistajalta, että joku kriitikko on tulkinnut asetelman symboliksi Venäjän ja Suomen suhteista. En lukiessani miettinyt symboleja, sillä Liksomin tapa vangita sanoihin näkymiä matkan varrelta lumosi ihailemaan hänen käyttämäänsä kieltä. Tunnistin teoksen sanataiteeksi. Että joku osaa maalata sanoilla näin sävykkäitä kuvia! Niihin tämä kirjailija tarvitsee lyhyitä virkkeitä, täsmällisiä ilmauksia, runsaita toistoja, sanojen ketjuja kuin verkoksi, joka saattelee havainnon lukijan ulottuville. Komeaa on myös tekstin rytmitys eri lukujen kestoa myöten. Teksti melkein soi kuin iso orkesterisävellys.

Mikä kuva entisestä mahtivaltiosta piirtyykään! Se hahmottuu rujoksi, haisevaksi, eritteitä ja jätteitä syytäväksi, luontoa ruhjovaksi, karmeaksi - ja silti jotenkin infernaalisen komeaksi. Ihmiset ovat yhtä lailla öykkäreitä, varkaita, valehtelijoita, laiskureita, juoppoja kuin suurenmoisen lämpimiä ystävyyden osoituksissaan. Ystävyyden tai hetkittäisen ystävällisyyden ylistys on tullut tutuksi muistakin yhteyksistä, mutta koskaan ennen en ole löytänyt näistä ylistyksistä samanaikaisia törkeyden piirteitä.

Kuvataiteilijana kirjailija on antanut piirustuslehtiön myös nimettömän päähenkilötyttönsä käsiin. Tämä katselee tarkasti, muttei puhu juuri lainkaan. Mies puhuu. Tyttö kertaa mielessään muistoja Moskovasta limittäin matkakokemusten kanssa. Hullu matka päättyy Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin. Sieltä tyttö pääsee kuin pääseekin - miehen avustuksella! - Altaille katsomaan ikivanhoja kalliomaalauksia. Paluumatkan kynnyksellä tyttö tuntee ratkaisseensa myös kipeät, Moskovaan jääneet asiansa.

Vielä tänään vien kirjan ystävälle Turkuun. Sitten se palaa postitse omistajalleen Helsingin liepeille ja sitä tietä muille lukijoille. Suurkiitos Liksomille itse kirjasta ja sen ostajalle lainasta.