Hesan-reissulta palattuani huomasin, että helmikuun puolimaissa on juhlittu 65-vuotiasta Pirjo Honkasaloa. Onneksi sekä hänen haastattelunsa että sen perään lauantaina 18.2.2012 näytetty Tulipää ovat yhä tallessa. Löytynevät myös Ylen Areenasta. Onnittelen lämpimästi, vaikken tunne Honkasaloa henkilökohtaisesti. Kiitän tänään erityisesti elokuvasta Tulipää. Sen toisena ohjaajana toimi Pekka Lehto. Muistan nähneeni leffan ensi kertaa Tukholmassa 1980-luvun alussa. Uusikin katselu osoittautui järisyttävksi kokemukseksi, vaikken paljoa muistanut yli 30 vuoden takaisesta leffaelämyksestä.
Elokuva ei niinkään ole elämäkertaa Algot Untolasta, vaan hänen yhdestä alter egostaan, Irmari Rantamalasta, sellaisena kuin tämä näyttäytyy romaanissa Harhama. Lapsuuden avainkokemuksista on esillä isän kuolema ja äidin uusi avioliitto, johon poika ei enää mahtunut. Hänet lähetettiin rengiksi eikä kouluun, kuten isä oli luvannut. Wikipedia tietää, että sukulaisten avustuksella Algot pääsi Sortavalan seminaariin ja valmistui sieltä kansakoulunopettajaksi. Hienosti elokuva näyttää, kuinka äitinsä hylkäämä poika tulistuu aikamiehenäkin, kun joku äiti sysää syrjään lapsensa.
Jätän toistamatta elokuvan tapahtumat, koska niistä löytyy selostuksia nettisivuilta (ks. esim. http://www.kava.fi/esitys/tulipaa/4477). Pirjo Honkasalo on kirjoittanut vuonna 1983 ilmestyneiden arvostelujen pohjalta koosteen, jossa mainitaan muun muassa näin:
Tyyliltään Tulipää muistuttaa itäeurooppalaisia klassikkofilmatisointeja. Sen ällistyttävän rikkaasti lavastetuissa kuvissa henkii sama kirjallisen perinteen ilmaisu, joka on näkynyt vaikkapa Wajdan, Makkin, Fabrin tai Mihalkov-Kontshalovin elokuvissa. Tarkkaan harkitut kuvarajaukset, pieniä yllättäviä yksityiskohtia pursuavat lavastukset ja kiinnostavat leikkausideat edustavat sellaista laatuelokuvaa, jonka jokaisesta kuvasta voi lukea sanan taide isolla T:llä.
Tämä on myös Tulipään rasite. Keskittyessään yksittäisten kuvien ja kuvajoukkojen rikkaaseen ja ilmeikkääseen suunnitteluun elokuva jää jotenkin vaille luonnollista hengitystä tai sitä palavaa liekkiä, johon nimi viittaa. Rakenteellisesti se on sarja impressioita, joiden vaikuttavuutta ei voi kiistää, mutta jotka jäävät ilmaan. Kuvat ja äänet ovat pitkälle työstettyjä, mutta kantava voima puuttuu. Asko Sarkolan upeasti tulkitseman Untolan horjahtelu mielipuolisuuden rajoilla ja hänen henkisen hurmionsa liitto, jota tekijät ovat tapailleet erinomaisen sisäisen monologin muodossa, eivät viime kädessä kohtaa elokuvan visuaalista ilmaisua. (mainittu paikka.)
Esitän vastalauseeni kriitikoiden näkemyksestä. En mitenkään havainnut elokuvan jääneen vaille luonnollista hengitystä tai tulisieluisuutta. Koko viimeisen kappaleen anti sotii minun katsomiskokemustani vastaan. Tiedä sitten, mikä osuus asiaan on sillä, että Honkasalon mainitsemat Markku Tuuli ja Antti Lindqvist kirjoittivat leffasta vuoden 1983 TV-esityksen jälkeen. Millähän silmin ja mielin nykykriitikot Tulipäätä mahtavatkaan katsoa?
2 kommenttia:
Kiitos lämpimästä ja todella kauniista huivista , olen kulkenut se kaulassa ja harteilla , huomattu on .Ennätitkö tiskata ?!
Huivin värissä jo oli kuin kirjoitettuna sinun nimesi. Kiva että tykkäät siitä.
Emäntä ei päästänyt minua tiskien kimppuun. Lykkäsi ne koneeseen.
Lähetä kommentti