Taidetta Tampereella

Tampere sai eilen tiistaina joukon naisia visiitille. Puolen toista kymmentä matkusti mukavasti Kovasen pikkubussilla Hesasta, kaksi saapui junalla Turusta. Muhkean ohjelman ja porukan oli koonnut Sirkku, ajoittain itsekin galleristina toiminut. Tampere-talossa tavattiin. Aulassa pelmahti vastaan monisatapäinen lapsijoukko, jolle Pikkukakkonen oli vastikään tuottanut  konsertin. Meille aikuisille naisille ravintolapäällikkö Pasi Vataja tarjosi talon oman lehmän maidosta tehtyä jäätelöä kahvin kera ja esitteli heti perään pari tusinaa Jukka Rintalan uniikkeja iltapukuja.

Grafiikapaja Himmelblauhun päästiin pikkubussin kyydissä. Siellä meille esiteltiin Susanne Gottbergin uusien teosten näyttely, samoin paljon muutakin laatugrafiikkaa. Omistaja Petri Ketonen avasi myös varsinaisen pajan oven, jonka takaa löytyi kolme miestä tositoimissa. Marko Lampisuo opetteli itse vedostamaan teostaan ja sai tarvitessaan apua pajan vakituisilta ammattivedostajilta.

Satakunnassa työskentelevä Lampisuo tarkasteli tyytyväisenä tulosta, jonka katsojiksi löytyi heti muutama muukin asiantunteva silmäpari. Välillä tiirailtiin pajan ikkunoiden takana kuohuvaa koskimaisemaa. Siitä on aina hyvä muistaa sekin tosiasia, että tämän kosken partaalla ollaan suomalaisen ja itse asiassa pojoismaisen teollisuuden syntysijoilla. Upea paikka, upeita töitä, asiansa osaavia ihmisiä!

Pajasta käveltiin lounaalle läheiseen Grilliin, sieltä Vapriikkiin moikkaamaan Kiinasta Suomeen asti rahdattuja terrakottasotureita. Minulle ne olivat tuttuja parin vuosikymmenen takaiselta käynniltä Xianissa. Mieleen on jäänyt sekä hauta-alueen laaja kumpuileva maasto että ainakin yksi valtava halli, jonka pohjalla lopputtoman oloinen sotilasrivistö yhä marssii kohti tuntematonta. Hallin seiniä kiersi kävelysilta, jolta armeijan valtavuus oli hahmotettavissa. Nykyään näyttelytiloja lienee useampia. Eilisen Vapriikki-käynnin perusteella voin sanoa, että hyvin järjestetty ja tekstein selostettu esineistö tarjoaa monipuolisemman kuvan yli kahden vuosituhannen takaisen Kiinan ensimmäisen keisarin hankkeista kuin konsanaan käynti autenttisilla paikoilla. Ehkä parasta olisi toimia niin, että ensin tutustuisi aiheeseen näyttelyssä ja sitten matkustaisi paikan päälle Kiinaan.

Vielä tämänkin hienosti kootun ja esille asetellun näyttelyn perään janottiin lisää nähtävää. Niitä löytyi Sirkun laatiman ohjelman mukaisesti Sara Hildenin museosta. Mutta niin vain kävi, etten lainkaan syttynyt Ellen Gallagherin töistä. Niitä on esillä monenlaisia ja hyvinkin erilaisin tekniikoin toteutettuja. Meriaiheet toistuvat variaatioissa, samoin julistemaisuus. Ihmishahmoista näkyy turpeita huulia, puhkottuja silmiä, pörröisiä hiuksia ja muitakin mustien ihmisten kampauksia. En saanut mitään irti isokokoisista valkoisista papereista, joihin oli himmeästi paineltu tai leikelty kuvioita. Ne eivät näkyneet kauas eivätkä hahmottuneet läheltä. Kehyksissä tuntui leijuvan pelkkä tyhjyys. Silti lienee hyväksi katsella teoksia, joista enimmäkseen jää epäselvä olo. Ehkä joskus erotan oudostakin työstä sellaista, jota moni osaa arvostaa kuten Gallagheria.