Iiu Susirajan kuvia katsomassa

Ennen vuosia kestävää remonttia Wäinö Aaltosen museossa (WAM) voi vielä nähdä Iiu Susirajan valokuvia ja muita teoksia otsikkonaan Ei mikään helppo nakki (2.2.–12.5.2024). Eilen minäkin näin sen, mitä esille oli hienosti aseteltu. 

Taiteilija kertoo videolla auliisti siitä, mitä ja miten hän tekee. Seitsenminuuttinen esitys on hyvä katsoa johdannoksi. Penkiltä noustuani sille istahti pian muita. Nappasin hartaan näkymän talteen ja siirryin seuraaviin saleihin. 

Nakeista kruunun päähänsä sitaissut Iiu olkoon tässä näyttelyn tunnuskuva. Se on vuodelta 2011 tai 2012, samoin selfie, jossa mukana kahvikuppi.

Enimmäkseen Iiu kuvaa itseään koti-oloissa. Myös hotellihuoneissa otettuja asetelmia on esillä. Hän haistattaa lemmenpesille ja miesten hingulle. Kuvan hahmo ei kaipaa miehen ihailua saati kosketusta.

 

Mitä oikein näen Iin kuvissa? Ne ovat kuuluisia, saaneet mainetta ja suosiota New Yorkin nykytaiteen museossakin, mutta herättäneet pahennusta muun muassa Oslossa, kun koululapsia oli viety Iiun näyttelyyn kertomatta vanhemmille.

Myönnän, että tuntuu vaikealta katsoa Iiun yhä paisuvaa kehoa. Yhdessä videossa hän vetää käteensä kirkkaanpunaisen kumihanskan, josta nyrhii saksilla irti keskisormen yläosan. Sitten hän näyttää minulle ja muille katsojille tuimasti päätöntä, punaista keskisormea. Luen viestistä, että älkää tulko mulle saarnaamaan liikalihavuudesta ja terveellisestä ruokavaliosta. Elän ja repäisen niin kuin osaan ja haluan. Sovinnaisuudesta viis!

Iiun vakaa katse jäi vaivaamaan. Vuosia sitten kävi samoin Miika Vaskolan maalauksia katsoessa. Silloin jotkut henkilöhahmot tuntuivat puhkaisevan katseensa läpi katsojan.

Hilpeys tarttuu monista kuvista. Alan ymmärtää, kuinka Iiu luo ihan oman maailmansa. Kaikkea on ylen määrin. Hänen pulska kroppansa tuntuu toimivan vastalauseena nykymenolle.

Kontrastia näyttelyn hahmoihin antaa Wäinö Aaltosen klassista kauneusihannetta toistava, kookas  Suomen neito museon aulassa.

Yle noteerasi Susirajan näyttelyn jo ennen avajaisia.

Salon taidemuseo Veturitallissa

 Retki Turusta Saloon onnistuu maisemia katsellen ja jutellen, kun malttaa ajaa vanhaa turuntietä. Eilen myös sää suosi, kun olimme kaarinalaisystävän kanssa liikkeellä. Halusimme nähdä Jarno Vesalan erikoislaatuisia töitä. 

Teokset on sijoitettu mustin verhoin erotettuihin osastoihin. Niitä on kaikkiaan kahdeksan: 1. Erään kotiintulon rakennelma, 2. Lepo, 3. Muistin toisin, 4. Isän ja tyttären muotokuva, 5. Kaukana kavala maailma, 6. Pala taloa, 7. Hengitys, 8. Hukassa/Löydetty. 

Katsoja ohjautuu sisään teokseen kiertämällä ja katsomalla monesta suunnasta. Ensimmäisen hahmon läpi kajastaa joku toinen. Näkymä elää sitä mukaa, kuin katsojaa kävelee teoksen edestä sen sivulle ja taakse. Ilman asianmukaisia säätöjä ottamani valokuva tuotti kummallisen tuloksen, ihan epäonnistuneen, mutta sopivasti oudon kuvaamaan katsojan tuntemuksia.

Taiteilijaa on kiehtonut, mihin teknisen toteutuksen pulmat vievät, mitä ne antavat lisää ideaan. Jotenkin näin Jarno Vesala puhuu telkkarin ruudulta katsottavassa haastattelun tapaisessa. Teos jäisi viimeistelemättä, jos toteutus sujuisi vaikeuksitta ideasta valmiiseen työhön. 

Ensimmäiseksi katsoja kohtaa normaalin kokoisen miehen tulossa kotiin. Pikku hiljaa kuva syvenee ja tuo esille myös tytön hahmon. Pimeässä haahuilu ei kuitenkaan ala pelottaa, vaan tavallaan kiehtoa.

Ylösalaiseksi viritetyssä kirkkokuvassa tunnelmaa luo katsojan selän taakse jäävä rivi ihmisen kuvia. Niistä kuuluu sakraalista laulun ääntä. Sivuoven ylle on kiinnitetty tytön hahmoinen nukke pää alaspäin. Heijastukset avartavat  näkymiä. Mietin nyt kotona kuvaa katsellessa, olisiko pitänyt asettua selälleen lattialle ja yrittää kiepauttaa kuva oikein päin.

Kolmen Vesalan installaation jälkeen katsoja osuu sivuraiteelle ja hämmästyy Sanni Weckmanin kierrätystekstiileistä tekemiä taidokkaita kuvia. Hahmot toistavat vanhojen valokuvien näkymiä.

 

Sopukassa piipahduksen jälkeen jatkuvat Jarno Vesalan työt. 

Kaikki esille pannut teokset ovat sellaisia, etten muista moisia ennen nähneeni. Taiteilijoiden kehittelemät tekniikat hämmästyttävät. Mihin osaava, sanottavaansa paneutuva ihminen yltääkään!

Taas kerran huokaistiin tyytyväisinä Salon taidemuseon antiin. On näitä retkiä tehty ennenkin ja mennään taas, kun aihetta ilmenee. 

Vanhastaan tuttu lounaspaikka Salon Seurahuone ei enää ota ketään vastaan, sillä paikka on suljettu, kuten tästä ilmoituksesta selvisi. No, parin kadunkulman päässä osui kävelijöiden kohdalle nepalilainen ravintola, joka tarjosi kelpo aterian matkalaisille. 

Kaikki siis kohdallaan tässäkin päiväreissussa.

Mitä näet kiinalaisessa kuvassa?

 

Edellisen postauksen jälkeen onni potkaisi, kun tärkeä tuttuni, eräs Leena, rupesi kyselemään, mitä taulun ylänurkassa lukee. En tiennyt. Hän kehotti kokeilemaan Google-kääntäjää tai erästä muuta minulle tuntematonta apuneuvoa. Tarjosin vihjeitä taulun lahjaksi saaneelle pojanpojallekin, it-hommien ammattilaiselle, muttei teksti auennut. 

Leenapa ei hellittänyt, vaan pyysi minulta kuvaa pelkästä tekstistä. Ähräsin rajausta ensin pelkän puhelimen kanssa. Tuloksena vajaa, hämärä otos. Sitten tartuin tosi toimiin kuvankäsittelyohjelmalla oikealla tietokoneella. Tässä tulos:

Lähetin kuvan Leenalle Whatsappilla, koska hän oli luvannut kysyä suomennosta Kaakois-Aasiassa asuvalta ystävältään Sallylta, joka kaiken lisäksi on kiinan ja vissiin myös japanin kielen tulkki. Viestit singahtelivat maapallon laidalta toiselle niin vikkelästi, että Leena oli saanut vastauksen meikäläisten nukkuessa autuaan uniaan aasialaisten ollessa jo töissään.

Nyt myös Tommi tietää, mitä hänen taulussaan lukee. Hiukan stilisoituna kuva ja siinä oleva teksti on puettavissa suomen sanoiksi näin:

Apina ojentaa persikan henkilölle ja toivottaa hänelle tuhat vuotta onnea ja terveyttä. Lisäksi kuvassa on muita onnen symboleita, punaisia.

Vanhan kiinalaisen tavan mukaan esitetään kuvana apina ”pitkän elämän persikka” kädessä. Kuvaan liittyy siis sekä pyhyyttä että elämän kepeyttä. Apina on lähes pyhä eläin. Sen on kerrottu seuranneen merkittäviä buddhalaisia pyhiinvaeltajia ja keventäneen heidän elämäänsä kepposia tekemällä.

Persikka on lähtöisin Kiinasta 400-luvulta ennen ajanlaskumme alkua. Hedelmä on yhä kiinalaisille pitkän elämän ja kuolemattomuuden symboli. Kiinalaisessa eläinradassa apina on yhdeksäs merkki.

Urakka tuotti ymmärrystä myös siihen, miksi aviomieheni ei aikoinaan lainkaan innostunut saamastaan lahjasta. Sekä hän että minä olimme tyystin taidottomia ymmärtämään vanhaa kiinalaista viestintää, jota taulu edustaa. Harmi, ettei 20 vuotta sitten kuollut Tommin vaari koskaan saanut tietää, kuinka kuvassa hänelle toivotettiin onnea ja pitkää ikää. Olisi varmasti osannut katsoa taulua uusin silmin.

Perheen suureksi suruksi vaari kuoli vain 66-vuotiaana.

Kiitän Leenaa ja Sallya kulttuuriteosta, joka kasvanee korkoa lastenlasten myötä. Leenan lailla persikoita ostaessani ja syödessäni näen vuosituhanten taakse Kiinaan asti.

Lisään vielä sen muiston, että aikoinaan ihastuin taulussa eloisaan viivaan ja pään hahmottelun tarkkuuteen. Nyt näen myös asettelun dynaamisuuden ja harkitun värien käytön.

Ars Novassa nautittua

Totisen harmaat päivät valostuvat, kun lähtee liikkeelle. Eilen kaverin kanssa päämääräksi otettiin Turussa Ars Nova. Tällä kertaa sivuutettiin Aboa Vetus -museo, mutta lounaalle poikettiin Pegasukseen rakennuksen aulassa.

 Osmo Rauhalan töitä on esillä kahdessa kerroksessa toukokuun loppuun 2022. Taiteilijan nimestä avautuva linkki tuo näkyville hienoja kuvia sekä niitä taustoittavia tekstejä. Näyttelyn otsikko Muista unohtaa kaikki on sen verran monimielinen, että Rauhalan antiikin aikojen ajattelijoista ponnistaviin tuumailuihin oli syytä tarttua sekä lukemalla tekstejä että syynäämällä teoksia tarkasti. Jänniä asioita selvisi, kuten se, että eka kuvassa kahtaalle ulottuva koristeellinen kiehkura viittaa munasarjoihin. Kuvio toistuu ja täydentyy muutamaan kertaan.

Näyttelyn alkajaisiksi katsotaan perusasioista luotuja hahmotelmia. Elämän kirja -videoteos kieputtaa DNAn kirjaimia. Niitä näkyy myös paikallaan pysyvinä suurina pintoina. Teosten nimet Lukutaito ja Sananvartija viittaavat perimmäisiin ulottuvuuksiin elämän peruskoodistona, kuten Rauhala on tiivistänyt tekstiin.

 Kaiken ykseys käy mielestäni ilmi useissa teoksissa, olipa ilmiasu mikä tahansa.

Pääskysen kaunis lennokkuus tummien pintojen välissä kuin verkossa jäi minulle arvoitukseksi. Sen nimi Navigaatio - Länsi ohjaa ajatuksia, mutta ei avaa teosta. Arvailen, että pääskysen lento länteen viittaa Rauhalan muuttoihin talvikaudeksi New Yorkiin. Mene tiedä...

Kriitikko Lars Saari kirjoittaa Rauhalan näyttelystä Turun Sanomissa to 18.11.2021 muun muassa näin:

Ars Novan näyttely on iso, kahden näyttelykerroksen kokoinen tiivistelmä Rauhalan 2010-luvun mielenkiinnon kohteista. Maalari liittää kuvansa filosofiaan, mikrobiologiaan, DNA:han, evoluutioon – tai pohdintaan rauskujen tietoisuudesta. Viimeksi mainittua on tutkittu tarkkailemalla, reagoivatko rauskut peilikuvaansa, kun niiden silmien lähelle on lisätty maalitäplä.

Rauskujen hahmot ja niistä tuijottavat silmät ottivat minut mukaansa merten syvyyksiin ja siellä lymyäviin kalmareihin.

 Kaksi silmää tuijottaa tästäkin teoksesta ja sai minut hämmennyksiin. Kiehtovalta olio kuitenkin tuntuu, kuin tekisi tuttavuutta. 

Töiden jälki puhuttelee paitsi aiheillaan myös tarkkuudellaan. Lars Saaren mukaan

Uusista maalauksista on tullut entistä litteämpiä. Vahva ääriviiva ja pinnanomaisuus vievät ajatukset hiukan yllättäen jopa lasimaalausten lyijypuitteiden tuottamiin ääriviivaefekteihin. Kun näihin tekijöihin vielä lisää symmetrian kaipuun ja ornamentin lumon, lähestyy Rauhala dekoratiivisuutta suunnista, mistä moderni ei olisi sitä koskaan etsinyt.

Rauhala pohtii syytä siihen, miksi perinnöllisyyttä kantava DNA toistaa samaa fraktaalimuotoa kuin verisuonet tai tähtikartta. Onko elämän salaisuus yhtä aikaa pienessä ja suuressa, atomissa ja ulkoavaruudessa?

Museon toisen kerroksen tiloista avautuva näkymä pysäytti sekin toviksi vain ihmettelemään.

Taidetta Tampereella

Tampere sai eilen tiistaina joukon naisia visiitille. Puolen toista kymmentä matkusti mukavasti Kovasen pikkubussilla Hesasta, kaksi saapui junalla Turusta. Muhkean ohjelman ja porukan oli koonnut Sirkku, ajoittain itsekin galleristina toiminut. Tampere-talossa tavattiin. Aulassa pelmahti vastaan monisatapäinen lapsijoukko, jolle Pikkukakkonen oli vastikään tuottanut  konsertin. Meille aikuisille naisille ravintolapäällikkö Pasi Vataja tarjosi talon oman lehmän maidosta tehtyä jäätelöä kahvin kera ja esitteli heti perään pari tusinaa Jukka Rintalan uniikkeja iltapukuja.

Grafiikapaja Himmelblauhun päästiin pikkubussin kyydissä. Siellä meille esiteltiin Susanne Gottbergin uusien teosten näyttely, samoin paljon muutakin laatugrafiikkaa. Omistaja Petri Ketonen avasi myös varsinaisen pajan oven, jonka takaa löytyi kolme miestä tositoimissa. Marko Lampisuo opetteli itse vedostamaan teostaan ja sai tarvitessaan apua pajan vakituisilta ammattivedostajilta.

Satakunnassa työskentelevä Lampisuo tarkasteli tyytyväisenä tulosta, jonka katsojiksi löytyi heti muutama muukin asiantunteva silmäpari. Välillä tiirailtiin pajan ikkunoiden takana kuohuvaa koskimaisemaa. Siitä on aina hyvä muistaa sekin tosiasia, että tämän kosken partaalla ollaan suomalaisen ja itse asiassa pojoismaisen teollisuuden syntysijoilla. Upea paikka, upeita töitä, asiansa osaavia ihmisiä!

Pajasta käveltiin lounaalle läheiseen Grilliin, sieltä Vapriikkiin moikkaamaan Kiinasta Suomeen asti rahdattuja terrakottasotureita. Minulle ne olivat tuttuja parin vuosikymmenen takaiselta käynniltä Xianissa. Mieleen on jäänyt sekä hauta-alueen laaja kumpuileva maasto että ainakin yksi valtava halli, jonka pohjalla lopputtoman oloinen sotilasrivistö yhä marssii kohti tuntematonta. Hallin seiniä kiersi kävelysilta, jolta armeijan valtavuus oli hahmotettavissa. Nykyään näyttelytiloja lienee useampia. Eilisen Vapriikki-käynnin perusteella voin sanoa, että hyvin järjestetty ja tekstein selostettu esineistö tarjoaa monipuolisemman kuvan yli kahden vuosituhannen takaisen Kiinan ensimmäisen keisarin hankkeista kuin konsanaan käynti autenttisilla paikoilla. Ehkä parasta olisi toimia niin, että ensin tutustuisi aiheeseen näyttelyssä ja sitten matkustaisi paikan päälle Kiinaan.

Vielä tämänkin hienosti kootun ja esille asetellun näyttelyn perään janottiin lisää nähtävää. Niitä löytyi Sirkun laatiman ohjelman mukaisesti Sara Hildenin museosta. Mutta niin vain kävi, etten lainkaan syttynyt Ellen Gallagherin töistä. Niitä on esillä monenlaisia ja hyvinkin erilaisin tekniikoin toteutettuja. Meriaiheet toistuvat variaatioissa, samoin julistemaisuus. Ihmishahmoista näkyy turpeita huulia, puhkottuja silmiä, pörröisiä hiuksia ja muitakin mustien ihmisten kampauksia. En saanut mitään irti isokokoisista valkoisista papereista, joihin oli himmeästi paineltu tai leikelty kuvioita. Ne eivät näkyneet kauas eivätkä hahmottuneet läheltä. Kehyksissä tuntui leijuvan pelkkä tyhjyys. Silti lienee hyväksi katsella teoksia, joista enimmäkseen jää epäselvä olo. Ehkä joskus erotan oudostakin työstä sellaista, jota moni osaa arvostaa kuten Gallagheria.

Kuvia kumarran - vaikuttavia töitä Turun taidemuseossa

Turun taidemuseossa on nähtävissä runsas valikoima eri tyyppisiä töitä. Eniten odotin, mitä IC-98 nyt esittelee. Ilokseni tarjolla on paljon muutakin ihmeteltävää.

Museon sivut tutustuttavat kaksikkoon Visa Suonpää (s. 1968) ja Patrik Söderlund (s. 1974). Löytyy maininta, että esille on tuotu tekijöiden aiempaa tuotantoa, mutta myös aivan tuoreita, Turun taidemuseon tiloihin suunniteltuja teoksia. "Suomalaisen nykytaiteen kärkeen kuuluva IC-98 on saanut sekä kansallista että kansainvälistä arvostusta pitkällistä taustatyötä vaativilla, tiettyyn kontekstiin liittyvillä teoksillaan, joiden perustana on kriittinen ajattelu. Vuonna 2009 ryhmä oli sekä kuvataiteen valtion palkinnon saaja että Turku biennaalin voittaja."

Näyttelytiloihin kuljetaan ovesta, jonka ylle on kirjoitettu otsikoksi Abendland. Ensin ovat esillä tekijöiden pikkutarkat piirrokset ja niihin liitetyt tekstit. Oman huoneensa on saanut Suomessa ennen esittelemätön Oikoumene (2012). Katsoja voi osallistua teokseen ohjailemalla pyörästä videokameraa. Uutta tuotantoa on myös Archipelagos-animaatioteos, jossa hitaasti vaihtuvat vellovan meren yöt, hämärän hetket ja päivät. Avaruus humisee ympärillä. Tästä maailmasta jo kadonneen ihmisen jättämiä merkkejä työntyy esiin aalloista, kunnes ne taas häipyvät. Yhdessä mastontapaisessa versoo lehtiä kuin hauraana toiveena elämän elpymisestä.

Pikaisesti tuli kävellyksi läpi sen huoneen, jossa pyörii Vastarannalta -animaatio. "Se kuvaa Aurajoen rannalla, kulttuurihistoriallisesti arvokkaalla paikalla sijaitsevan Gylichin pylväikön (1836) poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten intressien näyttämönä." Eilen ei edes tehnyt mieli jäädä  katsomaan 70 minuuttia kestävää elokuvaa paikkaan, jossa kaiken aikaa kulki ihmisiä matkalla näyttelyhuoneesta toiseen. Muistaakseni teoksen omistaa Matti Koivurinnan säätiö, ja se oli esillä säätiön Ars nova -museossa kevättalvesta 2012. Silloin esityspaikkana oli hiljainen yläkerran huone, jossa saattoi häiriöittä keskittyä nauttimaan ihmeellisistä näkymista kuunnellen teokseen olennaisesti liittyvää urkusävellystä. Kirjoitin kokemuksesta tämän blogitekstin.

Suurenmoinen videotaiteen tuote löytyi Pimiöstä, jossa nyt on nähtävissä palestiinalaisen Larissa Sansourin teos Nation Estate (2012). Se ei ole järin pitkä, joten tauotta pyörivän teoksen jaksaa hyvin katsoa ja samalla vaikuttua syvästi. Esittelyteksti museon nettisivuilta mainitsee muun muassa:

"Scifi-lyhytelokuva Nation Estate pureutuu Palestiinan nykytilanteeseen ja ehdottaa ironisesti vertikaalista ratkaisua yhteen Lähi-idän mutkikkaimmista umpisolmuista. Filmin kuvitteellisessa tulevaisuudessa koko Palestiinan valtio on sijoitettu yhteen pilvenpiirtäjään, jokainen kaupunki omaan kerrokseensa, elämään ”korkeatasoista” elämää. Taidokkaasti rakennettu kuvamaailma piirtää esiin monumentaalisen ja kliinisen dystopian, jonka päähenkilönä Sansour itse esiintyy. Matkalta kotiin palaavalle päähenkilölle jättimäinen asumiskompleksi tarjoaa suojasataman mutta samalla kotiinpaluun teema saattaa lennättää ajatukset myös kaukaisempiin horisontteihin."

Merkillinen on myös ruotsalaiskaksikon Odottaa myrskyä -teos museon Studiossa. Maja Qvarnström ja Erik Lagerwall ovat vuodesta 2011 rakentaneet erilaisia sisä- ja ulkotiloja esittäviä installaatioita. "Duon tavaramerkiksi on muodostunut arkisen todellisuuden jäljentäminen humoristisenkin pikkutarkasti, aina jokaisesta huonekalusta tuhkakupissa lojuvaan tupakantumppiin. Näppärä materiaalinkäsittely hämää silmää, joka ei ota uskoakseen pienimmänkin yksityiskohdan rakentuvan paperista."

Maalaustaidettakin on kiinnostavasti esillä. Erityisesti silmäni kiinnittyivät suureen maalaukseen nimeltä Colorist vuodelta 1993. Nimi kiehtoo, kun kyse on harmaan sävyin metsää läheltä tarkastelevasta ja sen honkien pilaristoa hahmottavasta kuvasta. Taustalla häämöttää taivasta, sen ja metsän rajalla viipyilee vihertävä utu tai auer. Runkojen rytmi, eri katselukulmista avautuvat polut metsän uumeniin, etualan lavea vaaleus, maaston painauma ja ties mikä muu taiten toteutetussa sommittelussa välittyi eilen niin, että maalaus yhä kummittelee hyvällä lailla silmissäni.  Teoksen on maalannut Susanne Gottberg.

Videotaidetta Turun linnassa

Turun linnassa on meneillään  Saara Ekströmin näyttely Hortus conclusus - Suljettu puutarha. Sen lehdistötiedotteessa manitaan, että turkulaistaiteilija käsittelee lyyrisissä ja meditatiivissa teoksissaan identiteettiin ja naiseuteen liittyviä kysymyksiä. Saara Ekström on tunnustettu ja tunnettu taiteilija, josta löytyy paljon tietoja netistä. Tässä yksi mahdollinen linkki http://www.av-arkki.fi/en/artists/saara-ekstrom_en/

Kolme hänen videoteostaan ovat esillä Isossa linnantuvassa lokakuun lopulle asti. On sinänsä kiehtovaa, että teokset ja niiden katsoja tosiaan ovat vankkojen muurien ympäröimänä melkein kuin keskiaikaisissa luostareiden puutarhoissa. Video Rosario (2011) ohjaileekin ajatuksia Neitsyt Mariaan hedelmällisenä, sinetöitynä puutarhana.

Taiteilija on tutkinut varhaiskeskiaikaisia pyhäinkuvia ja madonnaveistoksia, joita ovat aikoinaan tehneet Liedon ja Ruskon mestarit. Puuveistoksia on esillä Turun linnassa. Rosariossa muunneltuina kuvina nähtävä madonna lapsineen katselee lasivitriinistä vastapäiselle seinäkankaalle tauotta heijastuvaa videota.

Verkkaisen herkkiä kohtauksia kahden valkean linnun kisailusta liljoissa tallentui puhelimen kameraan epätarkkana. Näytän sen silti, koska se oli ensimmäisenä esillä ja teki pimeään saliin astuessa suuren vaikutuksen. Jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan oli helppo vajota kauniita, äänettömiä kuvia katsellessa. Hiukan jaksoin tuhdin lounaan perään ihmetellä, millä tekniikalla teokset on toteutettu. Onko taiteilija mahdollisesti käyttänyt myös röntgenkuvia?

Rosarion kanssa yhtaikaa samassa tilassa sivummalla pyörii Nursery-video (2001). Lehdistötiedotteen mukaan nimi voi merkitä ansaria, taimistoa tai kasvihuonetta, lastenhuonetta, seimeä sekä päiväkotia, parantolaa tai hoitolaa. Teoksessa lapsen kädet kokoavat rikkonaisia kasveja terälehti terälehdeltä ehjiksi kukiksi. Tehty vahinko yritetään korjata.

Nurkan takana pienessä tilassa yksi ihmeellinen kukka jakautuu kahtia, sulautuu taas yhdeksi, jakautuu taas loppumattomiin teoksessa Faraway (2013). Se kommentoi Georgia O'Keefen eristäytyneessä paikassa jossain Meksikon aavikolla syntyneitä maalauksia, joissa muun muassa toistuivat O'Keefen puutarhassaan kasvattamat aistilliset kukat.


Kun kesän mittaan katselen mökkipihassa avautuvia uhkeita pioneja, ruusupensaiden tuoksuvia kaunottaria ja muita kukintoja, luulenpa näkeväni ne entistä selvemmin taiteilijoiden tapaan häpeämättömän eroottisina. Mitä jo muinaiset kiinalaiset viestivätkään esimerkiksi pioneilla?

Kauneus kunniassa

Wäinö Aaltosen museo veti tänään puoleensa, koska siellä on meneillään Tuula  Lehtisen Kauneudesta-teosten näyttely ja myös Valokuvakeskus Peri esittelee taas uusia valokuvia. Nyt Perin tiloihin on ripustettu Heini Leväslaihon muotokuvia ostikkonaan Katseen kosketus.

Tuula Lehtisen näyttely on saatu Turkuun Hämeenlinnasta. Näyttelyyn hän valmistanut muun muassa taidokkaita, pullean tyynymäisiä töitä - sellaisia, joita en ole konsanaan nähnyt. Jo hänen käyttämänsä tekniikat ällistyttävät. Varsinkin isot, jo kehyksiltään muhkeat mosaiikkiteokset pysäyttävät, samoin posliinin ja grafiikan jännä yhdistäminen.  Taitelijamatrikkelista löysin kuvan, jossa taiteilijan taustalla näkyy kukkatyynyjä.
 
Toisesta kuvasta näkyy osa suurenmoista Joutsenlampi-mosaiikkiteosta. Kuva on julkaistu Aamulehdessä .

 Kolmas kuva löytyy WAMin sivuilta ja näyttää palan installaatiota nimeltään Ainon ja Laurin posliinitanssi (2011).

Taiteilija on kirjannut pohdiskelujaan kauneudesta ja tarjoaa näyttelyssä kävijöille muutaman sivun tekstiä aiheesta taustaksi teoksille. Kannattaa sekä lukea että varsinkin katsoa. Ilokseni voin katsoa kotonakin Tuula Lehtisen grafiikkaa, sillä ystävän opastamana ostin yhden hänen työnsä Hangossa toimineesta galleriasta kymmenkunta vuotta sitten.

Avoimin mielin ja silmin kannatti ja kannattaa tutkia myös Perin seinille ripustettuja Heini Leväslaihon muotokuvia vuosilta 1995–2010. Perin tiedotteessa mainitaan, että Heini Lehväslaiho aloitti taiteilijamuotokuvauksen Taideteollisen korkeakoulun lopputyönäyttelyssään ja on kuvannut sittemmin freelance-valokuvaajana eri alojen taiteilijoita muun muassa Suomen Kulttuurirahastolle sekä kustantamoille, erityisesti Teokselle. Muutama kännykkäotos välittäköön kuvien vahvaa näkemystä kohteestaan.

Paljon kuvia ja Kolme sisarta lauantaiannoksena

 Läntinen Uusimaa kutsui visiitille. Lauantain päivätarjonnasta poimimme emäntäni kanssa ohjelmaan meitä kiinnostaneet kolme näyttelyä Espoon modernin taiteen museosta Emmasta (http://www.emma.museum/): Per Maningin valokuvat ihmisistä ja eläimistä, Väiski Vemmelsääri ja kumppanit -esittelyt videoineen sekä Juhani Harrin Maailma matkalaukussa -esinekoosteet. Kaikin puolin oli antoisaa päästä Emmaan, jossa häpeäkseni en ole ennen käynyt.

Myös Helsingin taidemuseossa on esillä useita näyttelyitä. Keskityimme pelkästään Marjatta Tapiolan maalauksiin (http://www.hel.fi/hki/Taimu/fi/Toimipisteet/Helsingin_taidemuseo_tennispalatsi/TP_Nayttely_01). Kuva on peräisin museon nettisivulta. Isojen pintojen aistillisuus, voimakkaat värit ja  herkät viivat vangitsevat tutkimaan, mitä kuvista löytyy. Löytyy hahmoja, tunnistettavia, myyttisiäkin. Samalla tuntuu kuin maalaus siirtäisi energiaa kuvan äärellä seisovaan katsojaan.
Hämmentävän upeita teoksia.

 Iltapäivä oli jo pitkällä, kun ruvettiin hakemaan ruokapaikkaa. Sellainen löytyi aivan Kom-teatterin naapurista kadun vastakkaiselta puolelta. Sea Horse -ravintola (http://www.seahorse.fi/) yllätti sekä  kaurismäkiläisellä sisustuksellaan, rivakalla palvelullaan että rapeaksi paistetuilla silakoillaan. Koko isoa annosta en jaksanut syödä, mikä tiedoksi niille, jotka haluavat tuhdin aterian: Sea Horsesta sellaisen saa. Ruokalista ei konstaile. Iltaviiden aikoihin näkyi tunnettu perussuomalaisten kansanedustaja perheensä kanssa aterioimassa lihapullia lisukkeineen,  ainakin yksi näyttelijä parin tuttunsa kanssa jo maksamassa syömisiään. Ravintolan sivuilta löytyy ruokalista ja lisäksi juttua paikan historiasta kaikkine kuuluisine asiakkaineen. Tämän kuvan otin hetkellä, jolloin lähistöltä oli juuri tyhjentynyt muutama pöytä. Kohta ne taas täyttyivät uudestaan.

Ilta oli vielä nuori, kun poistuimme Merihevosesta ja köpöttelimme kadun yli Kom-teatteriin odottelemaan illan esitystä. Luvassa oli Anton Tsehovin Kolme sisarta. Poimin tähän yhden esityskuvan teatterin sivuilta (http://www.kom-teatteri.fi/). Kaikki olennaiset tiedot esityksestä löytyvät samalta sivulta. Mainitsen vain sen, että nuori ohjaaja Lauri Maijala kuuluu vielä opiskelevan teatterikorkeakoulussa, mutta on jo hankkinut nimeä muun muassa elokuvalla.

Mitä näimmekään? Emme tosiaan mitään Eino Kalima -toisintoa. Rajut tuulet ovat jo puhaltaneet kaiken sivistyksen tapaisen pintakoreuden näytelmän ihmisistä. Heidät näytetään rujon kiimaisina, eläimellisinä, laiskoina. Naamiaisia yritellään, ei tule valmista.

Tsehovin näytelmiä tehdään yhä uudestaan, koska ne puhuvat ihmisistä tavalla, joka ei vanhene. Mutta tuntuu kuin nykyohjaajat hakisivat vauhtia Andriy Zholdakin tapaisista kuuluisuuksista, saati Jouko Turkasta, Kristian Smedsistä ynnä muista, ja panisivat ranttaliksi kahta hurjemmin. Syksyllä näin Zholdakin ohjaaman Kirsikkapuiston Turun kaupunginteatterissa ja lumouduin näkemästäni. Eilen en. Näytelmä toki julistaa pysyviltä tuntuvia totuuksia siitä, että onnea ei voi saavuttaa, sitä voi vain tavoitella. Jos Moskovaan pääsisi takaisin, siitä ei enää huomaisi mitään innostavaa. Haikailu jatkuisi. Mutta millä melskeellä ja riehunnalla tätä tolkutetaankaan! Tuttua alkaa olla sekin, että esitys venyy ylen pitkäksi. Eilen näyttelijöiden - ja katselijoidenkin - fysiikkaa koeteltiin kolmen ja puolen tunnin sessiolla.

Tulkinta sai vastakaikua. Katsomosta kuului innostunutta naurua sopivin kohdin. Nuorisoa oli paljon paikalla. Lieneekö esitys tehty näköisekseen siksi, että se tavoittaisi aivan uudet sukupolvet? Jos jo Turun Kirsikkapuiston tulkinnasta mutistiin "Missä Tsehov?", niin Kom-teatterin esitystä on kurottu melkoisesti irti alkutekstistä. Esimerkiksi pitkä englanninkielinen palopuhe naisten tarpeesta tasa-arvoisuuteen oudostutti ainakin minua. Samoin osoitteleva kuvitus nuoren aviovaimon repsahduksesta pelkäksi nisäksi ja kakkavaipan kanniskelijaksi korostanee alle kolmekymppisen ohjaajan ajatuksia naimisiin menon älyttömyydestä. Kuulin ja näin tulkinnasta, että rakkaus katoaa ja tylsyys astuu tilalle, kun mennään naimisiin. Alkaa veto syrjähyppyihin. En muista, mitä Tsehov on kirjoittanut. Tekstiä tarkoin lukemalla asia olisi selvitettävissä, mutta jääköön.


Mukavalta tuntui, kun ohjaaja oli itse paikalla esityksen alusta loppuun. Hän huolehti hymyilevänä  jopa yleisöstä toivottaessaan sanattomasti meidät tervetulleiksi. Väliajalla hän kehotti kohteliaasti meitä poistumaan katsomosta. Esityksen päätyttyä.ohjaajan tutut halailivat häntä innoissaan. Runsain aplodein kiiteltiin myös antaumuksellisesti ja taiten roolinsa tehneitä näyttelijöitä. Kovaa hommaa, totta vieköön.

Kaksilla synttäreillä

Eilen vietettiin Helsingissä kaksia sellaisia syntymäpäiviä, johin osallistuin. Ensimmäisiin, itsensä Michelangelon syntymäpäivätapahtumiin, oli sovittu treffiajaksi 13.30 ja -paikaksi Sinebrychoffin taidemuseo Bulevardi 40:ssä. Sinne virtasi sankasti muutakin väkeä iltapäivän tapahtumiin (http://www.sinebrychoffintaidemuseo.fi/tutustumuseoon/nayttelyt/tamanhetkiset/michelangelo). Meidän porukassa sisälle askelsi kymmenen naista, joukossa taiteilijoita.

Tukahduttavassa tungoksessa kuuntelimme museolehtorin Leena Hannulan esitystä Sikstuksen kappelin kuvien taustoista. Yhden huoneen keskelle on pystytetty laakea vitriini kappelin kattomaalauksista tehdyn ison kopion suojaksi. Niinpä esitystä saattoi seurata niin, että näki myös kuvat yksityiskohtineen. Michelangelon luonnoksia on ripustettuna saman huoneen seinille. Viereisen kuvan tallensin museon nettisivuilta.

Lisää juhlallisuuksia olisi ollut luvassa iltapäivän mittaan, mutta meidän poppoo vaihtoi maisemaa. Hietalahden remontoitua hallia käväistiin kurkistamassa: hyvältä näyttää, kun halli on palannut juurilleen. Sieltä saa taas vihanneksia, juustoja, lihaa, valmiita ruoka-annoksia, leipää, mausteita. Kahviloita on ainakin kaksin kappalein, joten kupponen juotavaa tai enemmänkin löytyi.

 Kallion Toisen linjalla asuvan ystävän syntymäpäivän viettoon vei meitä kuutosen ratikka läpi Helsingin keskustan.  Juhla-ateria nautittiin ravintola Silvopleessä (http://www.silvoplee.com/index.html) päivänsankarin kotirapun tuntumassa. Ällistyttävän maukkaita ja värikkäitä kasvisruokia oli tarjolla vadit kukkuroillaan. Systeemi toimii näin: asiakas keräilee lautaselleen haluamansa satsin ja kiikuttaa sen punnittavaksi kassalle. Hinta määräytyy painon mukaisesti. Ei siis tarvinnut tuskailla sitäkään, että juhlakalu olisi joutunut seisomaan puoli päivää kauha padassa. Jatkoilla kotioloissa  emäntä välttyi jälkiruuaksi varattujen lättyjen tarjoamisesta: ei mahtunut. Mutta viinillä ja suklaalla vauhditettua juttua tupaan mahtui. Hauskaa...

Ja tänään vielä yksi eilisestä porukasta täyttää vuosia, mikä toki pantiin kuuluvasti merkille. Onnea, onnea!

Lavosen naamat WAMssa

Helmikuun lopulle jatkuu Wäinö Aaltosen museossa Aurajoen  rannalla Kuutti Lavosen näyttely ensemble/yhdessä (http://www.wam.fi/public/default.aspx?contentid=406172&nodeid=10921). Se kuuluu olevan kolmas sarjassa, joka liittyy Lavosen tohtoriopintoihin.

Eilisellä kierroksella näyttelysaleissa tuli nähdyksi sekä iso- että pienikokoisia kasvokuvia, useimmat suoranenäisiä ja naishahmoja. Pohtimatta syvällisiä huomaan nähneeni keveän ja voimakkaan viivan vuoropuhelua, myös väreillä siihen  osallistumista. Uusia ulottuvuuksia Lavosen taiteen tuntijat ovat havainneet näistä tuoreista teoksista. Silti kasvoissa tuntuu taiteilijalle yhä riittävän loputtomasti tarkasteltavaa.

Kuinkahan pitkälle viiva ajan oloon pelkistyy? Vai onko odotettavissa lisää värikylläisiä töitä? Mittavaa, runsasta ja äärimmäisen taidokasta työnjälkeä näyttely tarjoaa.


Valokuvakeskus Perissä kannattaa aina poiketa, kun osuu WAMiin. Peri tarjoaa kummia kuvia. Tällä kertaa esillä on Elisabet Cavénin Tutkimuksia pyjamassa. Hän on syynäillyt asuinyksiötään yöpukusillaan hiippaillen. Kameraan on tallentunut niitä näitä esineitä, monta yksityiskohtaa  kattopaneeleista ja sen sellaista. Tulokset jättivät valjun vaikutelman sytyttämättä ainakaan minua. Vika löytyy vissiin katsojan silmästä.

Mustavalkoisen kuvan voimaa

Vielä tämän viikon Valokuvakeskus Peri (http://www.peri.fi/) Turussa Wäinö Aaltosen museossa tarjoaa nähtäväksi Ulla Shemeikan kuvia. Nimeksi taiteilija on kirjannut valvomisistaan muistuttavat sanat "... ja varjot herättävät jälleen kerran minut unesta...".  Kannattaa vilkaista, mitä linkin kautta aukeaa nähtäväksi.

Näyttelyyn valituissa teoksissa tunnistan viipyileviä tunnelmia, arkisia esineitä, hämäryyttä, varjoja, poissa olemista. Ihmishahmo näyttäytyy aina selin katsojaan. Jäin ulkopuoliseksi, ymmälleni.

Kiehtovan taidokasta valon ja ehkä savun liikettä on vangittuna tähän kuvaan. Muuta en osaa sanoa näkemistäni kuvista.