Pikkupalatsia ja sen mosaiikkeja ihmettelemässä

Tilaisuus päästä Pikkupalatsiin veti minut alkuviikosta Tampereelle. Kesän mittaan kerran kuussa pieni ryhmä lippunsa hankkineille on avattu ovet ja opastettu kierrokselle. Pitkään ehdin hautoa haavetta nähdä sekä täysin kunnostettu palatsi että varsinkin sen pohjakerros. Siellä näet sijaitsee kylpylä, jonka Tuula Lehtisen mosaiikit tekevät ainulaatuiseksi. Teos on nimeltään Leilan puutarha. Palatsin kunnostuksesta jäi yksin vastaamaan Leila Parhankangas miehensä kuoleman jälkeen. 

Mesenaatin taideharrastus puhkesi kukkaansa uima-altaalla, jonne ensi alkuun oli suunniteltu vain takaseinän puutarha. Työ miellytti tilaajaa siinä määrin, että hän halusi mosaiikkien jatkuvan pylväisiin. Niinpä Tuula Lehtinen toteutti lisätilauksen apulaistensa kanssa. Työ valmistui vajaassa kahdessa vuodessa.

Maistiaiset Lehtisen mosaiikeista nautittiin taannoin Helsingin taidemuseossa, jonka naisten vessan upeat seinät piti katsastaa tarkoin, kuten tästä blogijutusta voi lukea.

 Pitkään palatsin vaiheissa mukana ollut Greta Olkkonen opasti ryhmää. Paljon saatiin tietää kalusteista, maalauksista ja esille astelluista taidelasikokoelmista. Kierros päättyi kahvikupposeen ja suklaatorttuun. Ne oli katettu eri salonkeihin, joihin ilta-aurinko paistoi kuumasti. Näinä korona-aikoina sen paremmin häitä, konsertteja kuin tohtorinkaronkkoja ei ole järjestetty, vaan kaunis rakennus hiljenee taas pitkäksi aikaa.

Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa etsiä käsiinsä tämä teos: Hirvikallio, Seija: Pikkupalatsi. Unesta herätetty. Tampere: Pikkupalatsi, 2006. ISBN 952-92-0823-5.

 

Taidetta Tampereella

Tampere sai eilen tiistaina joukon naisia visiitille. Puolen toista kymmentä matkusti mukavasti Kovasen pikkubussilla Hesasta, kaksi saapui junalla Turusta. Muhkean ohjelman ja porukan oli koonnut Sirkku, ajoittain itsekin galleristina toiminut. Tampere-talossa tavattiin. Aulassa pelmahti vastaan monisatapäinen lapsijoukko, jolle Pikkukakkonen oli vastikään tuottanut  konsertin. Meille aikuisille naisille ravintolapäällikkö Pasi Vataja tarjosi talon oman lehmän maidosta tehtyä jäätelöä kahvin kera ja esitteli heti perään pari tusinaa Jukka Rintalan uniikkeja iltapukuja.

Grafiikapaja Himmelblauhun päästiin pikkubussin kyydissä. Siellä meille esiteltiin Susanne Gottbergin uusien teosten näyttely, samoin paljon muutakin laatugrafiikkaa. Omistaja Petri Ketonen avasi myös varsinaisen pajan oven, jonka takaa löytyi kolme miestä tositoimissa. Marko Lampisuo opetteli itse vedostamaan teostaan ja sai tarvitessaan apua pajan vakituisilta ammattivedostajilta.

Satakunnassa työskentelevä Lampisuo tarkasteli tyytyväisenä tulosta, jonka katsojiksi löytyi heti muutama muukin asiantunteva silmäpari. Välillä tiirailtiin pajan ikkunoiden takana kuohuvaa koskimaisemaa. Siitä on aina hyvä muistaa sekin tosiasia, että tämän kosken partaalla ollaan suomalaisen ja itse asiassa pojoismaisen teollisuuden syntysijoilla. Upea paikka, upeita töitä, asiansa osaavia ihmisiä!

Pajasta käveltiin lounaalle läheiseen Grilliin, sieltä Vapriikkiin moikkaamaan Kiinasta Suomeen asti rahdattuja terrakottasotureita. Minulle ne olivat tuttuja parin vuosikymmenen takaiselta käynniltä Xianissa. Mieleen on jäänyt sekä hauta-alueen laaja kumpuileva maasto että ainakin yksi valtava halli, jonka pohjalla lopputtoman oloinen sotilasrivistö yhä marssii kohti tuntematonta. Hallin seiniä kiersi kävelysilta, jolta armeijan valtavuus oli hahmotettavissa. Nykyään näyttelytiloja lienee useampia. Eilisen Vapriikki-käynnin perusteella voin sanoa, että hyvin järjestetty ja tekstein selostettu esineistö tarjoaa monipuolisemman kuvan yli kahden vuosituhannen takaisen Kiinan ensimmäisen keisarin hankkeista kuin konsanaan käynti autenttisilla paikoilla. Ehkä parasta olisi toimia niin, että ensin tutustuisi aiheeseen näyttelyssä ja sitten matkustaisi paikan päälle Kiinaan.

Vielä tämänkin hienosti kootun ja esille asetellun näyttelyn perään janottiin lisää nähtävää. Niitä löytyi Sirkun laatiman ohjelman mukaisesti Sara Hildenin museosta. Mutta niin vain kävi, etten lainkaan syttynyt Ellen Gallagherin töistä. Niitä on esillä monenlaisia ja hyvinkin erilaisin tekniikoin toteutettuja. Meriaiheet toistuvat variaatioissa, samoin julistemaisuus. Ihmishahmoista näkyy turpeita huulia, puhkottuja silmiä, pörröisiä hiuksia ja muitakin mustien ihmisten kampauksia. En saanut mitään irti isokokoisista valkoisista papereista, joihin oli himmeästi paineltu tai leikelty kuvioita. Ne eivät näkyneet kauas eivätkä hahmottuneet läheltä. Kehyksissä tuntui leijuvan pelkkä tyhjyys. Silti lienee hyväksi katsella teoksia, joista enimmäkseen jää epäselvä olo. Ehkä joskus erotan oudostakin työstä sellaista, jota moni osaa arvostaa kuten Gallagheria.

Karjalais-tamperelaisen vuosikymmenet

Aurinkoista 60-vuotispäivää vietettiin lauantaina Tampereen Pursiseuralla. Oli läsnä sulhoa ja sukua, myös meitä ystäviä ja kollegoita. Karjalan kunnaat muisteltiin yhdessä laulaen, kun kerran sankarittaren juuret sieltä juontavat, vaikka hän itse ei ehtinyt syntyä sukunsa mailla. Niistä muistuttivat myös tarjolle tuodut makoisat perinneruuat, joita höystivät kalaherkut ja mehevät uusien aikojen salaatit, jälkiruokana mansikkakiisseli. Kaikkien herkkujen kukkurana muhkea kakku, joka sekin pikku hiljaa hupeni odottaviin suihin.

Ihan erityistä silmänruokaa tarjosi näkymä pursiseuran terassilta Näsijärvelle. Siellä nääs kelluu jo vene poikineen, monet niistä olivat jo purjeitaan pullistelemassa kaukana kotirannasa. Juhlahumun hälvettyä sankaritarkin päässee taas veneen kyydissä väljille ulapoille kartuttamaan lisää onnellisia  ikävuosia.

Lapinniemeäkin tuli katselluksi. Kylpylä näkyy laajentuneen rantaan päin matalalla rakennuksella, jossa kuuluu sijaitsevan hotellihuoneita. Niistä melkeinpä voisi loikata järveen uimaan, mikä tuskin lienee kuitekaan luvallista.

Ihana kaupunki on Tamperekin, pakko turkulaisluopion on myöntää tosiasia. En moiti myöskään Kangasalaa, jonka lehtevyyttä ihastelin yöpymisreissullani tutuissa ympyröissä.

Tovi Tampereella

Eilinen päivä kului hyvissä merkeissä. Heti aamusta juna vei Tampereelle, jossa monista työyhteyksistä tuttu, melkeinpä voisi sanoa ystävä, saattoi pitkäaikaisen hankkeensa päätökseen. Tasan klo 12.15 Tampereen yliopiston Pinni-rakennuksen tiettyyn luentosaliin ilmestyi arvokas kolmen naisen saattue kustokseksi määrätyn professorin Anneli Pajusen johdolla. Toisena askelsi itse väittelijä, fil.lis. Auli Kulkki-Nieminen, kolmantena vastaväittäjä, professori Merja Koskinen Vaasan yliopistosta. Aulin väitöskirja kuuluu suomen kielen alaan ja sen otiskkona on Selkoistettu uutinen. Lingvistinen analyysi selkotekstin erityispiirteistä. Teos löytyy kokonaisuudessaan netistä osoitteesta http://acta.uta.fi/teos.php?id=11333

Parin tunnin mittainen julkinen väitöstilaisuus sujui laadukkaasti keskustellen. Yleisö pääsi kurkistamaan muun muassa tutkimusmenetelmiin ja tuloksista tajuamaan, että tällä työllä on myös käytännöllistä merkitystä. Selkotekstien tarve kasvaa, joten myös niiden tuottamiseen kaivataan tutkimuspohjaista tietoa. Kuvia otin pari vasta sitten, kun pääsimme onnittelemaan väittelijää Pinnin Minerva-ravintolassa ennen kahvitarjoilua. Hiukan tuli epätarkka kuva, mutta melkoisen hyvin tunnelman tallentanut otos kumminkin.

Ennen Turkuun ja edelleen Lietoon paluutta oli tunnin verran aikaa hämmästellä sitä, kuinka suuresti yliopiston seutu on komistunut. Kannattaa katsoa nettisivuja osoitteesta http://www.uta.fi/english/index.html. Tullintorin alue on yhä rakennustyömaana, mutta Tammerkosken rannat näyttäytyivät edustuskunnossa ainakin sähkölaitoksen ja Tammerkosken sillan välisellä alueella. Sieltä muutama kuva.
私の最高のよう に京都に関して