Vaivihkaa opettajalle kirkastuu, että lapsijoukko on aina ollut lähistöllä, kun jotakin kammottavaa sattuu. Isiensä raa'asti kurittamat, hyväksikäyttämät ja häpäisemät lapset säilyttävät salaisuutensa. Synkkien tapahtumien kylässä liikahtaa vasta, kun sielläkin kuullaan Sarajevon laukauksista. Alkaa ensimmäinen maailmansota. Se myllertää ihmisten lähipiirin yhtä lailla kuin kokonaisten valtioiden olot. Loppukuvassa kylänväki kumminkin on yhä koolla kirkossaan ja veisaa kuoro ylimpänä äänessä. Kuva häipyy tummuuteen kuin vaipuisi menneisyyteen. Mutta katsoja aavistelee, että kylässä harjoitetun mustan kasvatuksen kaiut eivät häviä, vaan kertautuvat yhä vahvistuen tulevina vuosina. Monissa kritiikeissäkin mainitaan, että Haneke on Valkoisessa nauhassa tehnyt havaittavaksi sen, mille perustalle natsi-ideologia Saksassa rakentui (ks. esim. http://www.leffatykki.com/elokuva/a-white-ribbon).
Minulle, joka olen kuluttanut elokuvia viisivuotiaasta, tämä mustavalkoinen leffa tarjosi lähes ylittämättömiä kuvaelämyksiä. Sommitelmat, valaistus, kameran verkkaiset liikkeet tai harkittu liikkumattomuus, kuvien terävyys, rytmi, sävykkyys, lähi- ja panoraamakuvien vuorottelu, tunnelmat - kaikki yhdessä luovat vaikuttavasti illuusiota vuoden 1913 aikaisesta kylämiljööstä. Epookki tuntuu tavoitetun niin, etteivät kansatieteilijätkään liene isosti löytänneet huomautettavaa. Kyläläisiä esittämään valitut ihmiset, jopa kaikki lapset, ovat niin autenttisen oloisia, että näyttelemisestä puhuminen tuntuu turhalta: he OVAT esittämiään henkilöitä.
3 kommenttia:
Jäi näkemättä , harmi . Kuvaus olisi olisi ollut näkemisen arvoinen ,kerroit , mutta aihen tuntuu -taas kerran -tosi synkältä ja lapsia joukossa , joten ei sovinne minulle , en pääsisi moisesta yli .Enpä enää voinne kertolille kellekään , että olen kasvanut Järvilinnan vastaanottokeskuksessa , asia , josta olin enne jollain lailla ylpeäkin ! Nyt on huostaan otettujen juttuja lehdet täynnä ja ne kertomukset on kamalia ! Kukaan ei kerro , että siellä oli paljon hyvääkin ...kaikki mustataan.
Hyvinpä kirjoitat. Valkoinen nauha on paras näkemistäni Haneken elokuvista. Niitähän esitettiin teemalla joku vuosi sitten. Katselin ainakin muutaman varhaisemman ja niissä esiintyvä väkivalta ja siihen liittyvä väkivallan kylmä hyväksyminen eräänä vaihtoehtona tuntui erittäin vastenmieliseltä. Haneken elokuvista Kätketty (Caché) ei ollut sillä tavalla näkyvästi väkivaltainen ja se piti tähän mennessä kärkisijaa hänen töistään minun arvostuksissani. Valkoinen nauha on hyvää tahtia etenevä tarina, joka alkaa "lennokkaasti". Valitettavasti loppu tulee myös melko nopeasti ja se vähän syö pisteitä.
Mielestäni väkivalta ihmisten kesken on yleensä vaikeasti havaittavaa (muuten siitä koituisi ikäviä seuraamuksia väkivaltaa hyväkseen käyttävälle). Tästä syystä Valkoinen nauha - kuten myös Caché - onnistuvat hyvin kertomaan väkivallan ilmenemismuodoista. Tästä syystä niistä kumpikin on mielestäni enemmän universaali kertomus kuin tarkoitettu otettavaksi selityksenä jonkun tietyn kansan tekemisistä.
Totta tosiaan, Valkoisen nauhan loppu lopahti, kun opettaja pikaisesti kelasi sotavuotensa, muuttonsa vaatturiksi toiselle paikkakunnalle ja sodan kynnykselle osuneet muistonsa toistuvien "onnettomuuksien" kylässä.
Täytyypä etsiä Haneken Kätketty katsottavaksi. Osuvalta tuntuu päätelmäsi piiloutuvasta väkivallasta ja siitä kertovan tarinan universaaliudesta.
Lähetä kommentti