Näytetään tekstit, joissa on tunniste Michael Haneke. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Michael Haneke. Näytä kaikki tekstit

lauantai 28. marraskuuta 2015

Elokuvalla on hetkensä



Pitkästä aikaa rauhoituin katsomaan leffaa. Tallensin eilen YLE Teemalta itävaltalaisen Michael Haneken ohjaaman elokuvan Rakkaus (Amour). Esittelyteksti luonnehtii sen mestariteokseksi, joka täsmällisin, rauhallisin viivoin piirtää vanhan pariskunnan tarinan. Se sai ihmeellistä lisäväriä siitä, että olen omassa suku-urakassani lähes perillä. Aistin kaiken aikaa, kuinka yksi sukupolvi on väistymässä, toinen astumassa tilalle. Elokuvan viimeinen kohtaus tarkoittaa minulle juuri tätä.

Esittelyteksti muistuttaa sanonnasta, että elämänpiiri kapenee vanhetessa. Kapeneeko se todella? Vai keskittyykö? Kaventaako se, että keskittää ja rajaa? Aika tihenee. Turha karsiutuu. Välttämätön jää.

Sukututkijallekin on käynyt ilmeiseksi, kuinka vähiin jäljet ihmisistä karsiutuvat. Ja sitten vielä tällainen jälkien tulkitsija yhä karsii painottaessaan joitakin seikkoja toisten kustannuksella. Elokuvan täysi vaikutus tuntunee vasta, kun olen nukkunut edes yhden yön yli.  Ehkä huomenissa täydennän tätä tekstiä.

Niinhän tässä kävi, että leffan kuvat ja tilanteet viipyvät ajatuksissa aamullakin. Aviomies on se, jonka kokemana avioparin myöhäisen vaiheen tilanteisiin katsoja otetaan mukaan. Vaimon sairastumisen yllättämän miehen mieleen pulpahtelee muistoja, joissa hän yhä näkee vaimonsa soittamassa flyygeliään yhtä lailla kuin tiskaamassa. Vaimon arkinen huolehtivaisuus jatkuu ajatuksissa, vaikka sairaus on vienyt vaimon lopulta makaamaan epätoivoisena sänkyynsä. Päivittäiset tilanteet kiertyvät yhä raskaammiksi. Tyttären yllätyskäynnit rasittavat, eivät helpota. Yöllä miestä riivaa painajainen.

Paljon elokuva saa sanotuksi paitsi pitkän, hyvän avioliiton loppuvaiheista myös vanhempien ja ainoan lapsen suhteesta. Isä ihmettelee, miksi tytär puhuttelee häntä kuin ymmärtämätöntä lasta. Tyttären ahdistus halvaantuneesta äidistä purkautuu syytöksinä isää kohtaan. Tytär ei tiedä sitä, minkä kaiken katsoja on nähnyt: isän hoivaamassa ja kaikin tavoin auttamassa rakasta vaimoaan, neuvottelemassa vaimonsa kanssa hoitajista ja palkkaamassa näitä. Palkatuista hoitajista koituu lisäriesa, kun ainakin yksi osoittautuu tylyksi. Kovakouraisesti pestäessä vaimo huutaa "Sattuu, sattuu!". Mies näkee ja kuulee, mitä tapahtuu, kutsuu hoitajan olohuoneeseen ja antaa tälle potkut. Tiivis kohtaus näyttää, kuinka eri maailmoissa hoitaja ja mies elävät.

Aviomies saa vaimonsa rauhoittumaan silittämällä kättä. Mutta kun olisi juotava, vaimo tekee tenän. Miehen viedessä juoma-astiaa vaimon huulille suu pysyy tiukasti kiinni. Mies huokaa ääneen: "Sinähän kuolet, ellet juo." Vaimon silmissä välkähtää, että perille meni. Kuolla hän haluaa, ei juoda. Ja lopulta miehen avulla tapahtuu, niin kuin vaimo tahtoo.

Tunnelma tarttuu. Pariskunnan avaran kodin aulan kautta siirtyillään tilasta ja tilanteesta toisiin. Nähdään, kuinka käy yritysten kuntouttaa vaimo jalkeille. Kuva toisiinsa tukeutuvasta pariskunnasta muistuttaa ajoista, jolloin rakastavaiset tanssivat lähekkäin. Seuraa myös innokas harjoittelu sähkökäyttöisellä pyörätuolilla, kunnes törmäily turhauttaa itkuun asti. Lopulta uudet tukokset aivoissa sortavat naisen puhumattomaksi vuodepotilaaksi. Mies on luvannut, ettei tätä viedä sairaalaan. Ja pitää lupauksensa.

Heti elokuvan alkajaisiksi aulan kautta kulkee porukkaa. Viittauksen tapaan katsoja saa tietää, nähdäkin, että huoneistosta on vietävä pois kukin koristeltu vainaja ja siivottava paikka hajuttomaksi. Ikkunoita avataan. Leffan mittaan aviomies on aika ajoin tavannut avoimesta ikkunasta sisälle aulaan pyrähtäneen kyyhkysen. Viimein hän pyydystää sen huopaan laskematta enää vapaaksi. Päätös kaiken lopusta kypsyy. Katsojan kuviteltavaksi jää se, mitä miehelle tapahtuu, kun hän aulan kautta siirtyy ulko-ovelle ja poistuu ikään kuin yhdessä vaimonsa kanssa.

Elokuvan alku liittyy sen loppuun. Mitään kiirettä ei enää ole. Siistityt huoneet alkavat kaikua askeleista. Katsoja huomaa mustiin pukeutuneen, tyynen tyttären. Hän silmäilee ympärilleen, kulkee huoneesta toiseen, kunnes asettuu isänsä tuttuun tuoliin. Tytär tulee jatkamaan elämäänsä kehyksenä kaikki se, millä vanhempien rakkaus ja koti ovat hänet ympäröineet.

Elokuva on kaunis, koskettava kuvajainen toisiaan rakastaneista ihmisistä. Yhdessä he kokivat myös elämän murenemisen. Tytär ja tämän perhe ovat seuraava lenkki ketjussa.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Hiljainen helvetti Haneken Valkoisessa nauhassa

 Yle Teemalta on aivan äskettäin tullut moniosainen Bergmanin videot -sarja. Havahduin katsomaan vasta, kun vuorossa oli toiseksi viimeinen osa. Siinä tarkasteltiin pelkoa. Michael Haneke oli sillä kertaa saanut kutsun Ingmar Bergmanin  kotimuseoon Fåröhön. Niinpä dokumentissa haastateltiin erityisesti Hanekea ja kuultiin hänen kokemuksiaan Bergmanin elokuvista. Heti perään oli vuorossa Haneken elokuva Valkoinen nauha, jolla hän voitti Kultaisen Palmun Cannesissa 2009. Eilen illalla tämä häikäisevästi toteutettu, järkyttävä elokuvatarina tuli katsotuksi.
Saksalaiskylään pestattu opettaja havaitsee ulkopuolisena kyläläisistä seikkoja, joita nämä itseensä ja itsestään kätkevät. Opettaja tuntee kaikki lapset, samoin näiden perheet. Pappi, paroni ja lääkäri hallitsevat kylää. Isät pitävät tiukasti otteessa perhettään. Kukaan ei tohdi julkisesti kapinoida. Alistetut naiset synnyttävät synnyttämistään, jokunen kuolee ennen aikojaan. Ainoastaan paronitar, ilmeisesti muualla varttunut, saa sanoiksi sen, ettei enää halua elää kylässä, jossa vallitsee tyhmyys, töykeys, brutaali väkivalta, synkkyys, alistaminen, toivottomuus. Tihutyöt ja onnettomuuksilta näyttävät tapahtumat toistuvat, mutta jäävät selvittämättä. Lapset vaikenevat.

Vaivihkaa opettajalle kirkastuu, että lapsijoukko on aina ollut lähistöllä, kun jotakin kammottavaa sattuu.  Isiensä raa'asti kurittamat, hyväksikäyttämät ja häpäisemät lapset säilyttävät salaisuutensa. Synkkien tapahtumien kylässä liikahtaa vasta, kun sielläkin kuullaan Sarajevon laukauksista. Alkaa ensimmäinen maailmansota. Se myllertää ihmisten lähipiirin yhtä lailla kuin kokonaisten valtioiden olot. Loppukuvassa kylänväki kumminkin on yhä koolla kirkossaan ja veisaa kuoro ylimpänä äänessä. Kuva häipyy tummuuteen kuin vaipuisi menneisyyteen. Mutta katsoja aavistelee, että kylässä harjoitetun mustan kasvatuksen kaiut eivät häviä, vaan kertautuvat yhä vahvistuen tulevina vuosina. Monissa kritiikeissäkin mainitaan, että Haneke on Valkoisessa nauhassa tehnyt havaittavaksi sen, mille perustalle natsi-ideologia Saksassa rakentui (ks. esim. http://www.leffatykki.com/elokuva/a-white-ribbon).

Minulle, joka olen kuluttanut elokuvia viisivuotiaasta, tämä mustavalkoinen leffa tarjosi lähes ylittämättömiä kuvaelämyksiä. Sommitelmat, valaistus, kameran verkkaiset liikkeet tai harkittu liikkumattomuus, kuvien terävyys, rytmi, sävykkyys, lähi- ja panoraamakuvien vuorottelu, tunnelmat - kaikki yhdessä luovat vaikuttavasti illuusiota vuoden 1913 aikaisesta kylämiljööstä. Epookki tuntuu tavoitetun niin, etteivät kansatieteilijätkään liene isosti löytäneet huomautettavaa. Kyläläisiä esittämään valitut ihmiset, jopa kaikki lapset, ovat niin autenttisen oloisia, että näyttelemisestä puhuminen tuntuu turhalta: he OVAT esittämiään henkilöitä.
Annan tälle Haneken mestariteokselle täydet viisi tähteä ilman pienintä epäilystä. Kiitän tekijöitä teoksesta, sillä se puhuu äärimmäisen vakavista asioista tavalla, joka herkistää katsojan ymmärrystä.