Esittelyteksti muistuttaa sanonnasta, että elämänpiiri kapenee vanhetessa. Kapeneeko se todella? Vai keskittyykö? Kaventaako se, että keskittää ja rajaa? Aika tihenee. Turha karsiutuu. Välttämätön jää.
Sukututkijallekin on käynyt ilmeiseksi, kuinka vähiin jäljet ihmisistä karsiutuvat. Ja sitten vielä tällainen jälkien tulkitsija yhä karsii painottaessaan joitakin seikkoja toisten kustannuksella. Elokuvan täysi vaikutus tuntunee vasta, kun olen nukkunut edes yhden yön yli. Ehkä huomenissa täydennän tätä tekstiä.
Niinhän tässä kävi, että leffan kuvat ja tilanteet viipyvät ajatuksissa aamullakin. Aviomies on se, jonka kokemana avioparin myöhäisen vaiheen tilanteisiin katsoja otetaan mukaan. Vaimon sairastumisen yllättämän miehen mieleen pulpahtelee muistoja, joissa hän yhä näkee vaimonsa soittamassa flyygeliään yhtä lailla kuin tiskaamassa. Vaimon arkinen huolehtivaisuus jatkuu ajatuksissa, vaikka sairaus on vienyt vaimon lopulta makaamaan epätoivoisena sänkyynsä. Päivittäiset tilanteet kiertyvät yhä raskaammiksi. Tyttären yllätyskäynnit rasittavat, eivät helpota. Yöllä miestä riivaa painajainen.
Paljon elokuva saa sanotuksi paitsi pitkän, hyvän avioliiton loppuvaiheista myös vanhempien ja ainoan lapsen suhteesta. Isä ihmettelee, miksi tytär puhuttelee häntä kuin ymmärtämätöntä lasta. Tyttären ahdistus halvaantuneesta äidistä purkautuu syytöksinä isää kohtaan. Tytär ei tiedä sitä, minkä kaiken katsoja on nähnyt: isän hoivaamassa ja kaikin tavoin auttamassa rakasta vaimoaan, neuvottelemassa vaimonsa kanssa hoitajista ja palkkaamassa näitä. Palkatuista hoitajista koituu lisäriesa, kun ainakin yksi osoittautuu tylyksi. Kovakouraisesti pestäessä vaimo huutaa "Sattuu, sattuu!". Mies näkee ja kuulee, mitä tapahtuu, kutsuu hoitajan olohuoneeseen ja antaa tälle potkut. Tiivis kohtaus näyttää, kuinka eri maailmoissa hoitaja ja mies elävät.
Aviomies saa vaimonsa rauhoittumaan silittämällä kättä. Mutta kun olisi juotava, vaimo tekee tenän. Miehen viedessä juoma-astiaa vaimon huulille suu pysyy tiukasti kiinni. Mies huokaa ääneen: "Sinähän kuolet, ellet juo." Vaimon silmissä välkähtää, että perille meni. Kuolla hän haluaa, ei juoda. Ja lopulta miehen avulla tapahtuu, niin kuin vaimo tahtoo.
Tunnelma tarttuu. Pariskunnan avaran kodin aulan kautta siirtyillään tilasta ja tilanteesta toisiin. Nähdään, kuinka käy yritysten kuntouttaa vaimo jalkeille. Kuva toisiinsa tukeutuvasta pariskunnasta muistuttaa ajoista, jolloin rakastavaiset tanssivat lähekkäin. Seuraa myös innokas harjoittelu sähkökäyttöisellä pyörätuolilla, kunnes törmäily turhauttaa itkuun asti. Lopulta uudet tukokset aivoissa sortavat naisen puhumattomaksi vuodepotilaaksi. Mies on luvannut, ettei tätä viedä sairaalaan. Ja pitää lupauksensa.
Heti elokuvan alkajaisiksi aulan kautta kulkee porukkaa. Viittauksen tapaan katsoja saa tietää, nähdäkin, että huoneistosta on vietävä pois kukin koristeltu vainaja ja siivottava paikka hajuttomaksi. Ikkunoita avataan. Leffan mittaan aviomies on aika ajoin tavannut avoimesta ikkunasta sisälle aulaan pyrähtäneen kyyhkysen. Viimein hän pyydystää sen huopaan laskematta enää vapaaksi. Päätös kaiken lopusta kypsyy. Katsojan kuviteltavaksi jää se, mitä miehelle tapahtuu, kun hän aulan kautta siirtyy ulko-ovelle ja poistuu ikään kuin yhdessä vaimonsa kanssa.
Elokuvan alku liittyy sen loppuun. Mitään kiirettä ei enää ole. Siistityt huoneet alkavat kaikua askeleista. Katsoja huomaa mustiin pukeutuneen, tyynen tyttären. Hän silmäilee ympärilleen, kulkee huoneesta toiseen, kunnes asettuu isänsä tuttuun tuoliin. Tytär tulee jatkamaan elämäänsä kehyksenä kaikki se, millä vanhempien rakkaus ja koti ovat hänet ympäröineet.
Elokuva on kaunis, koskettava kuvajainen toisiaan rakastaneista ihmisistä. Yhdessä he kokivat myös elämän murenemisen. Tytär ja tämän perhe ovat seuraava lenkki ketjussa.
